Timo Eskola

Television homokeskustelun aikaansaama erovyöry kirkosta on yllättänyt sekä median että tavalliset kansalaiset. Moni ihmettelee, miten yksi televisio-ohjelma voi saada aikaan tällaisen reaktion. Ihmettely on oikea: ei se voikaan. Kyse on vain siitä, että nyt purkautuu monien vuosien paine kristinuskon hylkäämiseen – aivan kuten lähes kaikissa “vanhoissa” protestanttisissa kirkoissa länsimaissa.

Vanhemmat ihmiset Suomessa ovat ymmärrettävästikin tottumattomia siihen ajatukseen, että monet perinteensä ja omakohtaisen uskonsa menettäneet jättävät näinä aikoina kirkon. Ilmiö ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen. Sen esille tulo kotimaassamme vain yllättää jotkut. Kasvaneisiin erolukuihin on kiinnitetty huomiota jo usean vuoden ajan. Verrattuna Ruotsiin meillä kuitenkin erotaan vähemmän ja ilmiö on uudempi. Ruotsin ev. lut. kirkosta erosi viime vuonna noin 88.000 jäsentä. Vuosikymmenen puolivälistä löytyy suoranainen eropiikki, jolloin Ruotsin kirkosta lähti vajaat 100.000 ihmistä. Kymmenessä vuodessa naapurimaamme kirkosta on lähtenyt 735.000 jäsentä. Jäljellä on siten noin 70 prosenttia väestä (6,6 milj. jäsentä). Saksan evankelisesta kirkosta on puolestaan jo pitkään eronnut noin 300.000 jäsentä joka vuosi.

Suomessa lähtijöitä on ollut noin 40.000 vuodessa. Kaikissa maissa näyttää lähtevän runsas prosentti jäsenistöstä vuodessa. Vaikka meillä siis eroaisi tänä vuonna puolet enemmän, kuin viime vuonna, ei lähtijöiden määrä juuri poikkea muiden luterilaisten maiden tilastoista. Koska täällä eroamisprosessi on alkanut muita maita myöhemmin, meillä voi olla pikemminkin paineita nopeampaan kehityskulkuun. Näinhän näyttää käyvän nyt, kun median innoittama joukkohysteria valtaa Etelä-Suomen tietokonetta käyttävän sukupolven mielet.

Kirkosta eroaminen on erityisesti internet-ajan ilmiö. Ihmiset, jotka lähtevät kirkosta tietokoneen hiirtä napsauttamalla, eroavat virtuaalikirkosta. Ero merkitsee heille yhtä vähän kuin lähtö Habbo Hotellista tai keskustelupalstalta. Monikaan lähtijä ei ole vuosikausiin osallistunut omaehtoisesti seurakunnan toimintaan – näin ainakin tähän asti eronneet ovat itse asian ilmaisseet. Eroaminenkin on tehty helpoksi. Kuinkahan moni olisi kuluneen viikon aikana eronnut, jos toimenpide olisi pitänyt tehdä seurakunnan kansliassa kasvokkain vanhan rippikoulupapin edessä? Internet-sukupolvessa kasvoton väki lähtee kasvottomasta kirkosta.

Kirkosta eroamisen syyt ovat kyllä Suomessa samat, kuin muualla. Suhtautuminen kirkon seksuaalinäkemyksiin on kaikissa protestanttisissa maissa ollut keskeinen syy eroon. Esimerkiksi Skotlannissa runsaan sukupolven aikana entinen valtakirkko Church of Scotland on romahtanut yhteentoista (11) prosenttiin väestöstä. Tutkija Callum Brownin mukaan keskeisiä syitä ovat naisten arvomaailman muutos ja uusi käsitys seksuaalisuudesta. Toisen aallon feminismi muutti Skotlannin tilannetta olennaisesti, sillä kun naiset eivät tule kirkkoon, sinne eivät tule miehet ja lapsetkaan. Kirkosta etäällä olevan, itsenäisen tutkijan mukaan mitkään kirkon sateenkaarimessut tai feministi-retriitit eivät ole muuttaneet erovirran suuntaa edes nyt, kun Suomen kokoisessa maassa on jäljellä noin puoli miljoonaa jäsentä.

Kirkosta eroamisen syyt ovat siksi Suomessakin syvemmällä kuin pelkässä suuttumisessa televisio-ohjelmaan. Etenkin etelässä ja suurissa kaupungeissa ihmisten arvomaailma on sekularisoitunut. Vanha virsi siitä, että “emme usko kuten kirkko opettaa”, tulee nyt lihaksi. Kun perinnekirkon jäsenet eivät halua enää samastua kirkon oppiin, arvoihin ja etiikkaan, he irtautuvat tästä instituutiosta.

Paine kirkkoa kohtaan tulee tietenkin ympäröivästä yhteiskunnasta. Sekularisoitunut yhteiskunta väittää ev.lut. kirkolle, jos kohta ei niinkään Ortodoksikirkolle, Vapaakirkolle tai Katoliselle kirkolle, että tunnustuksen omaksuma teologinen näkemys on syrjivä. Tämän juridiselta kalskahtavan pahan sanan avulla syyllistetään perinteisen avioliittokäsityksen puolustajia ja annetaan ymmärtää, että Suomen kansalaisilla ei enää olisikaan mielipiteenvapautta näkemyksessään seksuaalisuuden harjoittamisesta. Todellisuudessa kuitenkaan mikään laki ei säädä tällaisesta, eikä mitään kirkkoa tai uskonnollista yhdyskuntaa (ajatellaanpa vaikka muslimeja) lain edessä voi vaatia luopumaan ihmiskäsityksestään.

Kiistassa eivät kuitenkaan ole vastakkain kirkko ja yhteiskunta, vaan liberalismi ja tunnustuksellinen usko. Tämä jako kulkee myös kirkon sisäpuolella. Siksi olemmekin ajautuneet tilanteeseen, jossa osa piispoista kapinoi julkisuudessa kirkolliskokousta ja kirkon nykyisiä päätöksiä vastaan. Kirkolla on nimittäin olemassa selvä kanta rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen. Kyse ei todellakaan ole yhden televisio-ohjelman tai jopa sen yhden keskustelijan synnyttämästä ongelmasta (kuten polarisoiva ja väärällä tavalla henkilöivä media nyt väittää).

Piispojen kannanotossa “Rakkauden lahja” (2008) todetaan, että kirkko “suhtautuu pidättyvästi” homoseksuaalisten “yhden miehen ja yhden naisen avioliitosta poikkeavien suhteiden siunaamiseen”. Sen lisäksi vuosikausia istuneen työryhmän mietintö “Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet” (2009) ei sekään esittänyt, että kirkko laatisi minkäänlaista kaavaa parisuhteen siunaamiselle. Sekä siunaamisia suorittavat liberaalit pastorit että niitä suosittelevat piispat toimivat siis vastoin kirkon ohjeita ja vastoin kirkolliskokouksen tällä hetkellä hyväksymää toimintatapaa. Heidän toimintansa rikkoo kirkon määräyksiä ja asettaa virkavalan kyseenalaiseksi. Ei muiden.