25.9.2017

Muutama päivä sitten ystäväni kertoi raamattupiiristä. Hän vetää tuota piiriä yhdessä yhden tai kahden muun kanssa. Piirissä oli tuona iltana ollut noin 50 osallistujaa. Todella, noin 50. Heistä pääosa oli Suomeen kaukaa tulleita, osa turvapaikan täällä saaneita, osa sitä hakevia. Piirissä oli puhuttu englantia, arabiaa ja farsia tai daria. Ihmeellistä: piirissä mukana olleet ovat maista, joissa ei ole mahdollista, ainakaan ilman tiukkoja rajoituksia, kertoa evankeliumia, ja nyt he ovat täällä, he haluavat kuulla kristinuskosta, ja siitä voi puhua heille vapaasti.


Viime kesänä toinen ystäväni kysyi, tiedänkö, onko jossakin Suomessa luterilainen, arabiankielinen leiri, jossa opetetaan Raamattua. Leirillä saisi olla myös muuta mutta ainakin ja varsinkin opetusta kristinuskosta ja Raamatusta. Ystävälläni on ystäviä, jotka haluavat oppia näistä lisää, ja siksi he olisivat halunneet päästä tuollaiselle leirille. Osa heistä on kastettuja kristittyjä, osa ei. En tiennyt, onko tällaista leiriä, ja siksi lähetin sähköpostin aika monille, jotka ovat jonkin kirkkomme lähetysjärjestön palveluksessa tai tavalla tai toisella tekemisissä lähetystyön kanssa. Kukaan heistäkään ei osannut kertoa, onko tällainen leiri jossakin. Joku kertoi tietävänsä, että joku suunnittelee tällaista. Jouduin vastaamaan ystävälleni, ettei tänä kesänä Suomessa taida olla leiriä, josta hän voisi kertoa ystävilleen. Ehkä ensi kesänä.

Olemme tilanteessa, jota Suomessa ei ollut muutama vuosi sitten. Tänne on tullut monia kaukaa ja monet heistä ovat kiinnostuneita kristinuskosta, monesta on tullut kristitty ja moni toivoo saavansa lisää opetusta juurtuakseen paremmin siihen uskoon, jonka on saanut. Tässä uudessa tilanteessa monet kristityt, seurakunnat, kristilliset järjestöt ja lähetysjärjestöt ovat tehneet ja tekevät paljon. Annetaan aikaa, autetaan, kuljetetaan, jaetaan omasta, kuunnellaan, tuetaan, opetetaan suomea, kutsutaan ja kerrotaan kaikkein tärkeimmästä.

               Kuitenkin kysyn, olemmeko hereillä ja käytämmekö tämän tilaisuuden, joka nyt on. Ilmeisesti mikään lähetysjärjestöistämme ei järjestänyt leiriä, jolla olisi puhuttu arabiaa ja opetettu Raamattua. Tulijoita olisi varmasti ollut enemmän kuin olisi voitu ottaa. En tarkoita, että nyt pitäisi tehdä työtä vain täällä ja näiden ihmisten parissa. Mutta pitäisikö ajatella enemmän kuin ajatellaan, että lähetyskenttä on nyt täällä, täällä on paljon tehtävää ja mahdollisuuksia ja ne tulisi käyttää? En voi osoittaa sormella toisia – olisinhan itsekin voinut ryhtyä järjestämään tuollaista leiriä. Työtä siinä olisi ollut mutta tehtävä ei olisi ollut mahdoton.

Eivät varmasti kaikki, jotka tulevat seurakunnan kokoontumiseen – raamattupiiriin, leirille, turvapaikanhakijoille suunnattuun iltaan tai jumalanpalvelukseen – ole liikkeellä pelkästä puhtaasta kiinnostuksesta evankeliumia kohtaan. Eikä tässäkään tilanteessa saa käyttää hyväksi ihmisten hädänalaisia tilaa ja yrittää sen avulla tehdä heistä kristittyjä. Mutta uskon, että nyt meillä on erityinen tilaisuus kertoa uskostamme heille, jotka haluavat kuulla siitä. Nyt voimme juurruttaa heitä häneen, joka on rakastanut ja rakastaa. Uskon, että Jumala on antanut tämän tilaisuuden. Voi olla, että muutaman vuoden kuluttua tätä mahdollisuutta ei ole.

J
os ei ollut menneenä kesänä lähetysjärjestön järjestämään leiriä, ei kyllä ole meidän – tarkoitan Suomen teologista instituuttia – syksyn ohjelmassammekaan lähetysteologian opetusta. Tietysti voidaan sanoa, että kaikkia teologia on tavalla tai toisella myös lähetysteologiaa. Mutta silti tässä tilanteessa täälläkin pitäisi miettiä, opiskella ja opettaa juuri lähetystyöhön liittyviä asioita ja käytäntöjä. Seuraavan lukukauden ohjelmassa on.

Jari Rankinen