seimibledJoulu muodostuu suurelta osalta kuvista. Me valitsemme kristillisestä ja suomalaisesta perinteestä kuvia, eräänlaisia “merkkejä”, jotka rakentavat meille joulun merkitystä. Tätä valintaa tehdään jatkuvasti juhlan suunnittelun tavallisissa, arkisissa valinnoissa. Sitä tehdään seurakunnan kerhojen askarteluohjeita tehtäessä ja kotona joulukortteja lähetettäessä. Nämä valinnat eivät kuitenkaan ole turhia. Tarvitsemme joulun narratiivista analyysiä.

 

 

 

Kovin usein joulun kuviksi valikoituvat tontut ja kynttilät. Monista saattaa tuntua, että ei ole suurta väliä sillä, millaisia symboleja valitaan joulun tunnelmien luojiksi. Kristillisestä näkökulmasta katsoen sillä on paljonkin väliä. Raamatun joulun kuviin kuuluvat seimi ja enkelit. Siihen kuuluu Maria ratsastamassa Betlehemiin, ja siihen kuuluvat paimenet kumartamassa joulun lasta.

Miksi eivät siis kirkko ja kristikunta valitsisi näitä kuvia kerhoihinsa ja joulukirkkoihinsa? Myös perheiden on syytä melko tarkasti arvioida, minkälaisten kuvien avulla ne haluavat muodostaa kristillisen joulun mielikuvat. Valinta ei nimittäin ole vaikea. Siinä ei ole kyse suurista päätöksistä, vaan pelkästään esillä olevien kuvien arvojärjestyksestä. Tuskinpa vielä juuri kukaan kokee suurta sisäistä tuskaa, jos hän käyttää kuvia seimestä sen sijaan, että esillä olisivat ainoastaan lyhteet ja punatulkut. Joulun valmistelun pienissä ratkaisuissa kannattaa siksi suosia Raamatun aineistoa. Helpon valinnan edessä on vaivatonta keskittyä joulun tähteen, Jeesukseen.

Merkitykset ovat sidoksissa kertomuksiin. Tämä on aikamme merkitysteorian suurimpia löytöjä. Me ihmiset rakennamme joulun kertomusta sydämiimme, koteihimme ja kulttuuriimme. Tässä merkityksen muodostuksessa on aivan olennaista, mitä kuvia me käytämme. Jos tyydymme tonttuihin ja poroihin, joulun lapsi hukkuu hankeen - kuten jokainen suomalainen muistaa laulaneensa. Jeesukseen keskittyvät kuvat rakentavat sellaista joulun kertomusta, jolla on suuri merkitys: inkarnaatio. Jouluna Jumala tulee ihmiseksi. Tämä sanoma on ainutlaatuinen ja todellakin kertaamisen arvoinen. Se ansaitsee kaikki ne kuvat, joita kristillinen seurakunta kykenee sille antamaan.

Vaikka pohdinta saattaa kuulostaa sivuseikalta, sillä on vahva teologinen taustansa. Euroopassa vähitellen tapahtunut sekularisoituminen on pyrkinyt aktiivisesti vaihtamaan kristilliset kuvat maallisiksi. Samalla merkitykset on haluttu siirtää Raamatusta tavalliseen materialistiseen kulttuuriin. Ihmisten uskonnollisen identiteetin ja hengellisen kasvatuksen näkökulmasta tämä muutos on olennainen. Kirkossa sitä tulee vastustaa samalla aktiivisuudella, millä pukit ja porot pyrkivät yhteiskunnassa syrjäyttämään seimen lapsen.

Yhteiskunnan liberalisoitumisen kaudella myös kirkko on usein antanut periksi maallistumiselle. Tätä suuntausta vastustaa nykyään merkittäväksi noussut postliberaali liike. Monissa länsimaissa tämä uusi teologinen vastakulttuuri haluaa palata tunnustusten teologiaan. Joku nimittää sitä radikaaliksi ortodoksiaksi eli uudistavaksi paluuksi kirkon oppiin. Toinen kutsuu samaa pyrkimystä reformatoriseksi ortodoksiaksi, eli uuden uskonpuhdistuksen pyrkimykseksi elävään oppiin. Yhtä kaikki, nämä suuntaukset vastustavat sekularisaatiota ja hakevat kirkolle taas sen omaa ääntä.
Tonttujen on siis aika mennä. Teologia näkyy uskon ilmenemismuotojen kaikilla tasoilla. Siksi elävä usko palaa jouluna seimen äärelle.

 

 

Timo Eskola