Parisen viikkoa sitten istuin arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston kokouksessa. Keskusteltiin vilkkaasti aloitteesta, jossa esitettiin, että seurakunnan luottamushenkilön kotiseurakunta voisi säilyä vaalikauden loppuun asti, vaikka hän muuttaisi seurakuntayhtymän sisällä seurakunnasta toiseen. Näin hän voisi säilyttää luottamushenkilöpaikkansa. Keskustelussa useat valtuutetuista suhtautuivat aloitteeseen hyvin varauksellisesti. Syynä oli se, että maistraatin väestökirjanpito-ohjelmisto ei kuulemma taivu sellaiseen, se kun automaattisesti määrittelee henkilön seurakunnan osoitteen mukaan.

Viime vuosina on paljon keskusteltu henkilöseurakuntamallista nykyisen paroikiaalisen eli asuinpaikan mukaan määräytyvän seurakuntaan kuulumisen rinnalle tai tilalle. Henkilöseurakuntamallissa kirkon jäsen saisi itse päättää, mihin seurakuntaan hän tahtoo kuulua. Jos vielä erilaisten kirkon sisällä toimivien messuyhteisöjen voitaisiin katsoa olevan todellisia Suomen ev.lut. kirkon seurakuntia, joihin voisi myös virallisesti kuulua, vallitsisi kirkossa positiivinen valinnanvapaus. Moni haluaisi myös paperilla kuulua siihen seurakuntaan tai yhteisöön, jonka toimintaan aktiivisesti osallistuu.

Asiasta siis keskustellaan, ja aikaisemmin ehdottoman kielteiset kannat ovat ilmeisesti muuttuneet ainakin vähän avoimemmiksi. Mutta kaatuuko koko hyvä ajatus lopulta maistraatin tietokoneohjelmistoon?

Kirkon ja valtion läheisellä yhteydellä on varmasti paljon hyviä puolia molempia osapuolia ajatellen. Jos kuitenkin käy niin, että valtiokytkökset alkavat määritellä kirkon toimintaa, sitä mikä kirkossa on mahdollista ja mikä ei, ja erityisesti, jos ne alkavat vaikuttaa kirkon teologiaan tai eettiseen kannanmääritykseen, on aika miettiä kirkon ja valtion suhdetta uudestaan. Kirkon täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä oman uskonsa ja tunnustuksensa varassa. Henkisesti ja hengellisesti vapaalla kirkolla on paljon annettavaa sille yhteiskunnalle, jonka keskellä se elää, mutta jos vääränlaiset kytkökset sitovat kirkon kädet ja tukkivat suun, käy suola mauttomaksi eikä kelpaa kuin pois heitettäväksi.

 

Ville Auvinen

 

Julkaistu Uudessa tiessä helmikuussa 2016