Raamattu- ja tunnustuspäivät Tampereella 31.3.2007

Keijo Rainerma

 

 

Hän Kristus, yksi Herra, rakentaa kirkkoaan

 

Virren 167 säe puhuu 2000-vuotisesta, maailman suurenmoisimmasta ja kansainvälisimmästä rakennustyömaasta, missä työt yhä keskeytyksettä jatkuvat. Miltä työmaa näyttää?

 

Filippuksen Kesareassa Jeesus kysyi opetuslapsiltaan: Kenen ihmiset sanovat ja kenen te sanotte minun olevan? Simon Pietari vastaa: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.” Silloin Jeesus sanoo: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani ja tuonelan portit eivät sitä voita.” (Matt. 16:13 – 18)

 

Ensinnäkin tämä seurakunta/ kirkko tulee pysymään aikojen loppuun. Tässä maailmassa kirkkoon suhtaudutaan Herramme opetuksen mukaan vihamielisesti ja Kristuksen seuraajia vainotaan, mutta Herra itse pitää huolen kirkostaan. Toiseksi Kristus on kirkon rakentaja. Kirkko on Kristuksen; jäsenet eivät saa sitä aikaan, eikä se ole toimintojensa summa. Siihen kuuluminen on suuri armo. Kolmanneksi Jeesus ei halua rakentaa kirkkoaan kuitenkaan ilman Pietaria, apostoleja ja opetuslapsiaan kautta aikojen. Apostoli Paavali käyttää rohkeaa sanaa ”Jumalan työtoveri” näin: ”Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (1. Kor. 3:9) Neljänneksi kirkko rakentuu sille uskolle ja tunnustukselle, että ”Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika”. Tällaiseen uskoon ihminen ei kuitenkaan voi päästä omalla järkeilyllään ja tunteillaan, vaan hän on sen varassa, mitä Jumala ilmoittaa. Meille tämä Jumalan ilmoitus on pyhä Raamattumme.

 

 

Raamattuun voi luottaa kaikessa

 

Mitä meille kirkossa jää, jos menetämme luottamuksen Jumalan ilmoitukseen, Raamatun sanaan? Kristittyinä haluamme välittää kaikille sen iloisen varmuuden, että Raamattuun voi luottaa kaikessa oli sitten kysymys naisen ja miehen erilaisista tehtävistä kodissa ja seurakunnassa tai Jumalan anteeksi­antamuksen varmuudesta Jeesuksen sovitustyön tähden.

 

”Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta”, kirjoittaa 2 Pietarin kirje 1:21 Raamatun synnystä. Hepr 1:1,2 toteaa: ”Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettojen kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta.” Johannes puolestaan aloittaa kirjeensä: ”Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille.” (1 Joh 1:1,2)

 

On käsittämätön ihme, että Jumala ilmoittaa itsensä ja tahtonsa ihmiselle inhimillisin ymmärrettävissä olevin sanoin. Hän aloitti sen miehestä nimeltä Aabraham. (1 Moos 12) Suurenmoinen ihme on, ettei Jumala ole vain puhunut meille, vaan hän on käynyt luonamme kuultavana, nähtävänä ja koskettavana kolme keskeistä aistia mainitaksemme. Maria kohtasi tämän ihmeen ensimmäi­senä, sitten kihlattunsa ja heistä alkaen on kysytty: ”Miten se on mahdollista?” Mahdoton on tapahtunut. Ääretön ja kaikkivaltias on tullut äärelliseen ja heik­koon. Tätä ei voi käsittää, ei selittää, mutta sen voi ilmoittaa. Me emme olleet silloin paikan päällä, mutta ei hätää, tuntuu Johannes kirjoittavan: ”Me ilmoitamme sen teille.”

 

Ilman Raamattua emme tietäisi taivaasta ja kadotuksesta, emme vanhan maail­man katoamisesta ja uuden luomisesta, emme viimeisestä tuomiosta, emme persoonallisesta pahasta, emme Jumalasta ja hänen tahdostaan, armostaan ja rakkaudestaan, emme Jeesuksen elämän ja kuoleman sovittavasta merkityksestä, rukouksen ja ripin voimasta jne. Voit itse jatkaa Raamatun meille ilmoittamia asioita.

 

Kun me kirkossa keskustelemme vaikkapa siitä, mitä Raamattu sanoo seksuaali­etiikan kysymyksistä tai yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta, joissa jo luomis­työ – Paavalia lainatakseni - ”itse luontokin opettaa” samaa kuin Raamattu ja kiistämme Raamatun opetuksia omaan aikaansa kuuluneina, niin emmekö siivilöi hyttysiä ja niele kameleja, jos kuitenkin haluamme pitää kiinni valtavista ylijärjellisistä pelastus- ja iäisyystotuuksista. Jeesus sanoi: ”Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista.” (Joh 3:12) Herramme huoli aiheuttaa vakavan itsetutkis­telun. Jos raamatullinen elämän etiikka, joka on järkisyinkin ymmärrettävissä, on meille vastenmielinen, otammeko todesta uskomme yliluonnollisia totuuk­siakaan.

 

Jokaisessa meissä asuu raamattukriitikko ja epäuskon ja oman itsensä kanssa saa käydä jatkuvaa kamppailua. Kunpa säästäisimme kriittisyyttä myös itsellemme! Me olemme omiin lähtökohtiimme ja aikaamme sidottuja. Olisiko Pyhän Hengen innoittama profeetallinen sana kuitenkin enemmän? Jos Jumalan antama rakkauden käsky ja hänen muut käskynsä asetetaan vastakkain, tai Jeesuksen rakkauden sanoman ajatellaan olevan Raamatun muun sanoman kanssa ristiriidassa, olisiko kysyttävä, onko ristiriita mahdollisesti meissä itsessämme. Me tohdimme kohtuudella odottaa, ettei sanojamme tulkita sen seitsemällä tavalla. Olisiko sama oikeus myönnettävä myös Raamatulle? Jos eri tulkintoja on, on vain kärsivällisesti ja rukoillen jatkettava Raamatun tutkimusta, jotta totuus selvenisi. Onneksi tässä tulevat avuksemme luterilainen sanainspiraatiokäsitys sanan ilmeisestä merkityksestä ja kirkon 2000-vuotinen uskontulkinta ja Raamatun ymmärtäminen. Voidaksemme kiistää raamatullisen pelastussanoman suuret näköalat, meidän täytyisi tietää kaikki, mutta sellaista tietomäärää meillä ei ole.

 

Kristittyinä emme rakenna ihmisen, vaan Jumalan sanan, Raamatun varaan. Olemme panneet luottamuksemme tähän pyhään kirjaamme ja toivomme toistenkin tekevän niin. Siksi moniin kysymyksiin vastauksemme on tämä: Koska Raamattu sanoo niin. Toki voimme yrittää perustella vastauksia hapuilevin järki- ja tunnesyinkin, mutta usein ne eivät ole lähestulkoon niin vakuuttavia kuin toisten esittämät perusteet. Meillä ei ole vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta osoitamme häntä, jolla on, osoitamme Jeesusta.

 

 

Ihmeellinen vastaus suurimpiin kysymyksiimme

 

Tulemme toiseen suureen asiaan Jumalan ilmoituksesta, Raamatusta. Se ei ole vain ilmoitus merkityksessä tiedonanto, informaatio, vaan sana ”on elävä ja voimallinen”. Sana julistettuna ja kuultuna, ja kaste ja ehtoollinen, joissa Jumalan sana liittyy näkyviin aineisiin, vastaanotettuina ovat Jumalan armonvälineitä, joilla hän antaa armonsa ja pelastuksen lahjat. Sana ja sakramentit vaikuttavat sen, mistä ne puhuvat eli uskon, rakkauden ja toivon ja antavat sen, mitä ilmoittavat, antavat itse Herran Jeesuksen elämäämme. Silloin ihmisenä olemisemme suuret ja vaikeat kysymykset saavat ihmeellisen vastauksen.

 

Mihin maailmamme on menossa ja henkilökohtaisemmin: mihin minä olen matkalla? Totuuden nimessä, emme kiellä raamatullista totuutta: Kaikki kuolevat! (1. Kor 15:22) Mitä elämästä ennen kuolemaa ja sen jälkeen jää jäljelle. Haluamme kuollaksemme elää! Onko laivamme Titanic vai Exodus? Toisille riittää, että saa matkustaa mieluiten ykkösluokassa, mutta aina joku kysyy: mihin juna meitä vie?

 

Entä aikamme moraalinen kriisi kaikkine kysymyksineen. Me heijastamme ja sijoitamme pahan ulkopuolellemme, muihin, mutta Raamattu osoittaa meihin itseemme ja sanoo: Sinä olet se mies ja nainen! Me itse olemme ongelma, me saastutamme. Me täällä olevat voimme syyttää jumalatonta aikaamme, mutta syy onkin meidän aikamme jumalat. Luther Isossa katekismuksessa toteaa: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta me odotamme kaikkea hyvää ja johon turvaudutaan kaikessa hädässä.” Emme pääse Jumalan kymmenestä käskystä ensimmäistä käskyä pidemmälle. Täytämme aikamme valtaisalla määrällä työtä, toimintaa ja roinaa ja kutsumme sitä elämästä nauttimiseksi. Kysymys ei ole siitä, mitä omistamme, vaan mikä omistaa meidät? Kiirehdimme, mutta emme pääse minnekään. Yksinäisyys ja rakkauden nälkä on ajassamme suunnaton.

 

Sitten tulee tämä Raamatun hyvä uutinen: ”Kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.” (1 Kor 15:22) Hänessä on elämä aitona, todellisena, ehyenä ja koskaan päättymättömänä. Elämän tarkoitus ei löydy kokoamisesta, omistamisesta ja kuluttamisesta, vaan suuremman palvelukseen antautumisesta.

 

Juuri nyt, kun maailman johtajat ovat neuvottomia suurten ongelmien edessä, kansallinen politiikka ei näytä kykenevän nousemaan omien asemien varmistamista korkeammalle ja ihmisten hätä huutaa köyhyyttään ja särkyneisyyttään tai aineellisen hyvinvoinnin keskellä onttouttaan ja tyhjyyttään, evankeliumin julistajat, pastorit voisivat olla todelliset muutosagentit. Mutta onko meillä sanoma, vaiko vain mielipiteet ja näkökulmat?

 

 

Mitä varten kirkko on ?

 

Mielestäni nyt kirkkona, kristillisinä liikkeinä ja järjestöinä ja kristittyinä meidän on asetuttava keskeisten peruskysymysten eteen.

 

Ensimmäinen kysymys on tämä: Mitä varten kirkko on? Ei enää vain ”siunaa se, mitä teen”, vaan ”auta tekemään sellaista, mitä sinä siunaat”. ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun.” (1. Kor. 3:6) Jumala haluaa kirkkonsa kasvavan, kadonneiden lampaiden löytyvän. Kaikki elävä kasvaa. Kirkko on ruumis, ei business, organismi, ei organisaatio. ”Kristus huolehtii koko ruumiista…, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.” (Kol. 2:19) Ap. t. 2:42–47 antaa kuvauksen siitä, kuinka kirkko kasvaa lämpimämmäksi, syvemmäksi, vahvemmaksi ja laajemmaksi. Avain on uskollisuus apostolien opetukselle eli raamatullinen sanoma ja mission eli työnäyn ja tehtävän tasapaino.

 

Jeesus sanoo: ”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy.” (Joh. 15:16) ”Samalla tavoin, kuin kaikkialla maailmassa evankeliumi on teidänkin keskuudessanne kantanut hedelmää.” (Kol. 1:6) Me tarvitsemme pastoreita ja hengellisiä johtajia, jotka elämällään ja työllään antavat esimerkin siitä, mitä hedelmän kantaminen on. Paavali kirjoittaa, kuinka täynnä varmuutta julistettu evankeliumi ja sen mukainen toiminta olivat esimerkki Tessalonikan seurakunnalle, jonka jäsenistä puolestaan oli tullut esikuva laajalle joukolle Makedonian ja Akhaian uskovaisia. (1. Tess. 1:6,7)

 

Jeesuksen vertauksessa isännän palvelijoilleen jakamista leivisköistä/ talenteista, isäntä kiittää uskollisiksi palvelijoiksi niitä, jotka ottivat riskin lisätäkseen herransa omaisuutta. (Matt. 25:14–30) Uskollisuus kirkon herralle Kristukselle merkitsee siis sekä uskollisuutta Raamatun sanalle eli sille uskolle, ”joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu” että halua ja rohkeutta löytää ne tavat toimia, jotka kantavat hedelmää. Uskollisuus sisältää nämä kummatkin: opettaa ja tehdä oikein ja tehdä oikeita asioita.

 

Kirkkomme tunnustuksellista joukkoa ajatellen tämä näyttää yhdistävän luterilaisen ortodoksian ja pietismin niin, että kummatkin tarvitsevat toisiaan ennen muuta korjaamaan toinen toisensa yksipuolisuuksia. Oikea, raamatullinen oppi varmistaa, että uskomme on kristillistä ja persoonallinen suhde Jumalaan sen, että kristillisyytemme on elävää.

 

Paikalleen pysähtyneessä kirkossa näyttää vallitsevan tämä laki: Mitä ohuempi sanoma, sen kovempi järjestys. Jos pastoraalisen kaitsennan välineinä ovat keskustelun ohella vain uhkaaminen ja pakottaminen ennen poliisia, on hengellisen johtajan keinovalikoima liian suppea. Hengellinen johtaja ennen muuta julistuksellaan ja esimerkillään kokoaa seurakunnan, joka puolestaan rukoilee ja todistaa Herrastaan. Kun sisällössä vallitsee monimielisyys ja moniäänisyys, kasvaa paine edes muodoissa ja järjestyksessä tavoitella yhtenäisyyttä. Elävässä, kasvavassa Kristuksen kirkossa on pikemminkin päinvastoin: Mitä vahvempi ja yhtenäisempi on sanoma, sitä suurempi on vapaus ulkonaisissa muodoissa. Evankeliumi synnyttää ja ylläpitää kirkon, laatu tuo määrän. Jos seurakunnan jäsen ei koskaan pyydä ketään tulemaan kirkkoon, mitä se kertoo tarjonnan laadusta? Jos emme odota ja opeta kirkon jäsenten suurempaa sitoutumista, voimmeko suurempaa saadakaan?

 

On pysyttävä sanassa ja lähellä Kristusta, jotta meillä olisi, mitä julistaa. On elettävä lähellä ihmisiä, jotta meillä olisi, kenelle julistaa. Ihmiset eivät voi kuulla, ennen kuin heitä on kuultu. Ihmiset eivät välitä siitä, kuinka paljon tiedämme, vaan siitä, kuinka paljon välitämme.

 

 

Kirkon tuntomerkit

 

Kirjassa Kirkolliskokouksista ja kirkosta on Martti Lutherin kysymys: ”Mutta mistähän voi köyhä, erehtyväinen ihminen huomata, missä tuota kristillistä pyhää kansaa on maailmassa?” Kysymykseen oppi-isämme vastaa tunnetulla opetuksellaan kirkon tuntomerkeistä.

 

1. Ensiksi voimme tuntea pyhän kristikansan siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana. Sille kansalle Jumalan pyhä sana ei ole rasite, vaikeus, täynnä ristiriitoja ja vanhentunut, vaan ilo, turva, valo ja muuttumaton totuus. ”Yhdenkin asian poistamisella otetaan pois Raamatusta koko sen arvovalta”, toteaa Luther kirjassa Kirkon Baabelin vankeudesta.

 

2. Toiseksi tunnetaan Jumalan kansa Kristuksen säädöksen mukaisesta pyhästä kasteen sakramentista. ”Sillä kaste on uuden syntymisen pyhä peso Pyhän Hengen kautta.” Jokapäiväisen parannuksen sakramenttina kaste kutsuu joka päivä kuolemaan synnille ja elämään Kristukselle.

 

3. Kolmanneksi voimme tuntea Jumalan kansan siitä, että se pitää, uskoo ja nauttii pyhän alttarin sakramentin Kristuksen säädöksen mukaisesti.

 

4. Neljänneksi tunnemme Jumalan kansan julkisesta avainvallasta. Parannuksen tekevä vapautetaan synneistään, mutta parannuksen torjuva sidotaan syntiinsä. Kallis armo, Kristuksen verellä ansaittu, nostaa synnistä ja auttaa kilvoittelemaan uudessa elämässä. Olemmeko saarnaajat epäonnistuneet lain ja evankeliumin julistamisessa, sillä nykyisin ihmiset eivät kaipaa armoa siksi, että saisivat syntinsä anteeksi ja säästyisivät Jumalan vanhurskaalta vihalta, vaan siksi, että he voisivat jatkaa entistä Jumalan tahdon vastaista elämäänsä? Tämä on halpaa armoa, josta hengelliset isät varoittivat.

 

5. Viides kirkon ulkonainen tunnusmerkki on siinä, että kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kirkonpalvelijat, tahi sillä on virkoja, joita se täyttää. Tässä yhteydessä Luther ottaa kantaa virkakysymykseen viittaamalla apostoli Paavalin kirjeisiin ja luomiseen kirjoittamalla: ”Pääasia on siis, että tällainen henkilö on taitava ja kaikissa kelvollinen mies. Naiset, lapset ja muut sellaiset eivät siihen kelpaa.” Luther puhuu myös siitä, että ”vaikkei kirkko luonnollisesti voi sallia ja suvaita julkisia paheita”, papin persoona ei tee Jumalan sanaa ja sakramenttia pahemmaksi eikä paremmaksi. On siis kysymys papin uskosta ja elämästä. Toinen asia on kysymys siitä, onko virka oikea, raamatullinen, Kristuksen asetuksen mukainen. Juuri tämä nykyisessä tilanteessa aiheuttaa toisille epävarmuuden, joka saa etsiytymään sellaisille alttareille, joiden kaitsijanvirasta voi olla varma.

 

6. Kuudenneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän, kristillisen seurakunnan rukouksesta, Jumalan julkisesta kiittämisestä ja ylistämisestä. Seurakunnassa jo hapuillen toteutuu se, mikä oli luomisen tarkoituskin ja mikä uudessa luomisessa kerran on toteutuva: Jumalan ylistäminen. Jumala ei ylistystämme tarvitse niin kuin hän ei tarvitse sitäkään, että hänen nimensä mainitaan EU:n perustuslaissa tai juhlajulistuksissa, mutta me Jumalan luomat tarvitsemme hänen nimensä oikeaa mainitsemista ja ylistämistä.

 

7. ”Seitsemänneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, se on siitä, että se tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisällisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Ja syyn tähän täytyy olla ainoastaan sen, että kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden.”

 

 

Kirkko tänään

 

Kiitämme Jumalaa evankeliumista, joka on ainoa mielettömän muuttaja mielekkääksi tässä maailmassa. Sen mukaan saamme olla mukana omaa itseämme suuremmassa, missä tärkein ei ole ajassa, vaan iäisyydessä, ei siinä, mitä ihminen tekee, vaan mitä Jumala tekee. Sattumalle ei ole jätetty tilaa. Tähän suureen kokonaisuuteen mahtuvat omat henkilökohtaiset ilomme ja kipumme niin kuin se kirkkotaistelukin, jossa olemme. Inhimillisesti ajatellen pieniltä näyttävät asiat ovat suuria silloin, kun kysymys on evankeliumin säilymisestä keskellämme ja syntisen, yhdenkin pelastumisesta.

 

Kiitämme Jumalaa esivallasta, joka laeillaan antaa kansalaisilleen uskonnon ja omantunnon ja niiden mukaisen toiminnan vapauden, sillä kaikilla kristisisarillamme ja -veljillämme ei tätä vapautta ole. Panemme merkille, että esivalta kunnioittaa sitä kristillistä arvopohjaa, mistä se perusoikeutensakin on saanut mm. siten, että erityislaeissaan, kuten tasa-arvolaissa se rajaa lain tarkoituksen ulkopuolelle kirkkojen uskonnon harjoituksen, siis jumalanpalveluselämän. Näin varmistuu se, ettei uskonnon ja omantunnonvapauden perusoikeutta kavenneta ja että uskovaiset saavat järjestää jumalanpalveluselämänsä omista perusteistaan käsin. Tätä vapautta haluamme puolustaa oli sitten kysymys omasta tai toisten vakaumuksesta. Vaikka en ole kanssasi samaa mieltä, minulle on tärkeää, että saat olla sitä mieltä, mitä olet ja toimia vakaumuksesi mukaan.

 

Pidämme esirukouksia vallanpitäjien ja kaikkien ihmisten puolesta. Rukoilemme, että meillä olisi johtajia, jotka eivät ole ostettavissa, vaan joita ohjaa kristillinen vakaumus ja Raamattuun sidottu omantunto. Silloin voimme ennakoida heidän päätöksiään eteen tulevissa vaikeissa kysymyksissä. Vaikka rukoilemme kaikkien puolesta, me emme siunaa sellaista, minkä Jumala sanassaan on sanonut synniksi ja millä siksi ei ole lupausta Jumalan siunauksesta.

 

Haluamme säilyttää kristillisen käsityksen Jumalan luomiseen ja rakkauteen perustuvasta jokaisen ihmisen suunnattomasta arvosta. Kunnioitamme siksi naisen ja miehen ja heidän tehtäviensä luomiseen perustuvaa erilaisuutta ja haluamme hoitaa avioliittojamme, joissa keskinäinen kunnioitus, rakkaus ja tasa-arvo ennen muuta koetellaan. Meille on vieras ihmisen arvon sitominen hänen tekemiseensä. Tämä markkinatalouden suosima ihmisarvon väärä lähtökohta on omiaan johtamaan ihmiset uupumiseen ja ongelmiin perheissä ja yhteiskunnassa ja myös kirkossa.

 

Rakastamme kirkkoamme, joka on antanut meille pyhän kasteemme, julistanut evankeliumin ja jakanut ehtoollisen. Ymmärrämme, ettei nuori sukupolvi ole meidän vanhempien tavalla enää sitoutunut ev. lut. kirkkoon osittain myös siksi, ettei sille ole käynyt selväksi, mihin se silloin sitoutuisi. Me suremme kirkkoamme, jonka otteet kovenevat ja joka uhkaa turvautua tämän maailmanajan voimiin. Se vastaa kansan ja median huutoon, mutta näyttää olevan kylmä jumalanpalvelukseen kokoontuvan ehtoollisseurakunnan pyynnöille. Suvaitsemattomuuden ja kovuuden lisääntyessä meille antoi toivoa kirkon johtajan vuoden alussa ilmaisema ymmärrys ja vakaumuksen huomioivia järjestelyjä suositteleva näkemys. Nyt hänenkin viestinsä varmaan kovan paineen alla on muuttunut. Ainoa siis, mikä tilanteessa on muuttunut, on piispallinen kaitsenta. Tiedostamme kuitenkin sen, että pappisvihkimys ja jumalanpalvelus, jotka Kristus on itse asettanut ja jotka ovat kristityille välttämättömät ja joiden ylläpitäminen on Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaan kristittyjen vapaa oikeus, eivät sovellu ansaksi tai lyömäaseeksi ketään vastaan.

 

Rukoilemme ja tutkimme itseämme, jottei oma sokeutemme, ymmärtämättömyytemme, kokemushistoriamme, luontaiset vikamme ja parannukseen taipumaton mielemme estäisi meitä näkemästä ja tunnustamasta sellaista, mikä on Jumalan tahto.

 

Kokoonnumme niiden saarnatuolien juureen, joista tunnistamme hyvän paimenemme, syntisten ystävän, suuren Vapahtajamme äänen. Tällä sanan ääreen kokoontuvalla seurakunnalla voi tulevina viikkoina ja kuukausina olla suuri ja yllättäväkin vaikutus.