– suomalaisen humanismin pseudotieteellisestä luenteesta

 

Timo Eskola

Suomalainen ateismi on nostanut päätään kansainvälisen puhurin jälkimainingeissa niin vahvasti, että luterilaiset piispatkin kiinnittävät siihen jo huomiota. Olipa kyse Dawkinsin kirjasta Jumalharha tai Wahlströmin tuskaisasta Jumala-kirjasta, keskustelu velloo kiivaana. Vapaa-ajattelijat ovat ottaneet tilaisuudesta vaarin ja esiintyvät julkisuudessa korkealla profiililla - ovathan tuhannet Prometheuksen valon löytäneet eronneet kirkosta juuri heidän verkkosivujensa kautta.


Aikaan sopivasti Charles Darwin täyttää kuluvana keväänä 200 vuotta, ja hänen kuuluisa kirjansa Lajien synty hieman myöhemmin 150 vuotta. Ensimmäiset symposiot aiheen tiimoilta on jo pidetty, varhaisin viime syksynä Helsingissä. Sen järjestäjien lista edusti suomalaista humanistista ateismia parhaimmillaan. Darwinin harrastus on keskeistä biologian opettajien ja Darwin-seuran lisäksi Vapaa-ajattelijain liitossa, Suomen Humanistiliitossa, Skepsis ry:ssä ja Prometheus-leirin tuessa. Vain Mensa pisti listassa silmään, ellei kyseessä ole viesti rodunjalostuksellisesta yli-ihmisihanteesta kyseisten humanistien aatteessa.

Vapaa-ajattelijoiden liike on tyypillisin materialistisen humanismin edustaja Suomessa. Tosin Humanistiliitto ja Skepsis poikkeavat omien esitteidensä perusteella siitä vain vähän. Yhteyttä luovat myös tietyt yhteiset vastuuhenkilöt näiden toiminnassa. Tarkastelu voidaan kuitenkin keskittää Vapaa-ajattelijain liittoon.

Vapaa-ajattelijain liitto katsoo olevansa aatteellinen yhdistys, jolla on tietty maailmankuva. Omassa esitteessään liitto määrittelee näkemyksensä "katsomukseksi, jolle on tunnusomaista järkiperäisyys ja avoimuus uusille perustelluille näkemyksille, sekä kyky jatkuvaan uudistumiseen". Vapaa-ajattelu arvostaa "järjen vapaata käyttöä ja tieteellistä ajattelua". Vapaa-ajattelijat "eivät usko mihinkään muuhun kuin sellaiseen, mikä on älyllisesti perusteltua".

Vapaa-ajattelijat ilmoittavat lisäksi edustavansa valittua maailmankuvaa: "Vapaa-ajattelijan maailmankuva on rationaalinen ja pohjautuu tieteen ja tutkimuksen tuloksille. Tieteellinen maail-mankatsomus on joustava: kun tietoa tulee lisää, on maailmankuvaa laajennettava ja joskus muutet-tavakin." Tämä maailmankatsomus polarisoidaan suhteessa uskonnolliseen maailmankatsomukseen. "Vapaa-ajattelijoiden aatteellinen tavoite on levittää uskonnoista vapaata maailmankatsomusta. Jumalia ei ole, eikä niitä tarvitse keksiä moraalin eikä elämän tarkoituksen vuoksi." Vapaa-ajattelijoiden näkemystä yhdistää ainakin selväpiirteinen ateismi. Tämä tekijä näyttää olevan yhteinen oikeastaan kaikille vapaa-ajattelijoiden ja heitä sympatiseeraavien humanistien kirjoituksille.

Mutta onko vapaa-ajattelijoiden yhdistys todellisesti aatteellinen toimija? On syytä herättää kysymys siitä, miten maailmankuva tai maailmankatsomus muodostetaan ja mitkä ovat sen perustekijöitä. Filosofit ovat kautta aikojen määritelleet juuri tällaisia aiheita. Arvioinnin perustan voi siten hakea yleisistä tieteen käsityksistä, jotta ne olisivat kaikkien osapuolien edes jossain määrin hyväksymiä. Keskeisimmät väitteet tässä esseessä ovat, että vapaa-ajattelijoilla ei ole minkäänlaista maailmankuvaa, he eivät edusta mitään filosofiaa, eivätkä he ole määritelleet mitään eettistä teoriaa ihmiskäsityksensä tueksi. Näiden väitteiden perustelemiseksi seuraavassa käydään läpi kukin yksityiskohtainen maailmankuvan peruste.


Ei todellisuuden rakennetta koskevia (ontologisia) perusteita

Mitkä sitten ovat maailmankatsomuksen aineksia? Vapaa-ajattelijoiden usein lainaama ja luennoitsijana käyttämä filosofi, professori Ilkka Niiniluoto on todennut, että kokonaisvaltaiseen maailmankatsomukseen tulisi kuulua ainakin käsityksiä tietoteoriasta, maailmankuvasta ja arvoteoriasta (Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, 1984). Hän tosin myöntää, että maailmankatsomuksen "tieteellisyys" ei voi merkitä sitä, että jokainen osa-alue perustuisi erityistieteiden tuloksiin. Osa aiheista on filosofisia, osa ei, ja filosofia ei sellaisenaan perustu biologiaan tai kemiaan. Olennaista Niiniluodon mukaan on, että käsityksen on kunnioitettava tieteen ihanteita. Niiniluodon mainitun kirjan essee Tiede, usko ja maailmankatsomus on yhä nykyään keskeinen ja käytetty puheenvuoro aiheesta, vaikka sen julkaisemisesta on yli 25 vuotta. Siksi sitä voitaneen pitää riittävänä lähtökohtana keskustelulle.

Onko vapaa-ajattelijoiden yhdistyksellä jonkinlainen perusväittämä todellisuuden luonteesta? Heidän julkisuuteen tarjoamansa materiaali ei sisällä sellaista. He eivät myöskään esittele mitään tiettyä opaskirjaa tai yleisteosta, jonka perusteella asian voisi tarkistaa. Mutta jos vapaa-ajattelijoilla olisi jokin yksilöity käsitys todellisuudesta, mikä se olisi ja millä perusteella se tekisi ihmisestä vapaa-ajattelijan? Olisiko se käsitys todellisuuden harmonisesta ja järjestelmällisestä luonteesta? Aristotelisen filosofian vaikutuksesta 1700-luvun rationalistit kehittelivät materialistisen maailmankuvan, jossa täydellinen järjestelmä selitti todellisuuden ilman jumalia. Tiedättehän: biologia selittyy kemialla ja kemia fysiikalla.
Sen ajan vapaa-ajattelijat olivat toiminnallisia, koskapa Ranskan vallankumouksen jälkeen papit erotettiin viroistaan ja kirkko lakkautettiin joksikin aikaa. Vähitellen kristillisyys kuitenkin voitti ja vallankumous laimeni. Mutta voidaanko sanoa, että vapaa-ajattelijat ovat materialisteja?

Vai olisivatko he hegeliläisiä? 1800-luku palautti transsendenttisen filosofiaan rajulla tavalla. Jo Kantin fenomenologia oli säilyttänyt paljon siitä, mikä kovissa tieteissä oli haluttu hylätä. Kantin filosofiassa oli metafyysinen pohjavire. Hegelin järjestelmä puolestaan perustui täysin metafyysiseen perustaan. Missä siis oli todellinen materialismi? Se jäi elämään lähinnä brittiläisessä empirismissä, josta se kieltämättä löysi hedelmällisen maaperän. Tämä jännite kuitenkin osoittaa, että filosofian kenttä ja todellisuudenkäsitykset olivat hajonneet pahemman kerran.

Metafysiikka on vaikea kysymys materialisteille. Niiniluotokin joutuu mainitussa kirjassaan jäämään tiettyyn ristiriitaan pohtiessaan, kuuluuko metafysiikka tieteeseen tai tieteelliseen maailmankuvaan. Toisaalta hänen on pakko myöntää, että Descartes ja Kant olivat omaksuneet metafyysisen argumentin. Toisaalta hän on taipuvainen määrittelemään koko tieteen läheiseksi kokemansa loogisen empirismin mukaan. Se tuo ongelmia, koska suuntaus väittää uskonnon ja metafysiikan perustuvan vain kielen väärinkäyttöön.

Niiniluoto tietää, mihin tämä voi johtaa. Hän kirjoittaa, että kuvitelma kaikkien todellisuutta koskevien ongelmien ratkaisusta tieteen keinoin olisi tieteisuskoa eli skientismiä. Loogista empirismiä on tästä syytetty hyvin perustein, ja samasta syystä 1980-luvun myrskyisässä keskustelussa Niiniluoto nimettiin (kuten hän itse kirjassaan kertoo) "tiedepaaviksi". Lisäksi professori Urpo Harva syytti häntä maailmankatsomusnihilismistä. Niiniluoto väisti syytökset vedoten siihen, että hän myöntää tieteen avoimuuden ja keskeneräisyyden. Hän ehkä tekeekin niin, mutta kaikki eivät tee. Etenkään looginen empirismi ei näin tehnyt. Sen sijaan se ruokki arroganttia tieteisuskoa, jossa kaikki materialismin ohittavat käsitykset tuomittiin varsinaisen tieteen ulkopuolelle. Näin oikeastaan kaikki filosofit Platonista Hegeliin olivat pelkkiä kaunokirjailijoita, eivät todellisia tiedemiehiä. Vapaa-ajattelijat eivät suoranaisesti samastu loogiseen empirismiin, vaikka eräät heistä viittaavatkin Russelliin. Kuitenkin heidän asenteensa tieteellisyyden yleiseen määritelmään näyttää periytyvän sieltä.

On kuitenkin muistettava, että 1900-luku muutti jälleen kaiken. Postivismi ja historismi olisivat ehkä vallanneet kentän, ellei "mannermainen" fenomenologia olisi hämmentänyt soppaa uudelleen. Heideggerin eksistentialismi oli vasta alkusoittoa sille, mitä Sartre omalla tahollaan ja Derrida, Foucault sekä Lyotard omalla tahollaan saivat aikaan. Tämän jälkeen kaikki oli lopullisesti sekaisin. Loogisen empirismin kannattajat tietysti olivat varmoja siitä, että tieteessä on vain yksi selkeä todellisuudenkäsitys. Siksi ei ole ihme, että monet vapaa-ajattelijat vetoavat juuri tuohon perinteeseen. Mutta esimerkiksi ranskalaisessa jälkistrukturalismissa merkitys katosi tieteestä täysin. Derridan hyökkäys transsendentaalista merkitystä vastaan oli ankara. 2000-luvulla kukkaan puhjennut postmodernismi ei tunnusta enää yhtään tieteen vanhoista metakertomuksista, ns. suurista kerto-muksista. Kenellä siis on oikeus määritellä, mitä on tiede?

Mikä näistä todellisuudenkäsityksistä tai filosofioista edustaa vapaa-ajattelua? Jos vapaa-ajattelija on empiristi, onko empiristi vapaa-ajattelija? Mutta jos vapaa-ajattelija onkin eksistentialisti tai dekonstruktionisti, edustaako hän enää samaa "tieteellistä" maailmankatsomusta kuin empiristi? Yhtälö on mahdoton. Aatteelliselle suuntaukselle ei riitä se, että väittää olevansa tieteellinen. Tieteellinen maailmankuva on myös ilmaistava. Ei riitä myöskään pelkkä viittaaminen yliopistoon, sillä yliopisto on täynnä keskenään kamppailevia näkemyksiä. Vapaa-ajattelijoiden yhdistys ei ole kyennyt ilmaisemaan minkäänlaista yhtenäistä käsitystä todellisuuden rakenteesta. Siksi se ei tältä osin edusta tieteellisyyttä.


Ei tietoteoriaa

Heti seuraava kysymys todellisuuden rakenteen jälkeen koskee käsitystä siitä, miten tuosta postuloidusta todellisuudesta saadaan tietoa - vai saadaanko sitä ensinkään. Niiniluodon mukaan tämä tekijä on yksi maailmankatsomuksen tärkeimmistä osasista.

Empiristille tämä kysymys on yksinkertainen. Liekö tämä syynä siihen, että suuri osa suomalaisista vapaa-ajattelijoista näyttää olevan insinöörejä tai kovien tieteiden edustajia, kuten kemistejä ja biologeja - kuten myös em. Darwin-juhlan järjestäjälista osoittaa. On lohdullisen helppoa esittää olevansa tieteellinen, jos tiede määritellään kokeellisen tarkastelun avulla. Ihmisen mieli on lähes tulkoon tyhjä taulu, se kuuluisa tabula rasa, johon todellisuus piirtää kuvansa.

Mutta mitäpä tapahtuu, jos joku heideggerilainen eksistentialisti haluaisi olla vapaa-ajattelija? Jos koko esineellinen maailma tuomitaan langenneeksi ja epäautenttiseksi? Onko todellisuus siis sittenkin varsinaisesti olemisen lauseiden takana? Heidegger etsi autenttista maailman ymmärtämistä välineellisyydestä. Empirismin ahdistuksesta tuli päästä maailman tapahtumisen eteenpäinsuun-tautuvaan kohtaamiseen. Vaikka useimmat ihmiset eivät ehkä edes tajua, mitä tuo tarkoittaa, on sel-vää, että se on perin kaukana loogisen empirismin järjestelmällisestä maailmasta. Heideggerin mu-kaan tieto maailmasta voi olla väärää tai oikeata, ja hänen mielestään empiristien tieto oli väärää.
Jälkistrukturalismissa fenomenologia puolestaan radikalisoitui ja todellisuus katosi täysin näkyvistä. Derridan mukaan kieli peittää todellisuuden. Mahdollinen empiria koskee vain ilmiön syntyä ja tämäkin "jälki" peittää omat jälkensä liittyessään valmiin järjestelmän merkkiin. Näille ajattelijoille ihminen ei enää puhu todellisuudesta, vaan pelkästä kielestä. Emme siis tiedä enää mitään. Logos on kuollut. Emme tiedä edes sitä, että emme tiedä mitään.

Edes ankarinta tieteenfilosofiaa vaativat tutkijat eivät ole tällä kohden johdonmukaisia. Edellä mainittu Niiniluoto esimerkiksi sortuu kirjassaan tieteisuskoiseen harmonisointiin kunnon konservatiiviseen tyyliin. Hän toteaa kyllä, että tieteessä on monia eri tietoteoreettisia käsityksiä. Lisäksi hän myöntää, että tieteenfilosofian tasolla on kovaa kiistaa tiedon oikeutuksesta ja tieteen määrittelystä. Hän jopa toteaa, että Kuhnin ja Lakatosin jälkeen tutkijat puhuvat toisistaan selkeästi eroavista tutkimusohjelmista. Tästä huolimatta hän kirjoittaa esseensä ikään kuin tieteen eri suuntaukset vain täydentäisivät toisiaan ja olisivat kohteliasta vuoropuhelua tieteen suuressa evoluutiossa kohti suurta onnellisuutta (on luultavaa, "että tiede tulee jatkuvasti kasvamaan ja edistymään ilman mitään ennalta asetettua ylärajaa", vaikka ei olekaan takeita siitä, että se ratkaisee kaikki ongelmat).

Kypsän tiedekäsityksen tulisi osata kohdata tieteen todelliset ristiriidat. Jokaisella tieteen osa-alueella - myös noilla Niiniluodon mainitsemilla - on täysin yhteensovittamattomia ja toisensa poissulkevia käsityksiä. Tiedettä ei voi harmonisoida. Harmonisointi olisi nimenomaan (loogisen empirismin edustamaa) tieteisuskoa. Tieteellisyys perustuu lähinnä vain julkisuuteen, aineiston koeteltavuuteen ja oletusten kriittiseen arviointiin, sekä myös ns. luonnollisiin selityksiin - aivan kuten Niiniluotokin esseessään toisaalla sanoo. Tämän pidemmälle viedyt harmonisoinnit tieteestä ja tie-teellisestä maailmankuvasta olisivat vääristelyä.

Lienee lähes tarpeetonta toistaa, että tässäkään aiheessa vapaa-ajattelijoilla ei ole mitään määrättyä näkemystä. Toisin sanoen ei ole olemassa mitään tietoteoreettista käsitystä, joka olisi (distinktiivisesti) tunnusomainen nimenomaan vapaa-ajattelijoille. Ja kuitenkin jopa Niiniluodon mukaan juuri se olisi välttämätön edellytys perustellulle maailmankatsomukselle.


Ei ihmiskäsitystä

Edellä mainittujen huomioiden jälkeen on varsin yksinkertaista todeta, että vapaa-ajattelijat eivät edusta mitään tiettyä ihmiskäsitystä. Heidän esittämänsä, kuviteltu maailmankatsomus ei saa tukea mistään valitusta näkemyksestä, joka koskisi ihmisen perusolemusta, ihmisyyden luonnetta tai ihmisen elämisen merkitystä. Tämä aihe on yleisellä tasolla vielä erillinen arvoteoriasta. Erilaiset arvoteoriat perustuvat erilaisiin ihmiskäsityksiin, eikä näistä toista ole ilman toista.

Mikäli vapaa-ajattelijat ovat yksinkertaisesti vain materialisteja, pitäisi kaiketi ajatella, että heidän mielestään ihminen on perusolemukseltaan materiaa. Yksilöllä ei siis ole arvoa itsessään sen enempää kuin kivellä tai variksella. Tällaista ihmiskäsitystä on historian kuluessa kokeiltu, mutta se ei ole saanut kannattajia. Ankarimmatkin ateistit Camus'n ja Sartren tapaan ovat päätyneet jonkinlaisen ihmisyyden olettamiseen (postulointiin) - vähintäänkin käytännön tasolla.

Darwinismin mukaan ihminen puolestaan olisi eläin. Evoluutioteoria voi antaa tiettyä pragmaattista tukea hieman pidemmälle viedylle ihmiskäsitykselle. Mikäli materia sattuu kehittymään eläinkunnaksi, ja kun vielä hermokimppu kehittyy isoiksi aivoiksi, voi tietoisuus määritellä ihmisyyttä autonomisesti. Darwinismin klassinen ongelma tosin on siinä, että luonnollisimmillaan ihminen on laumaeläin ja petoeläin. Mikäli yksilön arvoa ja etenkin oikeuksia haluttaisiin perustella tuollaisen luonnollisen argumentin avulla, perustelu joudutaan tekemään ristiriidassa darwinismin lähtökohtien kanssa. Toisin sanoen ihmisyys on mahdollista ainoastaan tilanteessa, jossa ihminen ei ole laumaeläin eikä petoeläin. Miksi hän ei olisi sitä, onkin sitten jo vaikeampi kertomus.

Darwinismi ei olekaan ollut kovin suosittu ihmiskäsityksen perusta, koska se on johtanut yhtä helposti nihilismiin kuin ihmisystävällisyyteen. Sen osoittaa koko joukko ajattelijoita Nietzschestä Linkolaan. Darwinisti ei kykene muodostamaan myönteistä, petomaisuuden välttämättä poissulkevaa ihmiskäsitystä. Hän pystyy ainoastaan kehittelemään hieman irrationaalisen ja petomaisuuden kanssa kilpailevan, humanistisen käsityksen ihmisen merkityksestä. Darwinistin peikkona vaanii jatkuvasti yli-ihmisyyden ihanne, jolla kyllä riittää sosiaalidarwinistisia kannattajia joka sukupolvessa - ikävä kyllä.

Mutta eteenpäin. Loogisen empirismin perusteella ihmiskäsitystä ei saisi perustella millään metafyysisellä tekijällä. Tässä tapauksessa yksilön ulkopuolella ei siis olisi mitään yleistä "ihmisyyttä", johon voitaisiin vedota ihmisen merkitystä arvioitaessa. Sen mukaan emme voisi puhua ihmisyydestä, vaan ihmisistä. Käsityksemme ihmisistä olisi käsitys ihmisyksilöiden joukosta. Siinä kaikki. Looginen empirismi ei johda varsinaisesti ihmiskäsitykseen. Ihmiskäsitys ei ole loogisesti perusteltavissa oleva, empiirisesti pätevä lause. Itse asiassa ihmiskäsitys sellaisena, kuin se elämän-katsomuksessa määritellään, joutuu suuriin vaikeuksiin loogisen empirismin ympäristössä. Nämä ongelmat johtuvat metafysiikan hylkäämisestä.

Vapaa-ajattelijain liitto tosin liittyy ainakin löyhästi juuri tuollaiseen perinteeseen. Heidän mukaansa ei ole olemassa mitään "tieteellisen tutkimuksen ja havainnoinnin ylittävää tietämisen lajia", joka voisi olla maailmankäsityksen perustana. "Tätä ratkaisua tukee se havainto, että moniin kysymyksiin, joita aiemmin peitti metafysiikan (metafyysisiä ovat sellaiset väitteet, joiden testaamismahdollisuus kielletään) sumu, voidaan nyt vastata täsmällisesti käyttämällä objektiivisia tutkimusmenetelmiä." Jos ja kun tämä valinta, eli metafysiikan kieltäminen, pitää paikkansa, liiton ongelmat ihmiskäsityksen suhteen ovat ilmeisiä. Se ei voi edes teoriassa päätyä yleiseen ihmiskäsitykseen tai näkemykseen kaikkien ihmisten yhdenvertaisesta arvosta.

Kuitenkin myös Niiniluoto edellä mainitussa esseessään toteaa, että kokonaisvaltaiseen maailmankatsomukseen kuuluu näkemys "ihmisen tehtävästä maailmassa". Siinä ei siten tyydytä edes pohtimaan ainoastaan ihmisen arvoa, vaan myös hänen merkitystään ja päämääräänsä, sekä sitä, miten noihin päämääriin päästään. Olipa kyse filosofeista tai biologeista, materialisteista tai eksis-tentialisteista, yllä mainitun Darwinismi-symposion järjestäjistä tai vapaa-ajattelijoiden liiton vuosikokouksesta, jokaisen ajattelijan tulisi kyetä esittämään näkemys ihmisen tehtävästä. Sitä ei kui-tenkaan pysty tekemään, ellei ole jonkinlaista käsitystä ihmisen olemuksesta. Ja juuri se puuttuu.
Täyttääkseen Niiniluodon vaatimukset vapaa-ajattelijoiden näkemyksen tulisi siis sisältää jo-kin edellisen kaltaisista ihmiskäsityksistä, mutta tietysti vain yksi. Tilanne on nimittäin jälleen se, että se ei voi sisältää niitä kaikkia. Se ei voi myöskään perustua pelkkään yleiseen väittämään siitä, että humanistisen ihmiskäsityksen tulee ylipäätään perustua tieteellisesti perusteltuun ihmiskäsitykseen. Kuka tahansa voi sanoa niin. Se ei ole erityinen vapaa-ajattelijoille ominainen väittämä. Eikä kenestäkään myöskään tule vapaa-ajattelijaa pelkästään tuollaisen väittämän esittämällä.


Ei eettistä arvoteoriaa

Arvoteoria sisältää käsityksen hyvästä ja pahasta sekä käsityksen oikeasta ja väärästä - kuten Niiniluoto selkeissä määritelmissään toteaa. Nuo kaksi jaotusta ovat tarkkaan ottaen eri asioita. On hieman eri asia pohtia ihmisen hyvää kuin pohtia, onko jokin teko oikein tai väärin. Toki ne liittyvät toisiinsa, mutta jako on etiikan teoriassa usein tehty, ja se on hyödyllinen.

Arkisessa keskustelussa eettisiä kysymyksiä käsitellään yleensä sen kummemmin pohtimatta. Ihmiset siirtyvät yleisten kuvitelmiensa ja toiveidensa perusteella selittämään hyväksymiään arvoja miettimättä tarkemmin, ovatko nämä yhteensopivia heidän muiden näkemystensä kanssa. Näin ei kuitenkaan sovi toimia, kun maailmankatsomusta muodostetaan. Pohdintaan liittyy toinenkin vaikeus. Filosofia tuntee monta erilaista eettistä teoriaa. Mikäli vapaa-ajattelijat haluasivat määritellä jotain oikeasta ja väärästä, heidän tulisi tässäkin jäsentää näkemyksensä luonne.

Ensinnäkin normatiivinen etiikka koskee teoriaa oikeasta ja väärästä. Täytyy ensin tietää, mitä pitää tehdä, koska se mitä pitää tehdä (kr. deontos) määrää sen, mikä on oikein ja tuottaa hyvää. Moraaliset lait ja säännöt ovat päteviä riippumatta arvoista. Ne ovat pikemminkin tiedon kysymyksiä. Sen mukaisesti oikean toteuttamista pidetään ihmisen velvollisuutena, aivan kuten Kant ajatteli. Materialistit tuskin kannattavat tätä, koska käsitys perustuu metafyysiseen lähtökohtaan.

Situaatioetiikka kuulostaa ehkä helpommalta. Se on edellisen sovellutus, joka ei usko sääntöjen kykenevän kattamaan kaikkia tapauksia. Tilanteet tulee arvioida kukin erikseen eettisen maksiimin tavoittamiseksi. Materialismin kannalta tämäkään ei ole kovin johdonmukainen teoria.

Eettinen universalismi eli utilitarismi puhuu yleisestä hyvästä: "suurin mahdollinen onni mah-dollisimman suurelle määrälle ihmisiä". Oikea on teko, joka lisää hyvän olemassaoloa enemmän kuin muut vaihtoehdot. Tekoa arvioidaan seurausten perusteella (teleologinen malli, kr. telos). Niiniluodon maininta siitä, että tieteen tulisi edistää ihmisen onnellisuuden lisääntymistä, kuuluu lähinnä tähän suuntaukseen. Ongelmaksi kuitenkin tulee sen määrittely, mikä tuottaa ihmiselle onnea. Onko se tavara vai vaatimaton elämä? Rikkaus vai tasapuolinen hyvinvointi? Utilitaristit jäävätkin yleensä maailman kovien realiteettien edessä vasta ensimmäiselle hyvinvoinnin askelmalle: ruokaa ja puhtautta, toisin sanoen soppaa ja saippuaa. Maailman ongelmat ylittävät suuruudessaan yleensä lähes kaikkien teorioiden kapasiteetin.

Tosin jotkin käsitykset korostavat yksilön hyvää (eettinen egoismi). Se taas on edellisen teorian kavennettu muoto. Nimensä mukaisesti se pyrkii yksilön hyvään (ei välttämättä muiden kustannuk-sella). Jokaisen ihmisen uskotaan todellisuudessa toimivan näin. Tämä käsitys vastaisi kaiketi jossain määrin evolutionistisen ideologian sosiologisia tulkintoja. Mutta mikäpä pitäisi sen erossa nietzscheläisestä nihilismistä, todellisesta egoismista?

Teoriat eivät hevillä lopu. Eettisen naturalismin mukaan hyvä on yksilön subjektiivinen tunne tai uskomus. Siksi eettiset arvostelmat ovat luonteeltaan psykologisia ja individualistisia. Universaali etiikka on mahdottomuus. Intuitionismi puolestaan väittää, että eettiset arvot ovat intuitiivisesti ilmeisiä. Niitä ei tarvitse perustella millään muulla (järkiperäisellä tai empiirisellä) argumentilla.

Niinpä moni evolutionistisen materialismin kannattaja on käytännössä päätynyt eettiseen relativismiin. Oikea ja hyvä yhdelle on eri kuin toiselle. Vaihtoehtoliikkeiden ja vihreän liikkeen naturalismi kulkee tähän suuntaan. Eettisiä arvostelmia ei perustella enää millään objektiivisella tekijällä. Mitään universaalisti oikeaa tai hyvää ei ajatella olevan edes olemassa. Tämä on myös postmodernille ajalle tyypillinen ja siten nykyään yleistyvä käsitys.

Siinäpä olisi, mistä valita. Ovatko vapaa-ajattelijat siis tehneet valintansa? Ehkäpä he ovat. Vapaa-ajattelijain liitto on julkilausumissaan kannattanut esimerkiksi samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnin hyväksymistä sekä naisparien vapaata hedelmöityshoitoa. Elämänkatsomustiedon opetukseen he ovat esittäneet moniarvoisuutta. Näiden esimerkkien perusteella vapaa-ajattelijat edustavat lähinnä subjektivismia ja eettistä relativismia - Setan individualistisen naturalismin tapaan.
Toisaalta monet muistakin teorioista ovat mukana. Liiton esitteessä etiikka määritellään myös eettisen egoismin mukaan: "Hyvä ja paha määritellään suhteessa ihmiseen: hyvää on se, mikä tuottaa iloa ja onnea." Jotta kysymys ei olisi aivan yksinkertainen, esitteessä vedotaan myös teleologisesti (seurauksen kannalta) määriteltyyn etiikkaan: "Vapaa-ajattelijat vastustavat moraalia, jossa jokin teko itsessään on hyvä tai paha, seurauksista riippumatta." Ja lopulta myös esitteessä nostetaan esille eettinen relativismi: "Esimerkiksi homoseksuaalisuus on monien uskontojen piirissä julistettu pahaksi, vaikka tälle on perusteluna vain jokin pyhänä pidetty kirja."

Vaikea sanoa, tuleeko Niiniluodon esittämä arvoteorian valinnan kriteeri täytetyksi, kun mukaan mahdutetaan yli puolet kaikista yleisimmistä eettisistä teorioista. Jälleen edessämme on sama ongelma: jos minkä tahansa näkemyksen perusteella voi olla vapaa-ajattelija, mikä varsinaisesti muodostaa vapaa-ajattelijan identiteetin?

Jos vapaa-ajattelijat todella edustaisivat vain eettistä relativismia, mitä siitä seuraisi heidän maailmankatsomukselleen? Kysymystä voi tarkastella materialismin lähtökohdasta. Vaikka mitään selkeitä piirteitä valinnoista ei ole nähtävissä, vapaa-ajattelijat näyttävät olevan yleisessä mielessä materialisteja - hehän kiistävät metafysiikan. Heidän materialisminsa ei vain ole jäsentynyt filosofisesti tai tieteellisesti. Vapaa-ajattelijoiden kanta metafysiikkaa vastaan oli välttämätön tekijä ateismin perustana. Tiedon korostaminen vie todennäköisesti monet vapaa-ajattelijat lähelle empirismiä, vaikka muitakaan käsityksiä ei ole suljettu heidän liitossaan pois välineistöstä. Näillä näkemyksillä on kuitenkin yksi kiinnostava seuraus etiikan teoriaa ajatellen. Eettisen relativismin mukaan etiikka ei voi perustua tietoon. Siksi näkemys on tyypillinen juuri merkityksen katoamista ja aatteiden diskursiivisuutta julistavien postmodernien ajattelijoiden keskuudessa. Tämä seikka puolestaan synnyttää melkoisen sisäisen ristiriidan ainakin niiden vapaa-ajattelijoiden ajattelussa, joiden näkemykset ovat lähellä vaikkapa yllä esiteltyä Niiniluodon käsitystä tieteellisen tiedon luonteesta. He siis yhtä aikaa kannattavat tiedon etiikkaa ja vastustavat sitä. Niiniluoto itse tuskin on eettinen relativisti. Mutta tarkasteltujen esitteiden mukaan Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto ainakin julkilausumiensa perusteella ovat sitä.


Johtopäätös: ei siis maailmankuvaa

Johtopäätös edellä käsitellyistä kohdista on varsin yksinkertainen. Vapaa-ajattelijoiden esitteissään esittelemät käsitykset eivät ainoassakaan kohdassa täytä maailmankatsomuksen vaatimuksia. Heillä ei ole valittua näkemystä maailman rakenteesta eikä tiedon hankinnan luonteesta. He eivät edusta mitään tiettyä filosofiaa. Heillä ei ole ihmiskäsitystä. Eikä heillä varsinaisesti ole edes eettistä teoriaa, vaikka he tuntuvat toimivan jonkin teorian puitteissa käsitystään sen tarkemmin jäsentämättä tai reflektoimatta. Vapaa-ajattelijoilla ei siten ole maailmankuvaa siinä yksinkertaisessa ja selkeässä muodossa, jonka heidän ilmeinen suosikkinsa professori Niiniluoto on määritellyt. Vaikka vapaa-ajattelijat väittävät kannattavansa rationaalista maailmankuvaa, he ovat itse jättäneet sen määrittelemättä. Väite "tieteellisestä maailmankäsityksestä" on täysin vailla perusteita.

Tässä yhteydessä yleiselle tasolle jäävä sitoutuminen "järjen vapaaseen käyttöön ja tieteelliseen ajatteluun" kuulostaa lähinnä koomiselta. Kukapa ei haluaisi edustaa moista ihannetta. Aatteellisessa mielessä virheenä on siis se, että vapaa-ajattelijat eivät osoita mitään maailmankäsitystä, vaikka he romanttisesti puhuvat tieteellisyydestä. Tällä tasolla heidän väitteensä ovat yhtä erikoisia, kuin jos yliopiston sinänsä väitettäisiin edustavan vapaa-ajattelijoiden ideologiaa. Tieteellinen ajattelu on kaunis asia, mutta ilman määrittelyä se jää tyhjäksi käsitteeksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö monilla yksittäisillä vapaa-ajattelijoilla voisi olla tieteellistä maailmankäsitystä. Pikemminkin voisi sanoa, että varmasti on. Monella biologilla on mitä todennäköisimmin valittuja käsityksiä jokaiselta osa-alueelta. Moni filosofisesti suuntautunut ihminen puolestaan voi seurata vaikkapa Niiniluotoa, jonka maailmankäsitys hänen omien sanojensa mukaan liittyy ns. filosofiseen ateismiin. Tämän kirjoituksen yksinkertainen väite kuitenkin on, että yksittäisten vapaa-ajattelijoiden maailmankäsitykset muodostavat niin laajan kirjon, että ne jäävät väistämättä keskenään ristiriitaan. Siksi edes heidän yhteen kootuista näkemyksistään ei ole mahdollista koostaa vapaa-ajattelun ideologiaa. Vapaa-ajattelu sallii sisälleen mitä tahansa ankarasta loogisesta empirismistä mitä villeimpään derridalaiseen dekonstruktionismiin.

Vapaa-ajattelijain näkemykset ja heidän esittämänsä vaatimukset herättävät kuitenkin myös hyvin vakavan pohdinnan heidän toimintansa luonteesta. Tuo toiminta täyttää nimittäin useimmat niistä piirteistä, jotka yhdistetään manipuloiviin ryhmiin. Piirteet ovat tunnettuja etenkin ankarien uskonnollisten lahkojen tai aatteellisten koulukuntien toiminnasta.

1. Oma ideologia häivytetään.
2. Estetään keskustelu omaksutuista lähtökohdista.
3. Julistetaan hyödyllisyyttä vain yleisellä tasolla.
4. Polarisoidaan kaksi valtaryhmittymää.
5. Esitetään vastustajat typeryksinä.
6. Ryhmään hyväksymisen ehtona edellytetään toisen näkemyksen halveksunta.

Oma ideologia on häivytetty vapaa-ajattelijoiden toiminnassa niin tarkasti, että se täyttää ikävä kyllä ne piirteet, joita nykyään liitetään pseudotieteelliseen aatteeseen. Kyse on siitä, että tieteen nimissä esitetään yleisiä toiveita, mutta yhtään konkreettista valintaa tai sitoutumista ei tehdä. Tavallisesti pseudotieteellisyys on totuttu liittämään teosofiaan tai steinerilaisuuteen, mutta se voi saada myös hyvin toisenlaisia ilmiasuja, kuten tässä. Perusteensa käivyttämällä vapaa-ajattelijat estävät näin ollen myös keskustelun lähtökohdistaan. Se saattaisikin olla kiusallinen tilanne.

Mikäli vapaa-ajattelijat sitoutuisivat esimerkiksi loogisen empirismiin, he joutuisivat vastaamaan kaikkeen siihen kritiikkiin, jota filosofian historiassa on siitä jo esitetty. Lisäksi he joutuisivat myöntämään loogisen empirismin huomattavat rajoitukset todellisuuden tulkinnassa. Entä mitä pitäisi ajatella Oxfordin nimekkäästä Alfred Ayerista, joka edusti ehkä pisimpään loogista positivismia Euroopassa? 1970-luvulla hän vastasi kysymykseen, mitä vikaa käsityksen opeissa oli: "Kaipa se, että ne olivat melkein kaikki vääriä." (Niiniluoto - Saarinen, Nykyajan filosofia). Ainakaan Matti Sintonen ei jätä optimismille tilaa. Hänen positivismia käsittelevä artikkelinsa em. kirjassa päättyy ajatukseen: "Loogisen positivismin sisällölliset teesit ovat niin kuolleita kuin filosofiset teesit voivat olla...". Kaikki tällainen keskustelu on siten sivuutettu Vapaa-ajattelijain liitossa - mutta ehkäpä he eivät edustakaan positivismia. Keskustelu voisi olla muutenkin vaarallista, sillä 1900-luvun lopussa tieteenfilosofiassa alettiin melko laajasti luopua kuvitelmasta tieteen kaikkivoipaisuudesta, mihin tietysti vapaa-ajattelijoiden skientismi oli perustunut.

Vapaa-ajattelijat jäävätkin mieluummin yleisen hyödyllisyyden tasolle ja määrittelevät oman näkemyksensä tunneargumenteilla. Malliesimerkki tästä on Väinö Voipion lainaus liiton esitteessä. Sen mukaan vapaa-ajattelija "pyrkii pysyvästi tarkistamaan ajattelunsa perusteita antamatta auktoriteettiuskon sanella käsityksiään, pitäymyksiään ja ohjeitaan". Kyse ei ole niinkään tiedosta kuin kapinahengestä. "Hän pyrkii vapautumaan ennakkoluuloista, jotka kahlehtivat henkeämme ja pitävät silmämme sokeina." Lukija ei pysty tämän perusteella päättelemään mitään liikkeen valitsemasta katsomuksesta, mutta heidän tunteenomainen pyrkimyksensä käy kyllä ilmeiseksi.

Polarisointi on vapaa-ajattelussa kyllä tehokasta. Vastustaja on tiedossa. Liiton ainoa todella selkeästi dokumentoitu ja päämäärätietoinen ohjelma on ateismi. Vapaa-ajattelijain liitto on sitoutunut kristinuskon ja kristillisen kirkon vastustamiseen. Sen julistukset ilmaisevat tätä pyrkimystä ja sen ohjelmat, kuten kirkosta eroamisen edistäminen, ovat tämän ilmentymiä. Samalla kuitenkin juuri tämä tunnusomaisin piirre vahvistaa vapaa-ajattelun pseudotieteellistä luonnetta.


Negaatioiden ideologia ja taisteleva ateismi

Näennäisestä tieteellisyydestään huolimatta vapaa-ajattelu on varsinaisesti ateistinen liike. Se ei määrittele itseään myönteisesti sitoutumalla tiettyyn tieteellisesti perusteltuun maailmankatsomukseen. Sen sijaan se määrittelee itsensä negaatioiden kautta. Jokainen asiaa seurannut tietää varsin selvästi, mitä vapaa-ajattelijat vastustavat. Se ei myöskään jää salaisuudeksi heidän esitteensä äärellä: "Vapaa-ajattelijat arvioivat uskontoja kriittisesti ja yrittävät vapauttaa ihmisiä uskontosidonnaisuudesta, koska uskonnot ovat erhettä. Tuhansien vuosien aikana ei ole kyetty esittämään mitään pätevää todistusaineistoa siitä, että jonkin uskonnon esittämä todellisuuskäsitys pitäisi paikkansa. Päinvastoin, jumalien yms. olinpaikat ovat kutistuneet kutistumistaan." (Teksti liiton kotisivulla.)

Ateismi yhdistää eri tavalla ajattelevia vapaa-ajattelijoita. Heillä näyttää olevan myös varsin pitkälle viety käsitys kristinuskon vaarallisuudesta. Tämä koskee ehkä myös muita uskontoja, mutta niitä harvemmin käsitellään, mikä tietysti on ymmärrettävää luterilaisessa Suomessa. Enimmäkseen esillä on vanha valistuksen retoriikka. Uskonto on erhe. Se antaa väärän kuvan todellisuudesta. Jos ihmiset sidotaan uskonnolliseen maailmankatsomukseen, he pilaavat elämänsä ja myös menettävät mahdollisuutensa vapaaseen ja tasapainoiseen elämään.

Liitto menee tosin vieläkin pidemmälle. Maailmassa esiintyvä paha on nimenomaan uskontojen seurausta. "Jos ihmisen maailmankatsomus rakentuu erheen varaan, johtaa se myös haitallisiin seuraamuksiin sekä yhteisön tasolla (sodat, vainot, yksilön oikeuksien polkeminen) että yksilötasolla (suvaitsemattomuus, ahdasmielisyys, syntiajattelu, kuolemanjälkeisen elämän odotukseen kiinnittyminen jne)."

Vapaa-ajattelijain liiton nietzscheläinen retoriikka osoittaa, että liitto on omaksunut nihilismin perinteisiä lähtökohtia. Nietzschen vastakkainasettelu kristillisen orjamoraalin ja yli-ihmisen herra-moraalin välillä perustui nimenomaan kuvitelmaan, että kristillinen etiikka - siis liiton mainitsema erheellinen maailmankatsomus - tuottaa ahdasmielisyyttä ja kuvitelmia synnistä todellisena moraalisena rikkomuksena. Mikään kristillisen etiikan periaate ei tietenkään vapaa-ajattelijoiden mielestä johda hyvään.

Hierarkioiden kääntäminen, jossa Nietzsche oli taitava, on yleensä piirre, joka liitetään post-moderniin ajatteluun. Kirkko puolestaan itse on tietenkin 2000 vuotta julistanut, että ihminen on syntinen ja tarvitsee sovitusta. Kristus taas edustaa rakkautta, ja haluaa evankeliuminsa ja anteeksiantamisen kautta tuottaa hyvyyttä ja lohtua ihmiskunnalle, joka riutuu pahuutensa keskellä. Nyt nämä roolit on käännetty. Valistunut ihminen on hyvä ja viisas. Hän kykenee ratkaisemaan ne pienehköt ongelmat, joita ihmiskunnalla on jäljellä ja joita teollinen vallankumous ei kyennyt vielä ratkaisemaan. Tässä messiaanisessa työssä ihmisiä estää ainoastaan uskonto, joka edistää sotaa ja suvaitsemattomuutta. Vain kirkot ylläpitävät maailmassa ahdasmielisyyttä ja suoranaisia vainoja. Oikeuksia polkee nimenomaan kristillinen syntikäsitys - aivan kuten kristinuskoa vastustanut Nietzsche julisti. Tähän avun tuo vain vapaa ajattelu.


Vapaa-ajattelu ja yli-ihmisen herramoraali

Vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan ole missään tehneet näkyvällä tavalla tiliä Nietzschen kanssa. Toisen maailmansodan kauhujen jälkeen olisi vähintäänkin kohtuullista, että jokainen Nietzschen aatteisiin vetoaja selvittelisi suhdettaan herramoraalin käsitteeseen ja yli-ihmisen "koviin arvoihin", joista Nietzsche niin ahkerasti puhui. Vastustaako Vapaa-ajattelijain liitto myös "säälin uskontoa", joka aina oli Nietzschen hampaissa? Onko anteeksiantamus heikkouden merkki? Onko kirkko säälistä säilyttänyt liian paljon sitä, minkä "olisi pitänyt tuhoutua" (Nietzsche, Hyvän ja pahan tuolla puolen)? Onko köyhien avustaminen, diakonia, diakonissalaitos ja sen terveydenhuolto, koulujen perustaminen, lukutaidon edistäminen tai useimpien länsimaisten valtioiden lainsäädäntötyöhön osallistuminen ollut virhe?

Tämä ongelma on tehtävä aivan selväksi. Vapaa-ajattelijoiden kritiikki kristillistä moraalia vastaan perustuu Nietzschen esimerkkiin. Siksi tuon moraalin ulkopuolelle jäävä alue liittyy pakostakin herramoraaliin. Mikäli vapaa-ajattelijat eivät selvitä suhdettaan Nietzscheen, heitä on syytä pitää nihilisteinä. Lisäksi on varottava heidän yhteiskunnallisia kannanottojaan samalla vakavuudella kuin muiden nietzscheläisten esittämiä, kovien arvojen mukaisia esityksiä. Nihilistejä löytyy tällä hetkellä niin äärioikeistosta kuin Linkolan kaltaisista naturalisteistakin. Vapaa-ajattelu on ideologisesti näiden linjoilla. Siksi selvittelylle on kipeä tarve.

Vapaa-ajattelu ateistisena vapautuksen aatteena on suoranainen vapahdususkonto. Se täyttää humanistisen uskonnon tunnusmerkit samalla tavalla kuin positivismin isän, Auguste Comten perustama Positivismin kirkko (toiminnassa yhä Brasiliassa). Molemmissa palvotaan humanismia ja tieteen suuria sankareita ihmiskunnan pelastajina. Uudessa roolissaan kristinuskon kilpailijana ja kristinuskon "syntien" vastustajana vapaa-ajattelijat ovat ottaneet tehtäväkseen "vapauttaa ihmisiä uskontosidonnaisuudesta", kuten lause kuului. Tämä ei todellisuudessa onnistu ilman metafyysisiä perusteita. Kaikesta filosofisesta materialismistaan ja metafysiikan kritiikistään huolimatta Vapaa-ajattelijain liitto päätyykin olettamaan äärimmäisen suuria väittämiä ihmiskunnan perimmäisestä luonteesta ja ihmisen hyvästä. Tosin nämäkin väittämät tuodaan useimmiten esille vain negaatioina, kristillisen opin vastakohtina. Mutta ne ovat olemassa, koska ilman niitä kielto ei onnistuisi.

Vapaa-ajattelijoilla on siten käsityksiä siitä, mitä ihmisen ongelmat ovat ja miten ne ratkaistaan. Heillä on laaja uskontotieteellinen käsitys uskontojen luonteesta, vaikka sitä ei ole missään tarkasti esitetty tai eksplikoitu. Se kuitenkin tuottaa käytännössä seurauksia. Heidän oma pelastuksensa muotoillaan yleisten iskusanojen avulla: suvaitsevaisuus, vapaus, oikeudet. Näitä ei näköjään tarvitse määritellä. Ne ainoastaan postuloidaan, otetaan väitteinä käyttöön luottaen siihen, että kukaan ei kysy niiden perusteita. Vapaa-ajattelijoiden ideologia onkin teoriassa lähempänä Jumaan kuoleman teologiaa, kuin tieteellistä materialismia.

Samalla tavalla ateismin seurannaisvaikutukset tuleva näkyville vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton yhteiskunnallisissa kannanotoissa. Kirkot ovat kaikin tavoin heidän hampaissaan. "Evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla ei tule olla julkisoikeudellista asemaa, eikä mitään erioikeuksia." Edelleen kirkon vaikutus tulee poistaa yhteiskunnan eri tasoilta. "Päiväkodeista ja kouluista tulee poistaa ruokarukoukset, jumalanpalvelukset ja muu uskonnollinen toiminta." Tällaisen toiminnan vaikutuksesta suvivirren veisaamisesta on tullut uskonnollista propagandaa ja joulunäytelmäkin on joissain kouluissa kriminalisoitu.

Vapaa-ajattelijoiden tukena on jälkikristillinen aikakausi. Monet suomalaisista vieroksuvat kristillisiä tapoja ja ovat valmiita luopumaan julkisista hartauksista - tämä siitäkin huolimatta, että kirkkoon kuulumisen prosenttiluvut ovat Suomessa vieläkin korkeimpia mahdollisia koko maailmassa. Vähemmistön vähemmistönä - kirkkokielteisen joukon ateistisena alajaostona - vapaa-ajattelijat manipuloivat yhteiskuntaa tavalla, jossa promilletason ryhmä yrittää uskonnonvapauslain vastaisesti estää kansalaisten kolmen neljäsosan oikeuksia oman uskonnon mukaiseen toimintaan. Tätä voi jo kutsua taistelevaksi ateismiksi.

 

Epilogi

Vapaa-ajattelijain liitto ajaa uskonnottomien asiaa. Heidän toimintansa osoittautuu tarkemmassa analyysissä hieman samanlaiseksi kuin yritys luoda tupakoimattomille yhtä yhteiskunnallista ohjelmaa tai kokonaista maailmankatsomusta. Myös lopputulos on yhtä mahdoton. Ateismin eli aktiivisen jumalankieltämisen ja kirkkojen vastustamisen ohella vapaa-ajattelijoilla ei ole omaa identiteettiä. Yksittäiset vapaa-ajattelijat rakentavat tieteellistä maailmankuvaansa keskenään eri tavoin. Liiton esitteessä markkinoitu tieteellinen maailmankuva on siten vailla pohjaa.

Onko tieteellinen maailmankuva ylipäätään omittavissa? Onko esimerkiksi yliopisto sitoutunut tiettyyn maailmankuvaan? Jos Niiniluodon esittämiä yksinkertaisia kriteerejä käytetään tässäkin hyväksi, vastaus on välittömästi kielteinen. Yliopisto on sitoutunut ainoastaan akateemiseen tutkimukseen. Todellisuutta tutkitaan siten, että käytetyt dokumentit tai kohteet ovat kaikkien käytettävissä tai toistettavissa. Perustelujen tulee olla mahdollisimman läpinäkyviä, transparentteja, ja johdonmukaisia. Väitteiden tulee olla dokumentoituja. Lisäksi selitysten ja teorioiden tulee olla avoimia kritiikille ja jatkokeskustelulle.

Sen sijaan filosofinen sitoutuminen on mahdotonta. Olisi mieletöntä edes kuvitella, että kunkin yliopiston tulisi valita esimerkiksi brittiläisen empirismin ja heideggerilaisen fenomenologian välillä. Tai että valinta olisi tehtävä nominalismin ja realismin välillä. Yhtä outoa olisi väittää, että metafyysiset argumentit eivät kuuluisi tieteeseen. Sellaisen väitteen hyväksyvää tiedemaailmaa ei koskaan ole missään maassa ollut, vaikka insinöörit saattavat niin kuvitellakin. Kaikki tuollainen pakottaminen olisi sivistysyliopiston hengen vastaista. Yliopisto sen paremmin kuin "tiedekään" ei ole materialistinen, ei kiellä metafysiikkaa, eivätkä nykyiset koulukunnat juurikaan ole edes positivistisia.

Pikemminkin voisi sanoa, että yliopistomaailma on muutoksen kourissa juuri niissä kysymyksissä, jotka näyttävät aiemmin kiinnostaneen vapaa-ajattelijoita. Positivismi kuoli jo kymmeniä vuosia sitten. Materialistinen maailmankuva on kriisissä. Perinteiset filosofiat ovat joutuneet väistymään ahdistuksen filosofioiden tieltä. Merkitys on humanistisilta aloilta suurelta osin kateissa. Darwinin juhlavuoden ateistinen myllytys näyttää tästä näkökulmasta katsottuna lähinnä kuolinkorahdukselta, jossa vapaa-ajattelijat tuskailevat sitä, että heidän tuttu maailmansa on katoamassa.

Lisäksi on syytä muistaa, että kun Niiniluodon kolmijakoa sovelletaan tieteen todellisen monimuotoisuuden yhteydessä, tulokseksi ei saada edes teoriassa ainoastaan yhtä tieteellistä maailmankatsomusta. Jos tietoteoreettisia vaihtoehtoja sallittaisiin vaikkapa viisi, joista jokainen voi liittyä viiteen erilaiseen filosofiseen ontologiaan, ja näitä puolestaan voisi soveltaa viiteen erilaiseen eettiseen teoriaan, lopputuloksena olisi yli sata erilaista tieteellistä maailmankatsomusta. Kaikki näistä eivät tietenkään ole aivan selväpiirteisiä, mutta toisaalta muuttujiakin on yliopistossa todellisuudessa paljon enemmän kuin viisi - jopa kymmeniä.

Niin comtelaisen positivismin kuin loogisesta empirismistä kasvaneen analyyttisen filosofiankin aikana osa yliopistojen työntekijöistä kyllä varsin yksioikoisesti vaati koko tieteeltä ja yhteiskunnalta vain yhtä, kuviteltua maailmankatsomusta. Vapaa-ajattelijain ateismi näyttää kasvaneen tällaisen aikakauden lapsena. Olipa nykyisessä keskustelussa sitten kyse yliopiston sisällä vaikuttavasta koulukunnasta tai ateistisesta painostusjärjestöstä, molemmat on laitettava vastaamaan lähtökohdistaan ja sitoumuksistaan. Muussa tapauksessa ne osoittautuvat pelkiksi manipulaation välineiksi, jotka itse toimivat avoimuutta, vapautta ja ihmisyyttä vastaan.

Vapaa-ajattelu ei siten ole maailmankatsomus. Se ei myöskään edusta yhtä maailmankuvaa tai -katsomusta. Se ei etenkään edusta tieteellistä maailmankatsomusta, koska sellaista ei yleisenä aatteena ole ensinkään olemassa. Yksinkertaisinkin tieteellinen maailmankatsomus joutuu valitsemaan sadan joukosta. Vapaa-ajattelu on pelkästään ateistinen ideologia. Sitä voi ehkä kutsua elämänkatsomukseksi, jonka piirissä yksittäiset jäsenet haluavat määritellä kantaansa vaikkapa materialistisen filosofian tai evolutionistisen biologian avulla. Ainoa yhdistävä seikka on ateismi. Yhdistykselle kiusallisesti sen identiteettiä määrittää siten pelkästään Jumala - tosin negaationa siten, että yhdistyksen toiminnan tavoitteena on kieltää Jumala.