4.5.2017

Heikki Rosma, Viipurissa kasvanut ravintolaa pitäneen poika, palveli parikymmentä vuotta kirkkoherrana seurakuntaa, jonka jäsen olin lapsena, koululaisena ja opiskelijana. Muistan – en tosin paljoa - jumalanpalveluksista, joissa hän saarnasi, tai seuroista, joissa hän puhui. Sairaalassa pitämäni hartauden jälkeen sain häneltä hyviä, rakentavia, isällisiä neuvoja, joita nuori kesäteologi tarvitsi. Hän oli potilaana sairaalassa ja muistutti, että Jumalan sanassa on voima, ei ihmisessä. Kesän pappisvihkimykseni jälkeen olimme melkein naapureita. Hän poikkesi joskus pappilassa, jossa oli käsittääkseni itsekin asunut. Voimat ja muisti olivat jo aika lailla heikentyneet.

Harvoista pastoreista olen kuullut niin paljon hyvää kuin Heikistä. Hän, hänen julistuksensa ja hänen tapansa kohdata ihmisiä merkitsivät paljon monille. Hän oli niitä pohjoisen pastoreita, jotka joutuivat jättämään lestadiolaisuuden suurimman suunnan sen hajaannuksessa melkein 60 vuotta sitten. Jos olen ymmärtänyt oikein, paitsi Heikki myös paikkakunnan rauhanyhdistys jouduttiin tuolloin erottamaan, koska paikallisen yhdistyksen enemmistö ei hyväksynyt Heikin erottamista. Muistan kuulleeni joidenkin maallikoiden perustelleen tukeaan Heikille sanomalla, että kannattaa olla Heikin kanssa samassa joukossa nytkin, koska samassa joukossa hänen kanssaan kannattaa olla myös viimeisenä päivänä Tuomarin edessä.

Vanhempi ystäväni, joka tunsi Heikin paljon paremmin, kertoi tämän pidetyn pastorin joskus sanoneen: - Joudut pettymään kaikkiin ihmisiin, toisiin ja itseesi. Enemmin tai myöhemmin, isoissa tai pienemmissä asioissa. Mutta Jeesukseen sinun ei tarvitse pettyä.

Tämä tuli mieleeni, kun luin tänään uutisen Patrick Tiaisesta. Ehkä olet kuullut tästä nuoresta miehestä. Hän toimi seurakunnan johtajana ja kiersi Suomea. Hän sai suurta huomiota. Tapahtumissa oli väkeä, tultiin kaukaakin ja kerrottiin, mitä ihmeellistä on tapahtunut ja tapahtuu. Vauhti tuntui kovalta. Eilen tiedotteessa facebookissa hän kertoi jättäneensä kirkkokunnan johtajuuden. Hän kirjoitti uupumuksesta, ongelmista rehellisyyden kanssa ja epäviisaista valinnoista. Hän kertoi myös avioliiton ulkopuolisesta suhteesta toisen miehen kanssa.

Lapsuuteni kotikaupungin rovasti ei tarkoittanut vain tällaisia tapauksia, varmaan niitäkin. Hän tarkoitti, mitä sanoi – kaikkia ihmisiä. Joku lankeaa niin, että se on monien tai kaikkien tiedossa. Joku tekee tai jättää tekemättä, mikä tuntuu pieneltä, mutta se loukkaa, ehkä syvästi, ja joka sen tietää, pettyy - hänkään ei ole tuon enempää.

Ketään ihmistä ei saa nostaa korkealle ja toisten yläpuolelle. Kenenkään ihmisen varassa ei tarvitse olla. Emme ole Jumalan omia yhdenkään ihmisen takia, itsemme tai toisen. Kukaan ihminen ei saa olla se, jota seurakunta katsoo ja ihailee. Kaikkiin joutuu pettymään. Mutta ei häneen, joka kuoli puolestamme ja sovitti kaikki synnit. Hän on kaikkien yläpuolella ja puhuu Raamatussa. Hän tulee alas luoksemme ja tuo lahjansa meille, jotka olemme monta kertaa pettyneet, itseemme varsinkin. Ei tarvitse päästä korkealle ja onnistua. Hänen ihmeellisin lahjansa on anteeksiantamus.

Hyvä teologia opettaa meitä tuntemaan syvemmin häntä ja hänen sanaansa, johon ei tarvitse pettyä. Se saa sitoutumaan häneen, ei ihmisiin. Harjoitettakoon sellaista teologiaa.

Jari Rankinen