Ristin merkitysten juurella

Timo Eskola

 

Pääsiäisen evankeliumin ytimen etsintä on kristillisen teologian avainkohta. Raamatun sanoman äärellä aihe on kuitenkin erikoisella tavalla mahdoton. Paavali on nimittäin vakuuttunut siitä, että hänen julistamansa evankeliumi on järjetöntä, täyttä hulluutta, eikä kukaan voi ottaa sitä vastaan normaalin päättelyn ja inhimillisen pohdiskelun perusteella.

”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18). Julistaja joutuu tekemään työtään aina jonkinlaisessa ristiriidassa. Ristillä teloitetun miehen tuottamaa sovitusta ei ole helppo julistaa ihmisille. Sanoma ei vastaa ns. luonnollisen ihmisen odotuksia uskonnosta. Uskonnon tulisi monien mielestä pikemminkin olla suurta ja hienoa. Sen odottaisi kohdistuvan vain majesteettiseen Jumalaan ja hänen valtaansa. Paavalilla on kuitenkin toinen sanoma.

”Juutalaiset vaativat ihmetekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1:22–24).

Tähän hulluuteen on kuitenkin olemassa ratkaisu. Jos lukijan omat edellytykset muuttuvat, muuttuu myös Kristuksen kärsimyksen ymmärtäminen. Missä sitten on merkityksen synnyn polttopiste? Itse asiassa Jeesuksen kuoleman tulkinnassa on Uudessa testamentissa monta erilaista polttopistettä.

 

 

Kärsimyskertomuksen tulkinnat

Pitkäperjantain passiokertomuksessa historiallinen kertomus on yksinkertainen ja karu. Kristus kuolee hylättynä ja väärien syytösten uhrina, näennäisesti vahingossa, poliitikkojen syntipukkina ja ystäviensä pettämänä. Historiallisessa mielessä Jeesuksen kuolemassa ei ole mitään erityistä eikä ainutlaatuista. Hän kuolee samalla tavalla kuin hänen kanssaan teloitetut rikolliset.

Apostolien hengellisessä luennassa Kristuksen hylätyksi tuleminen saa kuitenkin uuden merkityksen. Hänet uhrataan viattoman karitsan tavoin syntiuhrina. Tätä ajatusta ohjaa temppelistä saatu esikuva. Temppelissä toimitettu papillinen liturgia sovelletaan Kristuksen kohtaloon ja tuo sama, satunnaiselta vaikuttava ja turha kuolema saa sovitusteologian sisällön. Apostolien opetuksen mukaan Kristus kuolee “meidän syntiemme tähden” (tunnustusformelissa 1. Kor. 15:3–4).

Historiallisen tapahtuman teologinen merkitys on tässä tapauksessa itse asiassa irti historiasta. Se sijoittuu itse tapahtumien ja apostolien ymmärryksen väliin. Merkitys etääntyy faktisesta historiasta. Se täytyy saada jostain historian ja oman mielikuvituksen ulkopuolelta. Arkinen kohtalo ei ohjaa merkityksen muodostusta. Eihän se esimerkiksi nouse oikeusmurhan ajatuksesta eikä mielivaltaisen miehitysvallan vastustamisesta. Sen sijaan Jeesuksen kuoleman merkitys juurtuu syvään juutalaiskristittyjen apostolien uskonnonhistorialliseen kontekstiin.

Toisaalta merkitys elää kuitenkin samalla tekstien maailmassa, Vanhan testamentin maailmassa. Se on kertomuksen teologiaa, jota tekstin semioottinen todellisuus pitää yllä. Jesajan kirjan 53. luku puhuu kärsivästä Jumalan palvelijasta, joka annetaan alttiiksi ihmisten syntien tähden. Kärsimys on syntien aikaansaamaa. Synnit lasketaan tuon Palvelijan päälle ja hänet lyödään hengiltä kansan rikkomusten tähden (53:8, 12). Herran Palvelijasta tulee sovitusuhri ihmisten edestä (53:10).

Uudessa testamentissa tätä raamatunkohtaa käytetään esimerkiksi kohdassa Room. 4:25. Siinä on lyhyt ja tiivis lause, jota ensimmäiset kristityt ovat käyttäneet saarnassaan: “Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden”. Vaikka emme käännöksestämme enää näekään lauseen suoraa yhteyttä Vanhaan testamenttiin, se kuitenkin tosiasiassa sisältää suoran lainauksen jakeesta Jes. 53:12. Jumalan palvelija “annetaan alttiiksi” temppelin uhrin tavoin meidän syntiemme puolesta.

 

 

Kristus kirotaan syntisen puolesta

Tämän lisäksi Paavalin kirjeissä nähdään intertekstuaalinen eli tekstien välinen kärsimyskertomuksen tulkinta. Paavali kirjoittaa suuren kertomuksen, jossa Jumala kiroaa Kristuksen suorastaan kosmisessa draamassa. Puuhun ripustaminen ei saa pelkästään uskonnollista temppeliteologian mukaista merkitystä uhriteologiassa. Paavali lukee Vanhaa testamenttia ja menee vieläkin pidemmälle. Kristuksen hylkääminen tulkitaan Isän ja Pojan äärimmäiseksi välirikoksi. Ihmiskunnan syyllisyyttä kantaessaan Kristus kirotaan pimeyteen, Jumalan oikeudenmukaisen vihan kohteeksi (Gal. 3). Jumalan kirkkaudelta, shekinalta, riisutaan kunnia, ja hänet annetaan kuoleman omaksi.

Kuka siis on kertomuksen ihannelukija? Kuka ymmärtää Paavalin opetuksen oikein? Jokainen, joka itse tulee osalliseksi tuosta kosmisesta, koko maailman kohtaloa koskevasta kertomuksesta. Alkuperäistä tekstiä ei kertomuksen retoriikan ehdoin ymmärretä oikein, ellei sitä ymmärretä siinä kontekstissa, jossa jokainen lukija on lankeemuksen tähden jo valmiiksi Jumalan kiroama ja paratiisista karkottama. Merkityksen polttopiste siirtyy yhä enemmän tekstin ja lukijan välille.

Uuden testamentin passiokertomuksen tulkinnat eivät kuitenkaan jää pelkästään Kristuksen ja Isän välisen konfliktin tulkintaan. Myös ihmiskunnan ja Kristuksen välillä on ankara välirikko. Kristus on Jumalan ja ihmisten hylkäämä. Paratiisista karkotettu ihminen vihaa Jumalaansa äärimmäisellä tavalla. Kristuksen astuttua esiin Jumalaa vastustava “maailma” ajautuu ratkaisemattomaan konfliktiin hänen kanssaan, ajaa hänet ristille, ja lopulta surmaa hänet (Ap. t. 4–5).

Tämän aiheen näkökulmasta pääsiäisen ensimmäinen kertomus ei siten ole kertomus rakkaudesta. Se on kertomus vihasta, ihmisen vihasta. Lankeemuksen olemuksesta nousee Jumalan vastustaminen lopulliseen tuhoamiseen saakka. Pelkkä Jumalan syrjäyttäminen tai välinpitämättömyys eivät ihmiskunnalle riitä. Jumalan ja ihmisen välit eivät tule selvitetyiksi ennen, kuin Jumala asetetaan ihmisten tuomioistuimen eteen ja tuomitaan kuolemaan.

Näin esille nousee yksi uskonpuhdistuksen ajan avainteemoista. Tekstien mukaan Jumalan kohtaaminen sisältää paradoksin. Jumala näyttäytyy ihmiselle konfliktin ja tragedian välityksellä. Hänen olemuksensa näkyy siinä tuskassa, jonka Kristus kokee hänen alistuessaan ihmiskunnan sinänsä järjettömän ja silmittömän vihan ja väkivallan kohteeksi – ja jää tässä tuskassaan Jumalan hylkäämäksi ja kiroamaksi.

 

 

Kuka lukee tekstiä oikein?

Raamatun kertomus ja kristillinen oppi kohtaavat pitkässä ketjussa yhä uudelleen niissä polttopisteissä, joista jokainen muodostaa uuden pisteen apostolisen todistuksen jatkumossa. Reformatorinen ristin teologia julistaa Jumalan ilmoittavan itsensä vastakohdassaan. Hän ei ilmesty kunniassaan ihmisten tuomarina. Sen sijaan hän ilmestyy tuomittuna ja kurjuudessa, verille hakattuna ja yhteisöstä karkotettuna.

Kuka siis on kärsimyskertomuksen ihannelukija Uuden testamentin kertomuksen kokonaisuudessa? Luennan äärimmäisellä laidalla ihannelukija on syrjäytetty ja hakattu, hyväksikäytetty ja hylätty ihminen, joka kivustaan huolimatta ymmärtää itsekin olevansa osallinen samasta pimeydestä, samasta väkivallan kierteestä. Myös hänen oma vastauksensa väärinkäytöksiin olisi kosto ja väkivalta. Lankeemuksen maailmassa tuomari ja tuomittu sulautuvat yhteen.

Ristin teologia julistaa lukijalle, että Kristuksen kärsimys päättää tuskan kierteen. Risti paljastaa synnin alastomaksi. Sovitus on siinä, että Jumala ottaa ihmiskunnan vihan omille harteilleen. Siksi kärsimyskertomuksen ihannelukijan viimeinen merkitys on usko. Tekstin retorisena tavoitteena on synnyttää lukijassa vihan sijaan rakkaudellinen suhde tekstin subjektiin, Jumalaan.

Koska ihannelukija on vain tekstin sisällä oleva idea, tekstin oikea lukija joutuu tekstin merkityksiä selvittäessään dynaamiseen vuorovaikutukseen juuri tekstin luoman ihannelukijan kanssa. Tekstin merkitys ei siten avaudu rationalismin julistaman naturalistisen reduktion, ei tekstistä ikuisten ideoiden, eikä filosofisten eksistenssilauseiden kautta. Sen sijaan tekstin merkitys on itse kertomuksen ominaisuus.

Tämä näkökulma johtaa meidät ristin teologian ytimeen. Me puhumme rististä ja sovituksesta, koska se on meidän evankeliumimme perustus. Mitä ristin teologia sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Jumala itse ottaa kantaakseen synnistä tulevan rangaistuksen. Kun Jeesus kuolee ristillä, Jumala kuolee. Jumalan Poika joutuu eroon Isästä. Jumala menee rikki. Jumalan sydän särkyy. Rakkauden perusolemus, yhteys ja ykseys, särkyy. Poika tuomitaan kadotukseen ja eroon Isästä. Näin Poika hankkii sovituksen ja uuden lapseuden jokaiselle, joka tämän sanoman kautta tulee sovitetuksi Jumalan kanssa.

Ristin teologia merkitsee samalla mahdottomuuksien ja järjettömyyksien teologiaa. Jumala tekee työtään siellä, missä inhimillinen järki ei enää näe mitään pelastuksen tai onnistumisen mahdollisuutta. Jeesuksen kuolemasta tulee onnellinen tapahtuma. Hänen häviönsä onkin Jumalan voitto synnistä ja kuolemasta. Jumala valitsee mitättömän ja halveksitun. Hän tekee tappiosta pelastuksen ja häpeästä kunnian.

 

Kuka tutkii Kristuksen kärsimystä oikein?

Pitkäperjantain saarnassaan Martti Luther esittää viisi kohtaa siitä, miten tutkimme Kristuksen kärsimystä oikein. Nämä kohdat ovat erityisen syvällisiä Raamatun tulkinnan jaksoja. Niissä Luther soveltaa kertomuksen vaiheita ja tulkinnan tasoja hienolla tavalla henkilökohtaiseen elämään.

1. Me kauhistumme sydämessämme, kun näemme Jumalan ankaran vihan syntiä kohtaan. Jumalan pyhyys ei ole Lutherin mukaan tehotonta tai välinpitämätöntä. Pyhyyden edessä synti saa rangaistuksensa. “Mikä kohdanneekaan syntisiä, kun rakkainta lasta näin lyödään ?”, kysyy Luther. Pääsiäisen sanoma rakentaa voimakkaasti meidän käsitystämme Jumalasta. Jumala on kaikkivaltias. Hän on todellinen ensimmäisen käskyn Jumala: älä pidä muita Jumalia. Me olemme kaikesta vastuussa Hänelle. Meidät arvioidaan Hänen mittansa mukaan.

2. Me huomaamme, että juuri me tuossa “rääkkäämme Kristusta”. Toiseksi huomaamme, että meidän omat syntimme ajavat hänet tuomittavaksi. Meidän syntimme ajavat Jeesuksen kuoleman omaksi. Tämän näkeminen ajaa meitä katumukseen. Näin Kristuksen kohtalo saa meidät tarkastelemaan itseämme ja omaa tilaamme Jumalan edessä.

3. Silloin ymmärrämme: kun Kristusta raatelee yksi piikki, pitäisi meitä raadella satatuhatta piikkiä iankaikkisesti. Jumalan rangaistus syntiä kohtaan on todellinen ja ilman armoa me olemme tuohon kadotukseen varmasti tuomittuja. Pitkäperjantain tapahtuma on täten kuin peili, josta näemme oman kohtalomme. Se on “ankara kuvastin”, sanoo Luther. Se kertoo jokaiselle Kristuksen kuoleman pohtijalle: näin sinullekin tulee käymään, mikäli joudut kohtaamaan Pyhän Jumalan omassa varassasi.

4. Tässä tilanteessa joudumme sanomaan: “minä luulin olevani turvassa, tietämättä mitään siitä iankaikkisesta tuomiosta, joka minusta oli langetettu”. Kristuksen kärsimisen tutkiminen muuttaa elämämme. Se muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä. Jumalan tahdosta ja Jumalan sanasta tulee tärkein ja ensimmäinen asia. “Suruttomuus”, kuten vanha kansa sanoo, muuttuu synnin vakavuuden toteamiseksi. Kun näemme Kristusta kohtaavan rangaistuksen, me emme itsekään enää voi kuvitella olevamme turvassa. Kirkkoisiä lainaten Luther muistuttaa, että vasta risti avaa sydämemme näkemään todellisen tilamme suhteessa Jumalaan. Silloin synnistä tulee ongelma, joka on selvitettävä. Itse emme kuitenkaan kykene sitä selvittämään. Siksi saamme päättää oman tutkimisemme ja myös jokapäiväisen parannuksen tekomme Lutherin oivaan sitaattiin:

5. Nähdessämme Kristuksen kärsimyksen todellisten syntien tähden me muserrumme oman syntisyytemme alle. Siksi tämä Kristuksen kärsimyksen tutkiminen muuttaa meidät, se jopa synnyttää meidät uudestaan kuin kaste. Me saamme heittää syntimme Kristukselle. Saamme uskoa hänen haavansa ja kärsimyksensä synneiksemme, jotka hän kantaa ja maksaa.

Täten ristin teologiassa yhdistyvät Jumalan pyhyys ja rakkaus. Jumalan pyhyys säilyy muuttumattomana, koska synnin piti saada rangaistuksensa. Mutta Jumalan rakkaus näkyy siinä, että Jumalan Poika sovituksen tuottajana pelastaa syntisiä ihmisiä. Evankeliumin sanoman ytimenä on se, että Jumala synnyttää elämää kuolleista. Siksi meidänkään ei tarvitse yrittää ensin parannella itseämme kelvataksemme Jumalalle. Meidän uskomme Kristukseen ei ole tahdonponnistus. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ihmisen. Meidän uskomme Jumalaan on elämää kuolleista, se on Jumalan aloittaman uuden elämän vihreä taimi.