Raamattu- ja tunnustuspäivät Tampereella 31.3.2007

 

Soili Haverinen, puheenvuoro iltaseuroissa

 

 

Hän Hengen sille antaa vedellä sanalla

 

 

Näin viime syksynä unen. Olin siinä Etelä-Pohjanmaalla isäni kotikylässä, jonka läpi virtaa pieni joki. Nyt tuo maisema oli muuttunut täysin. Pieneen jokeen oli rakennettu valtavan suuri pato. Pato oli viimeisen päälle tyylikkäästi ja tukevasti rakennettu ja loisti uutuuttaan. Siinä oli vain yksi ongelma. Siitä oli tukittu kaikki aukot, joista veden olisi kuulunut virrata läpi. Jokiuoma oli kuivunut padon edestä, mutta vesi, joka oli aiemmin virrannut hallitusti uomaa pitkin, virtasi nyt erillisinä puroina pitkin peltoja. Padon takana vesi oli noussut niin korkealle, että padon päälle rakennettu tie oli jo osittain veden peitossa. Padon takia vesi virtasi hallitsemattomana minne sattui, vaikka se oli selvästi rakennettu tuomaan inhimillistä järjestystä veden virtaamiseen.

 

Tiedän, ettei tässä joukossa puhujan vakuuttavuus välttämättä kasva siitä, että aloittaa kertomalla unen. Otin kuitenkin riskin, koska tuo uni kuvastaa varsin hyvin sitä tilannetta, jossa tällä hetkellä olemme. Lapsuudestamme tuttu maisema on muuttunut hyvin nopeasti. Kansankirkon päättäjät ovat rakentaneet eteemme padon, josta viimei­­simmätkin aukot on nyt tukittu. Vaihtoehdot ovat polvistu tai poistu. Jos et suostu kumartamaan uutta oppia paimenvirasta, sinulla ei ole enää käyttöä kansankirkon palveluksessa, olit sitten mies tai nainen, eikä sinulla ole oikeutta tulla omaan kotikirkkoosi jumalanpalvelukseen. Tilanne on ahdistava ja pelottava erityisesti siksi, että asenteiden kärjistyminen on tapahtunut niin nopeasti. Aikaa totuttelemiseen ei ole juuri annettu. Kuinka meidän käy? Kuinka ahtaalle tässä joudutaan? Onko tilanteesta mitään ulospääsyä?

 

Jumalan virta on vettä täynnä. Se löytää kyllä reittinsä ihmisten rakentamista padoista huolimatta. Vaikka Suomen ev.lut. kirkko irtaantuisi kristinuskosta ja lakkaisi olemasta kirkko, Kirkko ei lakkaa olemasta. Jumala ei ole hylännyt Suomen kristikansaa. Jokainen rukouksemme on kuultu ja voimme luottaa siihen, että Jumala myös vastaa niihin, omalla tavallaan ja omalla ajallaan.

 

Vaikka tämä tilanne olisi meille uusi, ei se ole Jumalan kansan historiassa mitenkään poikkeuksellinen.

 

Ajatelkaamme vaikkapa Joosefia Jaakobin poikaa, jonka veljet luulivat tuhoavansa heittämällä hänet kaivoon ja myymällä orjaksi. Inhimillisesti katsottuna tapahtuma oli Joosefille lähes pahinta, mitä saattoi tapahtua. Hänen omat veljensä hylkäsivät hänet ja hänet vietiin pois isänsä kodista vieraaseen maahan, vieraan kansan armoille, ilman mitään ihmisarvoa. Kuitenkin, Jumala oli Joosefin kanssa, ja siksi Egyptiin joutuminen oli lopulta parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua. Egyptissä Joosef kohosi pääministeriksi asti. Tapahtuneen kautta Jumala pelasti nälkäkuolemalta niin Joosefin kuin hänen isänsä ja veljensä. Mistäpä tiedämme, mikä on Jumalan pelastussuunnitelma suomalaisten suhteen? Jospa hän pelastaakin veljemme ja sisaremme sen kautta, että nämä ensin hylkäävät meidät?

 

Profeetta Daniel taas joutui juonittelun kohteeksi kollegojensa taholta. Virkakateuden vimmassa nämä virittivät hänelle ansan. Hän olisi voinut välttää leijonien luolan, jos olisi muuttanut tapojansa vain hieman ja olisi jättänyt ilmaisematta ulkoisesti sitä, että hän sydämessään rukoilee elävää Jumalaa valtakunnan kuninkaan sijaan. Vain pieni muutos ja hän olisi voinut jatkaa elämäänsä niin kuin ennen. Daniel ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä muuttaa tapaansa rukoilla, vaikka valtakunnan laki sitä vaati. Jumala ei estänyt häntä joutumasta uskonsa vuoksi leijonien luolaan, mutta varjeli hänet niin että hän pääsi vahingoittumattomana pois. Leijonan luolaan joutuminen ja sieltä pelastuminen olivat väkevä todistus niin uskon kuin Jumalankin voimasta pakanakuninkaalle.

 

Kristuksen joutuminen oman kansansa vihan kohteeksi ja epäoikeudenmukaisin perustein langetettu kuolemantuomio oli Jumalan koko pelastussuunnitelman ydin. Jumala on usein käyttänyt ihmisten pahuutta ja epäoikeudenmukaista käytöstä työnsä välineenä. ”Valo loistaa pimeydessä ja pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” Jumalan suuruus on juuri siinä, että hän voi kääntää ristin voitoksi. Emme tiedä Jumalan suunnitelmia meidänkään kohdallamme. Mitä jos Jumala on päättänyt säilyttää kristinuskon Suomessa juuri sen kautta, että veljemme ja sisaremme hylkäävät ja tuomitsevat meidät kuka milläkin verukkeella? Haraammeko vastaan vielä leijonien luolan suulla ja yritämmekö paeta ristiä, jota jo sovitellaan harteillemme vai luotammeko siihen, että Jumala joka meidän sallii sinne joutua, pystyy myös varjelemaan meidät?

 

Kristus joutui kantamaan taakkansa täysin yksin, jopa Jumalan hylkäämänä. Seurakunnassa, hänen ruumiissaan on monta jäsentä, eikä kukaan niistä joudu yksin kantamaan kaikkea maailman vihaa. Iskut osuvat eri kerroilla eri puolille Kristuksen ruumista. Emme saa liittyä samaan arvostelijoiden kuoroon maailman kanssa, kun jotakin jäsentä riepotellaan mediassa, vaikka emme itse toimisikaan ihan samalla tavalla. Olemme toisiamme varten, tukeaksemme toisiamme, kun risti painaa veljemme tai sisaremme harteita. Meidän tulee rohkaista toisiamme ja rukoilla toistemme puolesta.

 

Epäoikeudenmukaiset syytökset, valheet ja asiaton kohtelu nostavat kenellä tahansa tunteet pintaan. Siinä koetellaan niin lähimmäisenrakkautta kuin luottamusta Jumalan huolenpitoon. Rakkautemme on valitettavasti vajavaista ja viha kuohahtaa toisella nopeammin ja toisella hiljaa ja pitkään pinnan alla kuplien. Epäoikeudenmukaisinkaan kohtelu ei kuitenkaan anna oikeutta katkeruudelle. Katkeruudelle ei saa antaa periksi, vaan meidän tulee opetella kääntämään toinen poski, vaikka edellinen median sivallus jomottaa vielä toisessa poskessa. Meidän tulee opetella Jeesuksen kolmanneksi viimeinen rukous: ”Isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät!” Sillä varmastikin on niin, että konservatiiveja körmyyttävät henkilöt uskovat itse täysin tekevänsä oikein ja Jumalan tahdon mukaisesti. Samoin kuin Jeesuksen ristiinnaulitsijat olivat aikanaan vakuuttuneita siitä, että oli Jumalan tahto, että Jeesus saatiin pois silmistä ja mielistä. Vain sillä tavoin saataisiin takaisin uskonnollinen rauha ja yhteiselo maallisten vallanpitäjien kanssa voisi jatkua sopuisasti. Uskonnolliset toimintamahdollisuudet saataisiin turvattua, kun häirikkö raivattaisiin pois tieltä. Ristiinnaulitsijoilla oli kiire vakuuttamaan että heillä on samat arvot kuin Rooman valtakunnalla, meillä ei ole muuta kuningasta kuin keisari! He toimivat täysin niin kuin heidän pitikin toimia, kansan mielestä. Samoin nyt vaaditaan piispoilta tai jopa poliisilta tiukkoja toimia perinteisellä virkakannalla olevia vastaan. Vaikka kukaan ei onneksi ole joutunut kohtaamaan vielä fyysistä väkivaltaa vakaumuksensa vuoksi, vaikuttimet ja asenne ovat samat.

 

Apostoli Pietari kirjoittaa: ”Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. 13 Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. 14 Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. 15 Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. 16 Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa.

17 On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia? 18 -- Jos hurskas pelastuu vaivoin, miten käykään jumalattoman ja syntisen! 19 Sen tähden ne, jotka joutuvat kärsimään, jos niin on Jumalan tahto, antakoot elämänsä uskollisen Luojan haltuun ja tehkööt edelleen sitä, mikä on hyvää.” (1.Piet.4:12-19)

 

Iltalehden pääkirjoituksessa konservatiiveja syytettiin kuluneella viikolla marttyyrin kruunun havittelusta. Ikään kuin joku olisi tarkoituksella hakeutunut tilanteeseen, jossa voi menettää virkansa ja asemansa ja joutua suomalaisten enemmistön raivon kohteeksi. Kerrassaan omituinen käsitys. Nämä väitteet osoittavat, kuinka vaikea nykyihmisen on käsittää sitä, että jollakin omatunto on sidottu johonkin muuhun kuin rahaan tai kunniaan, ja että voisi olla jokin muu motiivi siihen, että suostuu kärsimään pilkkaa. Kun rahasta ei selvästikään ole kysymys, on pakko olla kyse kunnian tavoittelusta. Nykypäivänä media on se jumala, joka tämän tunnustuksen antaa. Marttyyrin kruunu ei kuitenkaan ole mitään sellaista, jonka media antaa sen mielestä syyttömästi kärsineelle. Varsinaista marttyyrin kruunua yleensä pakoillaan, koska se ei lupaa mitään kunniaan korottamista tässä ajassa. Marttyyrin osa on kärsiä epäoikeudenmukaisia syytöksiä, laittomia tuomioita, pilkkaa ja halveksintaa aina loppuun asti. Kunnia seuraa vasta tuonpuoleisuudessa.

 

Lohdullista siinä ei ole median kautta saatu ihmisten myötätunto, vaan se, että samalla tavoin häväistiin myös Herramme, joka sanoi: "Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. 19 Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä.

20 "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. 21 Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. (Joh 15:18-21)

Vaikka ulkopuolelta tuleva paine olisi kuinka kova, emme saa sokeutua sille, että varsinainen taistelu syntiä vastaan käydään meidän omassa sydämessämme. Meissä itsessämme on perkeleen liittolainen, joka houkuttelee meitä juuri siihen, että näkisimme kaikki ongelmat vain ulkopuolellamme ja lakkaisimme tekemästä parannusta omista synneistämme. Nyt on tehtävä päivittäin parannusta juuri lähimmäisenrakkauden alueella. On taisteltava katkeroitumista vastaan ja tuotava kaikki katkeruuden ja vihan tunteet ristin juurelle. Teemme syntiä, jos emme rakasta niitä, jotka meitä pilkkaavat. Tästä synnistä pitää myös tehdä parannus päivittäin. Heidän käytöksensä ei oikeuta meitä kantamaan kaunaa. On annettava anteeksi. Voimme huutaa Jeesusta avuksi: ”Auta sinä minua, haluaisin katkeroitua ja kantaa kaunaa, enkä antaa anteeksi. Teesinä minussa työtäsi, etten katkeroidu. Auta antamaan anteeksi ja anna anteeksi se, ettei minussa itsessäni ole rakkautta, voimaa eikä edes tahtoa siihen. Auta sinä minua, syntisten Vapahtaja! Auta, etten pakenisi tätä taistelua tekemällä kompromissia synnin kanssa ja luopuisi sinun sanastasi, vaan että pysyisin totuudessa. Sinä olet Totuus.

Heprealaiskirjeessä kirjoitetaan: ”Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, 2 katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset, ja nyt hän istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella. 3 Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi.

4 Vielä te ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan. [...]

12 Oikaiskaa siis hervonneet kätenne ja halvaantuneet polvenne! 13 "Kulkekaa suoria polkuja", jottei ontuva jalka menisi sijoiltaan vaan pikemminkin parantuisi.

14 Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa. 15 Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.” (Hepr.12: 1–4, 12–15)