Vein muutama päivä sitten seurakuntani kirkkoherranvirastoon paperin. Siinä pyysin kirkkoneuvostoa tekemään tarvittavat päätökset ja esitykset, joilla minulle myönnetään ero seurakunnan luottamustehtävistä. Muutamme Minnan kanssa Tampereelle, muuttopäivä on huomenna ja meistä tulee toisen seurakunnan jäseniä. Siksi en voi olla nykyisen seurakuntani kirkkovaltuustossa, neuvostossa, työryhmässä enkä neuvottelukunnassa. Olen ollut näissä luottamustehtävissä vähän yli kaksi vuotta.

Mietin paperia kirjoittaessani, mitä olen saanut aikaan näissä tehtävissä? Mitä niin konkreettista, että voisin kertoa, jos joku kysyisi? Varmaan pitäisi vastata: Vaikea sanoa, tuskinpa mitään.

***


Luottamuselinten kokoukset on valmisteltu hyvin ja johdettu hyvin. Näin melkein poikkeuksetta – missäpä ei olisi joskus toivomisen varaa. Kokouksissa ei ole riidelty ja vain joskus on hävettänyt puheenvuoron jälkeen itseni tai jonkun toisen puolesta. Toisinaan asiat on mietitty ja valmisteltu niin hyvin, että ne on jo ratkaistu ennen kokousta. Kokouksiin voitaisiin tuoda enemmän asioita keskusteltaviksi ja vasta seuraavassa kokouksessa asia olisi tarkoituskin päättää. Näin nekin, jotka eivät ole mukana valmistelussa ennen kokousta, voivat osallistua asian ratkaisemiseen ennen kuin se on ratkaistu.

Seurakunnassakin demokratia toimii kuten usein: Hitaasti ja kankeasti. Täytyy olla enemmistö takana, sitten asia menee eteenpäin ja enemmistön taakse saaminen vie aikaa. Pienenkin tuntuinen asia – että se saadaan päätettyä – vaatii usein paljon. Toisinaan tuntui, että tämä kannattaa tehdä muualla kuin seurakunnassa – niin se on paljon helpompaa. Olen usein varmaan liian hätäinen. Toivoisin, että tapahtuu nopeasti, mitä pidän hyvänä. Demokraattisessa päätöksenteossa harvoin tapahtuu. Tällaisen demokratian etu tietysti on, ettei tule hätiköinnin takia virheitä. Toisaalta moni, joka haluaisi tehdä, väsyy, ei jaksa yrittää tai ei jaksa yrittää seurakunnassa.

***


Kokouksissa on käsitelty aika paljon asioita, jotka ovat niin kuin ne ovat eikä niitä voi muuttaa, eikä usein ole mitään syytäkään. Joskus pienet asiat ovat tuntuneet olevan hyvin tärkeitä. Niitä mietitään ja niihin käytetään aikaa – ja varmaan moni miettii, onkohan tämä tämän arvoista.

Työntekijät ratkaisevat pitkälti seurakunnan suunnan, tavat toimia ja toiminnan sisällön. Näin tulee ollakin, eikä luottamushenkilöiden tehtävä ole ottaa tehtävää, joka on työntekijöillä. Työntekijävalinnat ovat seurakunnassa tärkeimpiä päätöksiä – työntekijät vaikuttavat niin paljon ja moneen. Usein olisi voinut periaatteessa olla mukana valintaprosessin siinä vaiheessa, kun hakijoita haastellaan – kuuntelemassa ja seuraamassa haastattelua. Mutta käytännössä ei voinut. Haastattelut sovitaan yleensä muutama päivä ennen haastattelua, ne ovat päivällä ja kestävät useamman tunnin – ja kalenterissa on muuta, josta ei voi olla pois. Ja sitten kokouksessa, jossa valittiin työntekijä, oli parempi antaa heidän, jotka olivat tavanneet hakijat ja kuunnelleet haastattelut, kertoa, kuka kannattaa valita.

***

Luottamushenkilöllä pitäisi siis olla aikaa. Pitäisi päästä mukaan ja syventyä. Pitäisi istua ja jutella, tutustua ja keskustella. Varmaan olisi hyvä jäädä kokouksen jälkeen juomaan vielä toinen kuppi kahvia ja puhella kokouksesta ja tulevistakin asioista. Mutta on tuntunut, ettei aikaa ole. Toki voi olla, että vaikka aikaa olisi ollut ja sitä olisi käyttänyt, ajatukset olisivat samat: Tuskinpa olen saanut mitään aikaan.

***

Maassamme on yhä enemmän luterilaisia kristittyjä, jotka ovat kirkkomme paikallisseurakunnan jäseniä mutta joiden seurakunta on kirkkomme paikallisseurakunnan rakenteiden ulkopuolella. Tarkoitan seurakunnalla, mitä se varsinaisesti tarkoittaa. Se on yhteisö, jossa julistetaan Jumalan sanaa ja sen evankeliumia ja vietetään ehtoollista. Olen näitä luterilaisia kristittyjä. Taustani voisi antaa olettaa toisin: nimenomaan kirkkomme paikallisseurakunta oli minulle vuosikymmeniä paikka ja koti, jossa elin toisten kristittyjen kanssa. Kristitty, jonka tosiasiallinen seurakunta on toisaalla, kokee toisinaan tai usein vieraiksi asiat, joista puhutaan paikallisseurakunnan luottamuselimen kokouksessa. Miten nämä liittyvät minuun, elämääni, hengelliseen elämääni ja yhteisöön, johon kuulun? Olisiko parempi antaa toisaalle, mitä minulla on annettavaa?

Voisiko tälle asialle - tai ongelmalle - tehdä jotakin? Kyse saattaa olla hyvin tärkeästä ja kirkkomme seurakuntien kannalta ratkaisevasta asiasta. Voitaisiinko kodit ja paikat, joissa osa luterilaisista kristityistä on ja kokoontuu, saada osaksi paikallisseurakuntaa? Saataisiinko näin kristityt, joiden seurakunta on kirkkomme seurakuntien rakenteiden ulkopuolella, paremmin rakentamaan kirkkoamme? Pakko ja käskeminen eivät toimi. Mutta se voi toimia, jos tehdään Raamatun ohjeiden mukaan: kunnioitetaan ja rakastetaan.

***

Hienoa että on niitä, jotka ovat kirkkomme seurakuntien luottamustehtävissä. Ehkä ei saa aikaan paljon mutta vähänkin voi olla tärkeää. Ymmärrän tietysti heitä, joilla on samoja ajatuksia kuin minulla. Tuntuu, että heitä on aika tavalla. Mitä pitäisi tehdä – muuttaa, korjata ja uudistaa – että tuntuisi, että saa aikaan? Eikä vain tuntuisi. Jos saa aikaan, se palkitsee, innostaa, saa mukaan ja saa antamaan aikaa, voimia ja mitä itse on saanut.

Jari Rankinen