Raamattu- ja tunnustuspäivät Tampereella 1.4.

Lasse Marjokorpi

 

Kirkko – häväisty, haavoitettu, revitty uuvuksiin

 

”Kristus on ennen kaikkia ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Hän on ruumiin, se on: seurakunnan pää.” Kol. 1:17,18

 

Kertoisin aluksi tapahtuman vajaan kymmenen vuoden takaa Helsingistä pääsiäistä edeltävältä viikolta. Hiukan nälkäisenä poikkesin erääseen hampurilaisbaariin. Viereisessä pöydässä istui kaksi nuorta miestä, jotka ihmeekseni alkoivat puhua pääsiäisen tapahtumista tähän tyyliin: ”Ensi viikollahan on pääsiäinen. Se Jeesus meni sinne Getsemaneen, missä se pidätettiin ja sitten pitkänäperjantaina se ristiinnaulittiin.”

Kuuntelin keskustelua sivusta hivenen uteliaana. Sitten toinen sanoi: ”Minä panin sen kääntymään Saatanan puolelle ja tekemään lopuksi itsemurhan.” Jatkosta kävi ilmi, että kyse oli jostakin musikaalista tai teatteriesityksestä, jota nämä nuoret miehet suunnittelivat.

Joukkotiedotusvälineiden ja internetin kehitys on johtanut siihen, että nykyhetkestä on saatavissa valtava määrä tietoa. Toisaalta tietoisuus historiasta vastaavasti vähenee. Näin syntyy ilmiö, jossa menneisyys kutistuu ja nykyhetken paine vastaavasti kasvaa.

Meneillään oleva aika on kehittänyt uuden historiattoman ihmislajin. Sille on ominaista paisunut minätajunta. Sen mielestä nykyihmisellä on valta hallita menneisyyttä. Raamatun sanoma ja kristillisen uskon sisältö on kuin käsiimme annettu pala muovailuvahaa, josta jokaisen voi muotoilla mieleisensä lelun.

 

Meidän Herramme joutui häväistyksi, haavoitetuksi ja revityksi. Häntä lyötiin nyrkillä, häntä ruoskittiin, hänen päähänsä väännettiin orjantappurakruunu. Hänet puettiin loistavaan punaiseen viittaan ja lyötiin lopuksi kepillä päähän.

Näin tehtiin meidän Herrallemme. Maailma joka oli täynnä häpeää, ei sietänyt Jeesusta, jossa ei ollut mitään häpeällistä, vaan häpäisi hänet. Maailma, joka oli täynnä vihaa ja väkivaltaa, ei sietänyt häntä, joka oli täynnä rakkautta, vaan haavoitti häntä. Maailma, joka oli täynnä repivää erimielisyyttä, ei voinut katsella häntä, joka oli täynnä armoa ja totuutta, se repi häntä parrasta ja kiskoi hänet ristille.

Yhden kerran ihmiset tekivät Jeesukselle, mitä tahtoivat. Nyt se halutaan tehdä uudestaan. Ei riitä, että hänet kerran puettiin purppuranpunaiseen viittaan ja hänen päähänsä pantiin orjantappurakruunu ja hänen käteensä pantiin ruokosauva muka kuninkaan valtikaksi ja häntä kumarrettiin ja lyötiin kepillä päähän.

Tämä Kristuksen persoonan häpäisy toistuu nykyajassa monella tavalla. Yksi sellainen laji on Kristuksen persoonan eksegeettinen häpäisy. Kuopion hiippakunnassa vaikuttavan uskonnon mukaan hän olisi muka vain roomalaisen sotilaan ja Marian avioton poika. Monien nykyisten eksegeettien puheista kuultaa aito moraalinen närkästys Jumalan toimia kohtaan. Erityisen lujasti on hyökätty kristillisen uskon kannalta keskeistä sovitusoppia vastaan. Ajatus, että Jumalan Poika kuolee ristillä maailman syntien sovittamiseksi, on muka lainattu babylonialaisesta mytologiasta, jossa esiintyi kaksipäinen jumalahirviö. Suomalainen erikoistutkija Matti Myllykoski on ilman ainuttakaan viittausta Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin julkaissut väitteen, jonka mukaan Jeesus haudattiin joukkohautaan. Se perustuu ilmeisesti rajatietoon.

Toinen Kristuksen persoonaa vastaan suunnatun hyökkäyksen laji on kristinuskon haavoittaminen taiteen ja kulttuurin nimissä. On oikeastaan surullinen ja säälittävä ilmiö, että meidän aikamme niin sanottu kulttuuri on niin köyhä, että lähes kaikki arvokas mitä sillä on, on haettava vuosisatojen takaa. Nykykulttuurilla ei oikeastaan ole muuta uutta tarjottavaa kuin erilaisten kristinuskosta pilaa tekevien, sitä matkivien tai väärentävien sisältöjen tuottaminen.

Tuonpuoleisuus, synti, Perkele ja helvetti on häveliäästi puhdistettu kirkosta ja teologiasta. Ne nauttivat kasvavaa suosiota kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan piirissä. Myös viihteen piirissä Saatana elää ja voi hyvin. Tällä hetkellä suosituin piisi eräällä nykymusiikin listalla on Highway to hell, Valtatie helvettiin.

Niinpä viime vuosina on syntynyt luovaa taidetta. On tehty elokuvaa, jossa Jeesuksen väitetään eläneen sukupuolisuhteessa Maria Magdalenan kanssa. Samaa aihetta toistavasta Da Vinci -koodi -teoksesta hämärine keksittyine juonineen tuli bestseller. Vanha epäperäinen Juudaksen evankeliumi, jonka kirkkoisät tuomitsivat, nousi yhtäkkiä suureen suosioon opettaessaan, että Juudas olikin paras opetuslapsi. Ensi viikolla tulee elokuva, jossa väitetään että Jerusalemista on löydetty Jeesuksen ja hänen perheensä luut sisältävä hautakätkö.

Kolmanneksi: niin kuin Kristus joutui häväistyksi, niin käy myös hänen ruumiilleen tässä maailmassa.

Kristinuskon tuomitsemisesta näyttää myös nykyajassa tulevan yhteiskunnallinen välttämättömyys. Niinhän se oli silloinkin. Kaikki tiesivät, että se oli väärin. Silti kaikkien oli pakko tehdä niin. Hänet haluttiin surmata, mutta kukaan ei oikein tahtonut ottaa vastuuta tapahtumasta. Ylipapit sanoivat: ”Meidän ei ole lupa ketään tappaa” ja työnsivät hänet Pilatukselle. Tämä koetti siirtää hänet Herodekselle, joka vain järjesti tuon ilveilyn ja palautti Jeesuksen Pilatukselle. Pilatus työnsi hänet kansan eteen, joka teki väärän valinnan.

Ylipappien oli toimittava näin säilyäkseen kansan uskonnollisina johtajina. Pilatuksen oli tuomittava hänet pysyäkseen keisarin ystävänä, juutalaisten säilyttääkseen maan ja kansan. Todellisuuden paine oli liian suuri, että olisi voitu kysyä Jumalan tahtoa. Meidän aikanamme toimitaan samoin perustein.

Piispojen uskottavuus kansankirkon johtajina vaatii enemmistömielipiteen mukaisia päätöksiä. Muuten menetetään kirkon kallein aarre: julkisoikeudellinen asema ja verotusoikeus. On ratkaistava, kuuluuko kirkko kaikille vai vain uskovaisten sisäpiirille. Parempi on, että yksi mies hukkuu kuin että koko kansa hukkuu.

 

Kristuksen ruumiin osaksi ovat tulleet tässä maailmassa monenlaiset kärsimykset. Kirkon historia tietää kertoa monista vaiheista, joissa kristityt ovat joutuneet laajan vainon kohteeksi. Tässä yhteydessä totean vain seuraavat aikakaudet kirkon elämässä.

Alkukirkko joutui Rooman valtakunnassa noin kolmensadan vuoden ajan ajoittain kokemaan vainoja, jotka hetkittäin yltyivät koko valtakuntaa koskeviksi. Kuusisataaluvulla alkanut muhamettilaisuuden invaasio tuhosi suuren osan kristikuntaa ja pysyi noin tuhannen vuoden ajan kristikunnan pysyvänä uhkana. Edelleen monissa maissa muhamettilaisuudesta kristityiksi kääntyvät voivat joutua hengenvaaraan.

Ihmiskunnan historia ei useinkaan ole edennyt tasaisesti soluvana virtana. Historian kulkuun näyttää silloin tällöin iskevän suoranainen hulluuden puuska, joka kiskaisee maailman menon nurinniskoin. Joskus tapahtumien vyöry on tempaissut entiset hallitsijat ja kansat, tavat, käsitykset, rakennukset ja rajat juuriltaan. Maailmanhistoria on päästänyt liikkeelle sellaiset tuhovoimat, joissa myös kirkko on ollut vaarassa tulla reväistyksi juuriltaan ja hävitä.

Uudella ajalla on käynyt näin erityisesti kolmen historiallisen tapahtuman yhteydessä. Ranskassa 1700-luvun lopulla tehdyn vallankumouksen tunnuksena olivat: vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus. Se hyökkäsi samalla voimakkaasti kristinuskoa ja kirkkoa vastaan. Tätä silloin ilmoille päästettyä tasa-arvon signaalia monet pitävät kristillisenä hyveenä. Se näyttää kuitenkin perustuvan ajatukseen, että ihminen on yksin maailmassa ja vain häneltä on valta muuttaa tätä maailmaa. Sen mukaan Jumalaa ei ole tai jos hän on, niin hän on ihmisiin nähden alempiarvoinen. Raamattu opettaa toisin. Me ihmiset olemme Jumalan luomia ja hänelle tilivelvollisia ja keskenämme samanarvoisia.

Saman valistusfilosofian perillisiä olivat omalla tavallaan kommunistinen vallankumous Venäjällä ja sitä seurannut neuvostoyhteiskunta ja kansallissosialismi Saksassa. Niiden ansiosta 1900-luvusta tuli kristittyjen vainojen ja samalla suurimpien ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten vuosisata.

Voi kysyä, onko nyt menossa yritys päästä kokonaan irti kristinuskon historiallisesta painolastista ja sen historiallisesta jatkuvuudesta. Kirkko haluaa jatkaa elämäänsä, mutta kohdattuaan uuden historiattoman ihmistyypin tuottamat ongelmat, muutamat kirkonjohtajat ovat keksineet, että kirkon asema on nostettava uudelleen kukoistukseen irrottamalla sen opetus, toiminta ja järjestys itse kristinuskosta.

Niinpä 2000-luvun taitteessa kristikuntaan näyttää iskeneen jonkinlainen hulluuskohtaus. Miten muuten olisivat selitettävissä ne ilmiöt, joiden keskellä joudumme elämään? Eläkkeellä oleva piispa tulee kirkkomme kutsumana Amerikasta tänne ristiretkelle, jonka sisältönä on Kristuksen jumaluuden, neitseellisen syntymän, sovitusteon, ylösnousemuksen ja takaisintulemisen kieltäminen. Kansanjoukkojen osoittaessa suosiotaan hän saarnaa darvinismia olemassaolon varsinaisena selityksenä. Edelleen joku suomalainen ihmelapsi laatii teoksen, jossa hän tekee psykoanalyysia Jumalan luonteesta ja toteaa hänet maailman-historian kulun perusteella oikulliseksi ja luonnevikaiseksi sadistiksi.

 

Kirkkoa tämä kehitys ei huoleta. Sitä huolettaa vain kirkossa vielä esiintyy kristittyjä, jotka ottavat Raamatun todesta.

Näin ihmiskunta on ottanut yhden askeleen eteenpäin. Sören Kierkegaard valitti aikanaan, että alkuaan kristinusko oli elämää. Sitten kirkko teki siitä oppia. Nykyään – siis 1800-luvulla - siitä on tehty tiedettä.

Nyt 2000-luvulla kristinusko ei enää ole edes tiedettä. Siitä on tullut fiktio, puhdas inhimillinen sepite, vailla historiaa.

Miksi kristinuskosta uhkaa tulla fiktio? Syy siihen on, että se on katkaissut yhteytensä siihen lähteeseen, mistä sen elämä nousee. Se ei enää tunnusta, että Kristus on ihmiseksi tullut Jumalan Sana, Logos. Kirkon elämä on kahden vuosituhannen ajan perustunut siihen, että Jumala on ilmoittanut itsensä Pojassaan. ”Näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan… Hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla.” Kristuksen ilmestymiseen liittyy koko Jumalan sana, jossa Pyhä Henki vaikuttaa. Kaiken teologiaan lähteenä ja perustana on Jumalan sana.

Valitettavasti nykyinen kirkko on lakannut perustelemasta opetuksiaan ja kannanottojaan Jumalan sanalla. Se ei enää halua pitää kiinni niistä asemista, mistä kristikunta on pitänyt kiinni kaksituhatta vuotta, Raamatun ilmoitusluonteesta, Kristuksen pelastustyön ainutlaatuisuudesta ja apostolien kirjoitusten ohjeellisuudesta. Apostolien välityksellä olemme saaneet kristinuskon. Jos luovumme apostolien opetuksesta, luovumme itse kristinuskosta.

Uusin teologia on alkanut laajalti kiistää sen, että kristinuskoon liittyisi mitään maailmankatsomuksellista ainesta. Näin se on avannut portit muille maailmankatsomuksille, jotka nyt vandaalien lailla tunkevat kirkkoon. Samalla se on tahtonut luopua kristillisen etiikan yleispätevyyden vaatimuksesta, vaikka se toistuu kaikissa apostolien kirjeissä. Esimerkiksi Paavali kirjoitti Efesolaisille: ”Minä varoitan teitä vakavasti Herran nimeen: älkää enää eläkö niin kuin pakanat!”

Kolossalaisille Paavali kirjoitti: ”Minä iloitsen nähdessäni järjestyksen, mikä teidän keskuudessanne vallitsee ja teidän lujan uskonne Kristukseen.” Tällainen järjestys voi syntyä vain, jos Kristus saa olla kirkon pää. Se tarkoittaa, että nykyisen maailman keskellä tunnustamme hänet Jumalan Pojaksi. Hän on myös Jumalan Sana, Logos, joka tuli meidän keskellemme.

Kirkko voi puhua ainoastaan sillä perusteella, että Jumala on puhunut Pojassaan ja antanut meille sanansa. Tämä sana on julistettava kaikelle maailmalle kaikella rohkeudella. Paavali jatkaa: ”Häntä me julistamme, neuvoen jokaista ihmistä ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa.”

Sen vuoksi oikea kirkko Jumalan sanan perusteella aina ja kaikkialla julistaa syntisen vanhurskauttamista uskon kautta. ”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.” Sen toiminnan päämääränä on aina ja kaikkialla, että jokainen tulee uskon kautta osalliseksi Kristuksesta, tulee hänessä Jumalalle kelpaavaksi itsessään syntisenä sekä nyt että viimeisellä hetkellä. Näin meitä voi auttaa vain Kristuksen tunteminen ristiinnaulittuna ja Kristuksen tunteminen ylösnousseena.

Samaten kirkko voi puhua rakkaudesta ja osoittaa sitä vain sillä perusteella, että se on itse vastaanottanut Kristuksen täydellisen uhrin ja elää joka päivä tästä Jumalan armosta.

Sen vuoksi jos luovumme Jumalan sanasta ja uskonvanhurskaudesta, joka tulee osaksemme uskon kautta kasteen, evankeliumin ja pyhän Ehtoollisen välityksellä, niin kirkko itse käy hyödyttömäksi. Jos kirkko ei enää tunnusta Kristusta ruumiin pääksi, vaan katsoo voivansa asettua historian, tieteen ja yleisen mielipiteen opetettavaksi, se luulee tietävänsä itsetietoisen nykyihmisen tavoin enemmän kuin Jumala tietää.

Tämä ratkaisu nojaa perusteelliseen väärinkäsitykseen siitä, missä me olemme menossa. Jos jätetään ylivalta myös kirkossa maalliselle filosofialle, laiminlyödään kaikkein tärkein, mitä varten kirkko on olemassa. Meidän aikamme ihmiset eivät tule autetuiksi, jos heidät johdetaan vain sen saman tyhjyyden eteen, mikä vallitsee maailmassa.

Mitä tästä sitten seuraa? Edinburghin kaupungin pääkadun varressa sijaitsee Skotlannin kirkon kirkolliskokouksen entinen keskuspyhäkkö. Sitä katsomaan menevä turisti voi yllättyä. Tuon kaupungin siluettia hallitsevan, tummanruskean goottilaistyyppisen kirkon portailla oleva juliste kertoo että tämä rakennus on the Hub. Se on Euroopan ensimmäisiä kirkkoja, joka on kokenut kääntymyksen. 2000-luvun alussa siitä tehtiin kaupungin kulttuurikeskus. Interiööri peitettiin sinertävillä ja punertavilla seinäkkeillä, joiden välistä vain saarnatuoli pilkottaa. Nyt siellä sijaitsee ravintola ja ihmisille tarjotaan konsertteja, näytelmiä, performansseja, drinkkejä ja hupia. Sellainen on the Hub.

Jumalan sanan opettamisen sijasta tuodaan usein esille kaunis ajatus siitä, että kirkon tulee palvella kaikkia ihmisiä. Palveluideologiasta voi kuitenkin tulla naamioitu pyrkimys säilyttää oma asema muuttuvan maailman keskellä. Monissa rikosromaaneissa esiintyy englantilaisen kartanon hovimestarina henkilö, josta käytetään nimitystä James. Hän on pitkään mustaan takkiin verhoutunut vaitelias mies, jonka tehtävänä on palvella kaikkia kartanon vieraita. Nuo vieraat siellä saattavat pelata korttia, nauttia drinkkejä, tehdä aviorikoksia ja suunnitella murhia, mutta tämä kartanon James seuraa kaikkea tätä vain kumarrellen ja palvellen ja kantaen heille ruokaa ja juomaa. Hän vaikenee niin kauan kuin kartanon omaisuutta ei hävitetä. Hoidammeko mekin vain tätä Jameksen virkaa, vai yritämmekö valaista tätä maailmaa Jumalan sanalla ja pyhällä evankeliumilla?

Mikä voisi tulla meille avuksi tässä nykyisen kirkon alennustilassa? Kierkegaard puhui aikanaan kristityn samanaikaisuudesta Kristuksen kanssa. Hän tarkoitti, että Kristusta ei tunneta vain historiallisen tiedon perusteella kahden vuosituhannen takana eläneenä ihmisenä. Uskon kautta voimme tuntea hänet nykyhetkessä Jumalan sanan avulla.

Samaten pyhän kasteen ja ehtoollisen välityksellä saamme elää hänessä jatkuvasti. Näin kristitty on tietoinen siitä, että Kristus elää nyt ylösnousseena Isän luona taivaassa.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, miten Jeesus ilmestyi ylösnousseena Emmauksen tien matkamiehille. He eivät tunnistaneet häntä, vaan rupesivat neuvomaan häntä: ”Oletko sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, mitä siellä näinä päivinä on tapahtunut?” Näin tekee myös nykyinen kulttuuri ja yhteiskunta. Se on niin paljon edellä Jumalan sanaa ja kristinuskoa, että se on rohjennut ruveta neuvomaan kirkkoa, miten sen pitäisi toimia.

Silloin kun kristinusko lähti leviämään Eurooppaan, täällä elettiin syvässä pakanuuden tilassa. Roomassa se tarkoitti väkivaltaa, poliittisten vastustajien murhaamista, ei-toivottujen lasten poisheittämistä, homoseksuaalisten elämäntapojen, orgioiden ja avioerojen yleisyyttä, julmia gladiaattorihuveja, kilpa-ajoja ja näytäntöjä. Anteeksiantamus ja armo, pelastus ja iankaikkinen elämä, Jumalan sana ja taivas olivat tuntemattomia käsitteitä. Se oli paljon jäljessä evankeliumin ylivertaisesta sisällöstä. Kristinuskon opettamisen myötä päästiin vähitellen Jumalan tuntemiseen ja kristilliseen elämään. Myös nämä elämäntavat muuttuivat vähitellen.

Todellisuudessa tämä nykyinen ”edellä oleva” eurooppalainen kulttuuri on taas jäljessä, perusteellisesti jäljessä. Se on vaipunut takaisin tähän roomalaiseen pakanuuteen. Siltä on Jumalan sanan myötä kadonnut totuus, joka koskee ihmisen elämää, hänen syyllisyyttään, sille hankittua sovitusta ja pääsyä iankaikkiseen elämään. Siltä on myös kadonnut iankaikkisen elämän toivo Kristuksen tuntemisen myötä. Nämä kaikki on opetettava sille uudelleen.

Emmauksen tien opetuslapset tunnistivat Jeesuksen nauttiessaan ehtoollista. Näin Jumalan sanan avulla mekin pääsemme tuohon samanaikaisuuteen. Siinä näemme omat syntimme ja tulemme osallisiksi Kristuksen meille hankkimasta sovituksesta.

Me taidamme olla sellaista joukkoa, jonka kanssa monikaan ei halua tunnustaa elävänsä samanaikaisuudessa. Toiset haluavat mennä edelle Kristuksesta. Näin myös kirkko ja teologia on tehnyt maailman mukana. Toiset ovat halunneet jäädä jälkeen ja elää tietämättä mitään Kristuksesta ja Jumalan sanasta.

Mutta siellä missä tahdotaan kuulla evankeliumia ja elää osallisena hänen ruumiistaan ja verestään, saadaan pysyä siinä Jeesuksen sanassa, missä hän on luvannut olla kaiken aikaa meidän kanssamme aina maailman loppuun asti.