debattiTeologisen instituutin syyskauden avajaiset oli toteutettu akateemisen väittelyn tapaan. Suomessa vähitellen yleistyvä, brittiläisistä yliopistoista tuttu julkinen debatti on osoittautunut sopivaksi tavaksi nostaa esille ajankohtaisia aiheita.

STI:n debatin keskipisteenä oli tohtori Pirkko Lehtiön ja rovasti Tuula Sääksin kirja Kun jää sulaa. Tekijät alustivat kirjansa pohjalta ja lähetysjohtaja Pekka Mäkipää toimi opponenttina tuoden esille kritiikkiä kirjan näkymistä.

Pamfletinomainen kirja pyrkii itsekin keskustelun herättämiseen. Kirjan päätössanoissa tekijät toteavat muun muassa haastavasti: “Teologinen ajattelu on ollut länsimaisen miehen teologiaa, jossa analysoidaan ja systematisoidaan, mitataan ja punnitaan. Siksi kuvitellaan, että Jumalan valtakunnassa on vain länsimaista ajattelua – miesten ajattelua”. Tämän rinnalle tekijät haluavat tuoda railakkaasti kirjoitetun feministisen näkökulman.

Lehtiö alusti pitkään kirjan pääaiheista. Hän nosti esille ensinnäkin kirjan sisällöllisen teeman, jonka mukaan “käännyttävän” lähetystyön aika on ohi. Lähetystyö on hänen mukaansa liikaa painottunut toiseen uskonkappaleeseen. Sen tilalle tulee nostaa koko ihmisen kohtaaminen ja ihmisten elämäntilanteen huomioiminen. Jos ihmisellä on nälkä, on väärin julistaa hänelle evankeliumia ja jättää hänet nälkäiseksi. Lehtiö syytti herätysliikepohjalta toteutetun, käännyttävän lähetystyön vääristävän lähetystyön kuvaa ja tekevän työtä virheellisesti.

Keskustelussa ei tosin käynyt aivan selväksi, miten pitkälle tekijät ovat valmiita menemään tällä tavoin ymmärretyssä kontekstualisoinnissa. Kirjassa he etenkin sitaattien avulla erääseen lehteen viitaten kirjoittavat, että kaikissa maissa on uskontoja ja uskovia, ja siksi lähetystyön tehtävänä ei ole tuoda “parempaa” uskontoa kenellekään. “Aasian ihmiset ovat uskovia, lehti jatkaa. Kaikki suuret uskonnot – hinduismi, buddhismi, kristinusko, juutalaisuus, islam – elävät ja vaikuttavat Aasiassa. Ne lainaavat toisiltaan käytäntöjä ja uskomuksia.” Siksi kristillisen lähetystyön tehtävänä ei ole enää käännyttää ketään. “Kristillisen kirkon istuttaminen ei ole enää hyväksyttävää tai toivottavaa.” (s. 131). Tilalle tulee keskustelu: “Kristityt voivat antaa oman panostuksensa pyrkimällä rikastuttamaan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta ja ihmisarvoa.”

Toisena teemanaan Lehtiö nosti esille lähetysjärjestöjen aseman Suomessa. Hän totesi avoimesti kannattavansa näkemystä, että lähetysjärjestöjä on liikaa. Lähetys tulisi hänen mukaansa toteuttaa kirkon lähetystyönä. Mikäli järjestöjä jäisi kentälle, niiden tulisi kuitenkin toimia yhden johdon ja yhden näkemyksen mukaisesti. Nykyinen järjestelmä turmelee hänen mukaansa lähetystyön kokonaisuuden, tekee siitä kilpailutilanteen ja haittaa kohdemaiden toimintaa. Järjestöjen toteuttama lähetystyö tulisi siis nykymuodossaan purkaa ja muuttaa kirkon lähetykseksi.

 

Keskustelusta

Omassa alustuksessaan Pekka Mäkipää tarttui terävästi kirjan väitteisiin. Ensinnäkin hän kritisoi kirjan tapaa nostaa esille perinteistä lähetystyötä kohtaan esitettyjä väitteitä. Kirjassa vedotaan Etiopian Mekane Yesus -kirkon kirjeeseen Luterilaiselle maailmanliitolle vuonna 1971. Lehtiön ja Sääksin mukaan kirjeessä yksiselitteisesti tuomittiin perinteinen lähetystyö, ja odotettiin enemmän sosiaalista apua Afrikan kirkoille. Mäkipää tarkasteli Gudina Tumsan kirjettä yksityiskohtaisemmin ja totesi, että kirjeessä ei suinkaan väheksytty sitä evankelioimistyötä, jonka perusteella koko kirkko oli syntynyt. Kirjeen varsinainen motiivi oli torjua lännestä annetun avun rajaaminen sosiaaliseen apuun. Kirjan tekijät olivat käyttäneet tuon vanhan kirjeen irrallisia lauseita vain omien päämääriensä avuksi itse tilannetta ymmärtämättä.

Tämän lisäksi keskustelussa todettiin, että lähetystyö ei ole juuri koskaan edennyt ilman diakoniaa ja koko ihmisen huomioon ottamista. Kirjan tekijöiden väite on siksi vääristynyt ja halventaa sitä antaumuksellista lähetystyötä, jota suomalaiset järjestöt ovat vuosikymmenet tehneet. Lähetystyö on aina lähtenyt liikkeelle sekä terveydenhuollosta että lukutaidon opettamisesta. Se on ottanut huomioon sekä yksilön että koko kulttuurin.

Naiset eivät myöskään ole olleet millään sivuraiteella lähetyksessä. Sen sijaan naiset ovat käytännössä tehneet suurimman osan lähetystyöstä. Lähetystyössä tarvittaisiin pikemminkin miesprojektia kuin naisprojektia. Lisäksi konkreettisilla lähetyskentillä työ on usein alkanut juuri naistyöstä ja lapsityöstä. Tämän todellisuuden ohittavissa väitteissään kirjan feministinen paatos on suorastaan absurdi.

Kirjan tekijöiden suuri huoli näyttääkin lopulta olevan “käännyttävässä” lähetystyössä, jossa Kristusta julistetaan todellisena Jumalan Poikana ja langenneen maailman ainoana Vapahtajana. Liberalisoituneen teologian johdosta juuri tämä avainkohta asetetaan Kun jää sulaa -kirjassa kyseenalaiseksi. Tähän kiinnittivät STI:n keskustelussa huomiota etenkin opiskelijat, jotka esittivät alustajille teräviä kysymyksiä kristinuskon ainutlaatuisuudesta. Kirjan tekijät eivät kuitenkaan halunneet käydä juurikaan keskustelua tästä aiheesta.

Alustajien välillä olennaiseksi jännitteeksi jäi lisäksi suhtautuminen lähetysjärjestöjen asemaan ja rooliin lähetystyössä. Lehtiö kyseli, kuka omistaa lähetystyön. Omistaako kirkko sen, vai järjestöt? Mäkipää vastasi, että kukaan ei omista lähetystä. Kyseessä on Jumalan oma lähetys. Kirkko tai kirkot pystyvät harvoin edes saamaan dynaamista lähetystyötä aikaan, koska niiden luonne on staattinen. Evankeliumi synnyttää lähetyksen ja pitää sitä yllä. Mäkipää muistutti, että Ruotsin kirkon otettua haltuunsa järjestöjen lähetystyön, lähetystyön määrä romahti ja tuolla vieläkin suurella, noin 7 miljoonan jäsenen kirkolla on tuskin edes sen vertaa lähettejä kuin pienellä Kylväjällä Suomessa.

Lisäksi Lehtiö epäili lähetystä kilpailutilanteeksi. Hänen esittämänsä kritiikin mukaan monen järjestön olemassaolo asettaa vastaanottavat kirkot outoon tilanteeseen, koska nämä joutuvat käymään keskusteluja monen eri järjestön kanssa. Mäkipään mukaan käytännössä ei kuitenkaan esiinny erityisiä ongelmia, koska järjestöt toimivat eri työaloilla. Paikalliset kirkot eivät kritisoi järjestöjä toiminnasta. Kritiikki tulee kotimaisesta kirkkopolitiikasta.

Lehtiö tuntuikin perustelevan järjestöjen lakkauttamista juuri sillä perusteella, että kohdemaissa on jo valmiit kirkot olemassa. Hänen asetelmassaan lähetystyö on enää kirkkojen välistä yhteistyötä. Mäkipää muistutti kuitenkin, että suomalaiset järjestöt tekevät lähetystyötä myös maissa, joissa ei vielä ole kirkkoja, tuskin edes kristittyjä. Maailmassa on kaksi miljardia ihmistä, jota elävät ilman minkäänlaista kosketusta kristinuskoon. Keskustelun lopuksi ilmaan jäi leijumaan lausumaton kysymys, miksi lähetysjärjestöjen työ näiden parissa pitäisi lakkauttaa vain suomalaisen kirkkopolitiikan takia?

 

 

Mitä debatista ja Kun jää sulaa -kirjasta pitäisi sanoa?

Kansainvälistä lähetysteologista keskustelua tunteville Lehtiön ajatukset eivät ole uusia. Luterilainen lähetysteologia on ollut näillä linjoilla jo kahden vuosikymmenen ajan. Luterilaisen maailmanliiton asiakirja Together in God’s Mission (1988) sisältää samat lähetystyötä koskevat periaatteet. Niitä toistelee lisäksi maailmanliiton uudempi asiakirja Lähetys kontekstissa (2005).

Maailmanliiton ensimmäisen asiakirjan mukaan perinteinen lähetystyön malli tulee muuttaa. Lähetys on kyllä todistusta evankeliumista, mutta se ei toteudu käännyttämällä eikä Kristusta julistamalla. Sen sijaan ensimmäinen uskonkappale tulee nostaa esille ja ihmiset tulee kohdata heidän elämäntilanteissaan.

Evankelioimisen tilalle tulee “voimaannuttaminen” (empowering), jota myös Lehtiö ja Sääksi kannattavat (ks. HeSa 22.6.07). Voimaannuttaminen tarkoittaa köyhien, heikkojen, alistettujen ja sorrettujen vapauttamista ihmisarvoiseen elämään. Tämä “vapautuksen teologiana” (Liberation Theology) tunnettu teologian suunta on ollut Maailmanliiton lähetysteologian ohjelmana jo 20 vuotta. Asiakirjan mukaan evankeliointi merkitsee “taistelua orjuuttavia ja ihmisarvoa rikkovia voimia vastaan”. Tavoitteena on tuoda sorretuille ihmisille poliittinen vapaus ja evankeliumin päämääränä on demokraattinen, tasapuolinen yhteiskunta.

Teologisesti tämän käsityksen kannattajat vaativat regimenttiopin syrjäyttämistä. Maallisia asioita ei tule erottaa hengellisestä lain ja evankeliumin julistamisesta niin, kuin luterilaisuudessa on aiemmin uskottu. Jumalan ei uskota pitävän ihmiskuntaa ruodussa poliisin ja oikeuslaitoksen, eli maallisen esivallan avulla. Siksi lähetystyökään ei voi heille enää olla syntisen vapauttamista ristin sanomalla, koska tämän opin ei ajatella todellisesti vapauttavan ketään. Sen sijaan lähetystyöntekijöiden (vaikka tätä nimitystä ei enää haluta käyttää) tulee toteuttaa Jumalan maallisen hallinnan tehtävää “poliittisesti” kaikkialla, missä ihmiset kärsivät. Sitä toteuttaa “voimaannuttaminen”, jonka avulla lähetystyö ottaa maailmanpoliisin roolin.

Tämän näkemyksen ongelma ei ole siinä, etteikö monissa maissa epäilemättä olisi suuria sosiaalisia epäkohtia, jotka kaipaisivat korjaamista. Ongelma on teologinen: seurakunnan ja kunnan roolit menevät sekaisin. Luterilaisen käsityksen mukaan kaikki ihmiset, uskovat ja ei-uskovat toteuttavat maallisen esivallan puitteissa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta niin kuin osaavat ja pystyvät. Voimaannuttamisen ohjelma merkitsee osallistumista maiden sisäpolitiikkaan, kannan ottamista maan puoluejärjestelmään ja jonkin yhteiskuntafilosofisen suunnan ajamista muiden kustannuksella. Tämä ei koskaan ole koko maan tai kaikkien ihmisten huomioimista.

Teologinen ongelma osoittautuu vielä tätä vaikeammaksi. Sosiaalisten epäkohtien poistaminen ei koskaan synnytä seurakuntaa. Kuten eräs opiskelija asian muotoili – tosin vastausta saamatta – Lehtiölle ja Sääksille: mitä auttaa ihmisten pelkkä sosiaalinen auttaminen, jos he yhteiskunnallisen vapauden löydettyään kuitenkin kuolemansa jälkeen joutuvat kadotukseen?

Lähetyksen avainkohta ja motivaatio mitataan sillä, uskotaanko kadotukseen ja pelastukseen. Voimaannuttamisen teologia ei enää näitä tunne. Perinteinen kristinusko ja lähetystyö ovat vapautuksen teologian mukaan toimineet ihmiskunnan alistajina juuri siihen tapaan, kuin Nietzsche aikanaan väitti. Evankeliointi ja “käännyttäminen” toteuttavat vain orjamoraalia, joka pakottaa ihmiset länsimaisen, syyllistävän uskontokäsityksen alle.

 

 

Vapautuksen teologian avoin esiinmarssi


Lehtiön ja Sääksin vapautuksen teologia onkin omaksunut monia piirteitä postmodernista ajattelusta. Lähetystyö on heidän mukaansa miesten maailman, patriarkalismin, turmelemaa. Miesten ajattelu on tuottanut virheellisen, opillisen lähetystyön, ja herätysliikkeiden lähetysjärjestöt ovat toteuttaneet tätä vuodesta toiseen. Nyt tarvitaan aito naisten tuottama evankeliointi, joka kohtaa holistisesti koko ihmisen ja lakkaa riistämästä kolmannen maailman ihmisiä länsimaisen patriarkalismin uskonnolla.

Naisten vastauksena on näennäisen opiton, ihmisläheiseksi väitetty lähetyksen malli. Lehtiö ja Sääksi eivät kuitenkaan, huolimatta selvästä haluttomuudestaan keskusteluun, pysty kiistämään sitä, että he julistavat omaa dogmatiikkaansa ja sytematisoivat teologiaa vähintään yhtä rajusti kuin “miehet”. He esittävät huikeita väitteitä ihmisestä, synnin vaikutuksesta, pelastuksen perusteista ja pelastuksen toteutumisesta käytännössä. Se on dogmatiikkaa jos mikä.

Jos tilanteessa on jotain myönteistä, se löytynee vapautuksen teologien avoimesta esiin tulosta. Yleensä suomalaisessa keskustelussa näkemyksen kannattajat ovat esittäneet ajatuksia sekoittuneena perinteiseen luterilaisuuteen. Kotimaassa he ovat yrittäneet sovittaa missiologiaansa korkean profiilin luterilaiseen teologiaan ja ulkomailla he ovat voineet vapaasti toimia Luterilaisen maailmanliiton radikaalimman ohjelman mukaan. Lehtiön ja Sääksin kirjassa mikään ei ole enää piilossa. Tekijät asettuvat avoimesti herätysliikkeiden perustamien lähetysjärjestöjen työtä ja teologiaa vastaan.

Tällainen vastakkainasettelu helpottaa keskustelua, sillä suomalaiset seurakuntalaiset, lähetysihmiset ja kirkon päättäjät voivat paremmin ottaa kantaa teologisten näkemysten väliseen kiistaan. He myös näkevät yksiselitteisesti, minkälaisia seurauksia kukin näkemys tuottaa käytännön lähetystyössä – puhumattakaan suomalaisen lähetystyön kannatuksesta ja seurakuntien lähettisopimuksista. Herätyskristillisten lähetysjärjestöjen työtä ei vastusta kasvoton kirkon ylärakenne, vaan taisteleva vapautuksen teologia voimaannuttamisen ohjelmineen.

Tämä ohjelma saa kirkossa epäilemättä teologisen radikalismin tuen. Siihen liittyy saumattomasti esimerkiksi pastori Kari Kuulan ja piispa Wille Riekkisen viime aikoina esittämä väite, että islamilla ja kristinuskolla olisi sama Jumala. Kolminaisuudesta luopuva teologia tukee merkittävästi niitä lähetysteologisia pyrkimyksiä, joissa halutaan lakkauttaa kristillisten kirkkojen perustamiseen tähtäävä lähetystyö kolmannessa maailmassa. Tämä käsitys on linjassa Luterilaisen maailmanliiton uudemman asiakirjan Lähetys kontekstissa kanssa. Siinä julistetaan, että Pyhä Henki vaikuttaa myös kristinuskon ulkopuolella ja Jumala toimii myös muissa uskonnoissa (emt. s. 43). Käsissämme on siksi aito teologinen kiista, josta kukaan ei voi enää väittää, että osapuolet olisivat “periaatteessa” yhtä mieltä kirkon tehtävästä.

Maailmalla puuhataan käännyttämisen kieltäviä lakeja, kuten Mäkipää keskustelussa muistutti. Islamin keskellä kääntyneitä uhataan kuolemantuomiolla. Kristinuskon marttyyren määrä on tällä hetkellä suurempi kuin vuosikymmeniin. Paine käsitysten muuttamiseen on suuri. Lehtiön ja Sääksin kirja asettuu ikävällä tavalla kristinuskon estäjien kanssa samaan rintamaan. Voi vain ihmetellen kysellä, miksi.

Kaikkineen Lehtiön ja Sääksin kirja, kuten myös debatti STI:ssä, edustavat postmodernia feminismiä. Tekijät haluavat tuoda vapautuksen teologian julistaman voimaannuttamisen missiologian keskukseen. Kantoina kaskessa ovat kuitenkin perinteiset lähetysjärjestöt, jotka pitävät kiinni perinteisestä evankeliumista. Tällä hetkellä Lehtiö ja Sääksi ovat kuitenkin saaneet projektiinsa vääntöapua virkakysymyksestä, jonka varjolla Seppo Simola ja Mikko Heikka ovat aloittaneet silmittömän hyökkäyksen herätysliikkeiden lähetysjärjestöjä vastaan. Viime kädessä tässä taistelussa täytyy olla kyse lähetystyön luonteesta, koska virkakysymys on täysin triviaali seikka verrattuna vuosisataiseen ja kymmenien miljoonien eurojen voimalla tehtävään lähetystyöhön. Jos vapautuksen teologia tässä voittaa, Jumala meitä auttakoon.

Timo Eskola