26.10.2017


Joimme kahvia ja keskustelimme kirkkomme – siis Suomen evankelisluterilaisen kirkon – asemasta. Tuttu aihe monille. Meistä tuntui, että monilla, ehkä kirkon ns. ylemmällä tasolla varsinkin, on pelko kirkon marginaaliin joutumisesta - kirkko menettää asemansa - ja tämä ohjaa monia ratkaisuja.


Tuon kahvipöydän ääressä tuntui, että pelko on turha. Sikäli turha, ettei tarvitse pelätä joutumista marginaaliin - koska siellä jo ollaan.
       Tilastot kertovat tästä. Usein jää huomaamatta, että tilastot, jotka kertovat kirkon jäsenmäärän laskusta tai toimintaan osallistuvien huomattavasta vähenemisestä, koskevat varsinkin nuorempia. Jos varsinkin nuoremmat eroavat kirkosta ja juuri heidän osallistumisensa seurakunnan toimintaan on vähäistä, kirkon kannalta huono kehitys vahvistuu tulevina vuosina ja voimakkaasti. Juuri tuo osallistuminen – tai osallistumattomuus – on suuri ja ratkaiseva asia. Jos ei ole mukana eikä ole kontaktia tai kontakti on kerran muutamassa tai kerran viidessä vuodessa, on luontevaa tehdä myös se ratkaisu, ettei maksa vuosittain useiden satojen tai tuhannen eron jäsenmaksua.
       Monien kokemus – joidenkin myös siinä kahvipöydässä – puhuu samaa mitä tilastot. Keskustelut työpaikalla työtovereiden kanssa kertovat, että kirkko on yleensä tai pääsääntöisesti kaukana siitä, mikä on elämässä keskeistä. Kun puhutaan tulevasta tai menneestä viikonlopusta tai lomasta, kirkko ei ole keskusteluissa mukana. Harva sitoutuu edes jossain määrin siihen, mitä kirkko opettaa Jumalasta, hänen Pojastaan ja pelastumisesta.

Paasikivi taisi sanoa, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Olisiko kirkossa suurta viisautta tunnustaa tämä tosiasia: kirkkomme vaara ei ole joutua marginaaliin, koska olemme jo siellä?
      
Vapauttaisiko tämän tunnustaminen kirkkoamme olemaan paremmin kirkko? Vapauttaisiko se toimimaan paremmin niiden periaatteiden mukaan, joiden pitäisi ohjata kirkkoa, sen uskoa, elämää, opetusta ja toimintaa? Ei tarvitsisi ratkaisuja tehtäessä niinkään miettiä, mitä voi tehdä tai sanoa, että säilyttäisi aseman - ja sitten jättää tekemättä tai sanomatta, mitä kirkon pitäisi tehdä.

Kirkkomme suuri periaate on ilmaistu kirkkomme lainsäädännössä näin: "Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan."

Jos kirkkomme toimisi rohkeasti tämän periaatteen mukaan, se olisi varmasti erilainen taho ja vaikuttaja kuin monet muut. Jotkut tuntuvat ajattelevan, että mikäli kirkkomme toimisi näin, se olisi pian pois marginaalista. Tähän en usko. Toki niinkin voisi tapahtua – Jumalalle kaikki on mahdollista. Mutta vaikka ei tapahtuisi, silti kirkon pitäisi toimia suuren periaatteensa mukaan. Voi olla, että siitä seuraisi hyvää, joka voidaan nähdä jo nyt. Ja kirkko olisi kirkko, tai paremmin kirkko, joka toteuttaa tehtäväänsä ja tuottaa – ei ehkä niinkään hyvää tähän elämään ja maailmaan – mutta siihen, mitä on tämän elämän jälkeen, ikuisuuteen.

Jari Rankinen