Timo Eskola

Eskolan raamattuluento käsittelee ajankohtaista keskustelua uskontunnustuksen “kirjaimellisuudesta” ja pappien suhtautumisesta tunnustukseen. Aihe on ajankohtainen, koska kaksi viimeistä piispanvaalia ehdokkaiden julkisine puheenvuoroineen ovat synnyttäneet aivan uuden keskustelun opista ja uskontunnustuksen asemasta. Onko uskontunnustus väärällä tavalla sidoksissa maailmankuvaan? Missä määrin kysymys on edes mielekäs monitahoisen ja moniarvoisen tiedeyhteisön näkökulmasta?

 

 

Kaksi viimeistä piispanvaalia ehdokkaiden julkisine puheenvuoroineen ovat synnyttäneet aivan uuden keskustelun opista ja uskontunnustuksen asemasta. Päätoimittaja Leif Nummela sai mielet liikkeelle julistaessaan kesällä, että kirkossa ei voi enää samastua kristillisen opin kiistäviin johtajiin. Jos jotkut kirkon piispoista tai papeista luopuvat apostolisesta tunnustuksesta, heitä ei voi enää pitää kristillisen opin takaajina. Nummelan puheenvuoro ei noussut tyhjästä, sillä juuri uskontunnustus on ollut monien kärkevien puheenvuorojen aihe.


Esimerkkejä kiistanalaisista puheenvuoroista löytyy useita. Tuore arkkipiispa Kari Mäkinen on Vartija-lehden haastattelussa todennut uskontunnustuksesta muun muassa: “uskontunnustus ei ole erillisten totuuslauseiden luettelo”. Lisäksi hän katsoo sen kertovan lähinnä vain antiikin maailmankuvasta: “Se liittyy oman syntyaikansa maailmankuvaan, mutta merkityksen sitominen tähän ei tee oikeutta uskontunnustuksen perusluonteelle.” (Vartija 3/2010).

Piispa Huovinen puolestaan sai keväällä viimeisiksi tehtävikseen tuomiokapitulissa eteensä kantelun pastori Terho Pursiaisesta. Pursiainen oli saarnassaan asettanut uskontunnustuksen täysin kyseenalaiseksi ja kehottanut seurakuntalaisiakin kiistämään sen totuusarvon. Pursiainen tosin jatkaa työtään tämänkin jälkeen kapitulin hyväksymänä.

“Jos joku väittäisi uskovansa apostolisen uskontunnustuksen jokaisen rivin kirjaimellisesti todeksi, ei minun silmissäni olisi vakavasti otettava henkilö, vaikka olisi kuinka korkeassa kirkollisessa asemassa tai kuinka pitkälle oppinut yliopistomies. Jos uskontunnustus pitää käsittää luetteloksi väitteitä, joiden kirjaimellisen totuuden uskontunnustukseen yhtyjä allekirjoittaa, jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.” (Saarna löytyy Pursiaisen blogista).

Kirkko ja kaupunki -lehden toimittaja-teologi Juhani Huttunen on syksyllä jatkanut keskustelua kääntämällä ajatuksen oikeasta uskosta päälaelleen: “Sen vuoksi on jumalanpilkkaa uskoa uskontunnustuksen osiin kirjaimellisesti, sillä uskonnollisen kielen luonne on sellainen, että siinä kielen ilmaisut pitää ymmärtää vertauksina sellaisesta todellisuudesta, jota mikään inhimillinen kieli ei pysty kuvaamaan.” (K&K 35/2010). Paul Tillichiltä lainattu ajatus (Dynamics of Faith) tekee eron Raamatun myyttisenä pidetyn kielen ja idealistisen uskon kielen välille.

Onko kyse todella järjestä ja loogisesta perustelusta? Estääkö maailmankuva uskomasta tunnustuksen tavoin? Tieteellisestä näkökulmasta katsoen keskustelu on hakoteillä. Kirkon radikaalit yrittävät synnyttää vastakkainasettelua, jolle ei ole enää pitkiin aikoihin ollut perusteita. Tieteisuskon aikakauden jälkeen yliopistolta ei löydy enää montakaan luonnontieteilijää, joka rohkenisi väittää omien tutkimustensa ottavan kantaa Jumalaan. Asenne on paljon nöyrempi: mitä enemmän tiedämme todellisuudesta, sitä vaikeammaksi sen selittäminen käy. Toki joku yksittäinen tiedemies yhä väittää käsityksensä tekevän Jumalan olemassaolon mahdottomaksi tai tarpeettomaksi, mutta häntä pidetään erikoistapauksena, jota haastatellaan lehtiin harvinaisuutensa tähden. Näkemys tuleekin useimmin esille Dawkinsin kaltaisten taistelevien ateistien kirjoituksissa.

Ateistien lisäksi myös osa teologeista puhuu kuitenkin yhä luonnontieteellisen maailmankuvan ristiriidasta Raamatun ja uskontunnustuksen kanssa. Onko tämä ristiriita mielekäs? Mistä uskontunnustus nousee ja minkälaisiin ajatuksiin se on sidottu?

Uskontunnustuksen juuret

Apostolisen uskontunnustuksen juuret ovat Raamatussa. Sen keskipisteenä on pääsiäisusko. Alusta lähtien apostolit ovat opettaneet, että pelastava usko voidaan kuvata tietyillä oppilauseilla, jotka ovat kirkolle luovuttamattomia. Kun Paavali esimerkiksi kohdassa Room. 10:9 puhuu pelastavasta uskosta, hän viittaa lyhyeen uskonlausumaan “Jumala on herättänyt hänet kuolleista”. Samanlainen lyhyt maininta Jeesuksen herättämisestä tai ylösnousemuksesta esiintyy lukuisia kertoja Uudessa testamentissa. Kyseessä on selvästikin kastetunnustus, koska siihen tunnustaudutaan saman kohdan mukaan huudahduksella: “Jeesus on Herra”. Paavalin mukaan pelastava usko perustuu siten pääsiäisen ihmeeseen. Ristiinnaulittu on herätetty kuolleista. Ylösnousseena hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, eli hänestä on tullut Herra.    

Sama pääsiäisusko näkyy hieman laajempana kohdassa 1. Kor. 15:3–5, missä Paavali lainaa tunnustusta perustellessaan Jeesuksen ylösnousemusta. Tässäkin kohdassa apostoli toteaa, että kyseessä on pelastava usko. Korinttilaiset ovat päässeet sen avulla Jumalan valtakuntaan, ja he myös pelastuvat, elleivät hylkää tätä opetusta. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus tulevat nyt esille kärsimyskertomuksen järjestyksessä.
Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu,
hänet haudattiin,
hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niinkuin oli kirjoitettu,
ja hän ilmestyi Keefakselle..
.

Varhaisen tunnustuksen lauseissa esiintyy ensinnäkin lyhyt historiallinen toteamus siitä, mitä Jeesukselle tapahtui pääsiäisenä. Sen lisäksi niissä annetaan tuolle tapahtumalle teologinen ja hengellinen merkitys, joka ei suinkaan ole sidoksissa maailmankuviin. Lyhytkin analyysi lauseiden teologian luonteesta osoittaa tämän.

1. “Kristus kuoli / meidän syntiemme vuoksi.” Jeesuksen kuolema ristillä on yksityiskohta, jonka kaikki raamatuntutkijat hyväksyvät. Niin radikaalia tutkijaa ei löydykään, että tämä kiistäisi Jeesuksen kuoleman Golgatalla roomalaisten käsissä. Teologisen tulkinnan kannalta on olennaista, että tämän lauseen ainoa historiallinen väite koskee Jeesuksen kuolemaa. Kaikki muu lauseessa on tuon tapahtuman teologista tulkinta, jonka apostoli tarjoaa kuulijoilleen. Keskeisiä piirteitä on kaksi. Jeesuksen kuolema merkitsee ensinnäkin Messiaan (Kristuksen) kuolemaa. Juutalaisille jo tämä väite oli pahennus. Toiseksi ristin teloitus tulkitaan ristin uhriksi. Samoin kuin temppelissä uhrilammas teurastettiin ihmisten syntien puolesta, myös Jeesuksen kuolema tapahtuu ihmiskunnan syntien sovittamiseksi.

On syytä huomata, että ajatus syntien sovittamisesta ei perustu kolmikerroksiseen maailmankuvaan. Se ei myöskään ole myytti, jonka sivistynyt eurooppalainen voisi nykyään syrjäyttää vanhentuneena ja tarpeettomana. Jumalan Pojan uhri on kirjaimellisesti sovittanut maailman Jumalan kanssa, eikä Jumalan viha syntiä kohtaan enää osu uskoviin. Sovitus on apostolien sanoman ja Jumalan ilmoituksen väite, joka kävisi tarpeettomaksi vasta sen jälkeen, jos ihmiskunta osoittautuisi synnittömäksi. Mutta kuka sellaista uskaltaisi väittää tämän väkivaltaisen ja tuhoisan ihmiskuntamme keskellä?

Minkälaista tulkintaa siis edustaa piispa tai pastori, joka kiistää Jeesuksen kuoleman sovittavan merkityksen? Hän hylkää apostolien sanoman yksinkertaisimman lähtökohdan ja korvaa opin syntien sovittamisesta löysällä humanismilla. Hän edustaa ihmiskäsitystä, johon ei mahdu ajatusta synnistä. Hän ajautuu tilanteeseen, jossa hänen on pakko kuvitella, että Raamatun puhe synnistä on pelkkää ihmisten riistämistä. Jotta tämä näkemys olisi totta, meidän pitäisi elää paratiisissa ja elämän pitäisi olla ongelmatonta. Usein kuitenkin juuri samat teologit vastustavat äärimmäisyyteen asti Hitlerin aikaa, Ruandaa, Darfuria, Afganistania... Esimerkit ihmiskunnan raadollisuudesta eivät lopu kesken. Väkivallan, raiskausten, petosten ja talousrikosten aikana ei ole helppoa esittää väitteitä synnittömyydestä.

Mitä tunnustuksen kieltävä teologi siis tekee? Monet esimerkit osoittavat, että hän hylkää kyllä sovituksen myytin. Sen jälkeen hän muuttaa Raamatun lohdullisen sanoman Jumalan armosta ja anteeksiannosta pelkäksi moralismiksi ja elämäntaidon vihjeiden antamiseksi. Se ei kuulosta maailmankuvan ongelman ratkaisulta.

2. “Hänet haudattiin.” Jeesus haudattiin kalliohautaan (tafos). Pääosa tutkijoista hyväksyy tämän Raamatun toteamuksen – Suomessa eivät tosin kaikki joukkohauta-teorian kannattajat. Ajatus Jeesuksen ruumiillisesta ylösnousemuksesta on siten sidoksissa vain väitteeseen tyhjästä haudasta. Sen kummempaa kuvitelmaa jostain merkillisestä antiikin maailmankuvasta tässä ei tarvita. Seurakunnan historiallisen tradition mukaan tässä on kyse apostolien todistuksesta, jota kirkossa ei ole syytä epäillä.

Teologisesti tämä ajatus nousee kuitenkin itseään suuremmaksi. Jos hauta oli tyhjä ja Jeesus nousi ruumiillisesti kuolleista, myös apostolien sanoma uudesta luomistyöstä osoittautuu todeksi. Ylösnousemus merkitsee apostoleille sitä, että Jumala uudistaa koko langenneen luomakunnan. Hän lunastaa meidän ruumiimme, kuten Paavali sanoo. Koska Kristus on ylösnousemuksessa muuttunut, myös me tulemme muuttumaan ylösnousemuksessa. Kuoleman jälkeinen elämä on todellista, vaikka se ei olekaan tämän maailman ruumiillisuuden kaltaista.

Mitä piispa tai pastori hylkää, jos hän hylkää tämän opin? Hän hylkää apostolien opetuksen siitä, että Jumala on Luoja. Seuraava johdonmukainen askel on siinä, että radikaalin teologian omaksunut pastori hylkää myös opin kuolemanjälkeisestä elämästä. Vaihtoehtojakin on tietysti kirkon historiassa ollut. Gnostilaiset puhuivat pelkästä sielun kohottautumisesta taivaaseen, jossa sielut jalostetaan taivaallisen jumaluuden kaltaiseksi. Tämänkin harhan menneiden vuosisatojen piispat kyllä torjuivat Raamatun vastaisena. Ei ole selvää kumpaan suuntaan kirkon radikaalit tässä tulevat menemään.

Onko maailmankuvan ongelma tässä aiheessa todellinen? Kummassakaan radikaalissa vaihtoehdossa vastaus ei ole lohdullinen. Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, kirkko menettää merkityksensä. Ihmiset voivat yhtä hyvin kiinnittyä vaikkapa Punaisen ristin toimintaan, kuin sanomaa vailla olevaan humanistikirkkoon. Jos suuntana puolestaan on gnostilaisuus, uskonnot muuttuvat saman kaltaisiksi heikkalaisuudesta hindulaisuuteen. Kirkko ei siis löydä uutta identiteettiä, vaan menettää aikaisemmankin.

3. “Hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä.” Kirkon tunnustuksen mukaan Jeesuksen ylösnousemus ei ole pelkästään uutta ruumiillisuutta. Se merkitsee myös yleisen kuolleiden ylösnousemuksen alkua. Esikoisena Kristus, sen jälkeen viimeisen päivän koittaessa kaikki muut. On elämän ylösnousemus ja kuoleman ylösnousemus. Uskontunnustuksen ydin löytyy eskatologiasta.

Pitäisikö tällainen oppi hylätä? Sen syrjäyttäminen ei voi perustua mihinkään tieteelliseen näkemykseen eikä “nykyisen” maailmankuvan tarjoamaan perusteeseen. Luonnontiedehän ei missään nimessä lähde spekuloimaan sellaisesta, mikä tapahtuisi tämän tunnetun historian tuolla puolen. Eskatologian hylkääminen, mikä toki on ollut radikaalien keskuudessa suosittua, ei perustu luonnontieteelliseen maailmankuvaan tai tieteeseen ylipäätään.

Mutta mitä hylkää piispa tai pastori, joka väittää Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta myytiksi? Hän hylkää ensinnäkin kristillisen toivon. Radikaaliteologin Jumala ei ole historian Jumala. Hänelle ei koskaan tule taivasta, jossa yhteys Jumalaan on täydellinen. Ehkä vieläkin hankalampaa on, että hän hylkää opin lopullisesta oikeudenmukaisuudesta. Ihmiskunta on vuosisadasta toiseen huutanut Jumalaa ja kysynyt, miksi Jumala on hiljaa. Miksi Jumala ei vastaa kärsivien hätään? Eskatologian vastaus on selvä: Jumala maksaa jokaiselle kirjaimellisesti hänen tekojensa mukaan. Viimeisellä tuomiolla tilit tasataan ja lopullinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Sen edellytyksenä on yleinen ylösnousemus, josta Jeesuksen kuolleista herättäminen on ensi hedelmä. Maailman lopussa kaikki ihmiset otetaan Jumalan eteen ja kirjat avataan. Messiaan kuolema ja ylösnousemus ovat syntisten ainoa toivo tässä taivaallisen tuomarin kohtaamisessa.

Radikaaliteologilta ei siten puutu vain eskatologia ja Kristuksen todellinen ylösnousemus. Häneltä puuttuu täydellisen oikeudenmukaisuuden perusta. Hänellä ei enää ole mitään, minkä varaan hän voisi ripustaa toiveensa ja vaatimuksensa oikeudenmukaisuudesta tämän elämän keskellä. Jäljelle jäävät humanistien hurskaat toiveet, joiden turvin ei koskaan ole kyetty periaatteen tasolla kiistämään historian hirmutekoja.

4. “Hän ilmestyi Keefakselle.” Korinttilaiskirjeen varhaisen tunnustuksen viimeinen kohta mainitsee Keefaksen. Arameankielisessä muodossa säilynyt Pietarin nimi muistuttaa siitä, että tunnustus on alun pitäen ollut myös Jerusalemin arameankielisen seurakunnan tunnustus. Se on ollut Pietarin ja Jaakobin tunnustus. Pietari oli Jeesuksen ylösnousemuksen tärkein todistaja. Hänen todistuksensa oli kirjaimellisesti “kallio”, jonka varaan seurakunta rakennettiin.

Mitä siis hylkää piispa, joka hylkää Keefaksen todistuksen? Hän hylkää Jerusalemin seurakunnan piispan todistuksen kristillisestä evankeliumista. Hän katkaisee yhteyden alkuseurakuntaan ja apostolien oppiin. Hänen opettajikseen nousevat luonnontieteilijät, joiden maailmankuva ilmeisesti sitten ainoana on kirjaimellinen ja tosi. Näinköhän nuo uudet opettajat kykenevät antamaan piispalle myös vapautuksen synnistä ja mahdollisuuden kuoleman jälkeiseen elämään?

Mutta onko tässä ongelmana maailmankuva? Pitäisikö meidän kysyä dosentti Matti Myllykosken tavoin, miten korkealle Jeesuksen täytyi nousta ennen kuin happi loppui? Pilkkakirveet vastasivat hänelle aikanaan, että eiköhän se happi loppunut jo haudassa. Apostolien todistus on ilmeinen (1. Kor. 15). Jeesus kohdattiin uudessa ruumiissa kuoleman jälkeen. Alkuseurakunnassa tunnettiin satoja ihmisiä, jotka toimivat “ylösnousemuksen todistajan” arvonimen alla. Ylösnousemuksen kohdalla seurakunta on nimenomaan julistanut käsittämätöntä ihmettä, joka rikkoo kaikki maailmankuvat. Kristinuskosta ei tule älykästä silloin, kun tämä sanoma hylätään. Sen sijaan se on kristinuskoa vain, kun tämä todistus otetaan todesta.

Usko ja maailmankuva

On siten pelkkää hölynpölyä väittää, että uskontunnustus olisi ristiriidassa luonnontieteellisen maailmankuvan kanssa. Risti ja tyhjä hauta ovat täysin yksinkertaisia historian tilanteita. Vain niiden saama teologinen merkitys on ainutlaatuinen. Sama koskee kysymystä Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä. Siinä “historiallista” on vain Marian esiaviollinen raskaus. Kaikki muu pakenee luonnontieteellistä analyysiä. Apostolien todistuksen mukaan tuo raskaus oli lähtöisin Pyhästä Hengestä (mutta sen ajan radikaalien mukaan roomalaisesta sotilaasta nimeltä Pantera). Kirkko on luottanut apostolien todistukseen. Raamatun näkemykset eivät perustu myyttiin, vaan käsitykseen Jumalasta syntisen ihmisen pelastajana, maailman uudistajana ja täydellisen oikeudenmukaisuuden toteuttajana.

Ainoat “tieteelliset” perusteet, jotka joutuvat yllä olevan kanssa jännitteeseen, perustuvat sata vuotta sitten eläneeseen tieteisuskon (positivistinen) maailmankuvaan. Sen mukaan uskontunnustuksen opit on hylättävä siksi, että ne ylipäätään puhuvat Jumalan todellisuudesta ja Jumalan toiminnasta maan päällä. Sen mukaan kaikki yliluonnollinen olisi hylättävä. Totena ei tuolloin voinut pitää mitään, mikä poikkeaa mekanistisesta maailmankuvasta ja alkuaineiden jaksollisesta järjestelmästä. Lyhytkin perehtyminen tieteenfilosofian kehitykseen muistuttaa, että skientismin eli tieteisuskon aikakausi on mennyttä. Miksi siis vain joukko pappeja haluaisi ankarien ateistien lisäksi tekohengittää sitä aikamme kulttuurin keskellä?

Jos pastori tänä päivänä sanoo, että hän ei usko uskontunnustuksen kohtiin järjellisinä totuuskysymyksinä, häntä ei ohjaa nykyinen maailmankuva. Pelkkä looginen järjellisyys ei myöskään pakota häntä tällaiseen johtopäätökseen. Sen sijaan kyse on siitä, että hän ei usko kyseisiin asioihin. Silloin on puhuttava epäuskosta. Radikaali teologia haluaa muuttaa kristinuskoa epäuskon vaatimusten mukaiseksi. On turha tässä vaiheessa enää pohtia, miten tällaiseen johtopäätökseen päädyttiin. Sen selittää yli kahdensadan vuoden sekularisaatio ja eurooppalaisen (luterilaisen) teologian sopeutuminen immanenttiin todellisuuden tulkintaan.

Tärkeämpi on kysyä, miksi piispa tai pastori vaatisi tällaista epäuskon hermeneutiikkaa kirkolta. Teologi tietää kirkon viran selkeät vaatimukset. Ne ovat saman kaltaisia kaikissa kirkoissa ja analogisia aatteellisten yhdistysten arvopohjalle. Uskonnollisella yhteisöllä on oikeus vaatia sen oppiin sitoutumista työntekijöiltä. Kirkko ei ole opin suhteen demokraattinen. Siksi rehellisen teologin tulisi ennen virkaan sitoutumista harkita tarkkaan, suostuuko hän siihen, ettei virassaan “julkisesti julista tai salaisesti edistä” tunnustuksen vastaisia näkemyksiä.

Raamatun mukaan on varmasti totta, että Jumala armahtaa “kirjaimellisesti” syntiä tekevät ihmiset. On myös totta, että Hän uudistaa luomakunnan ja kuoleman jälkeinen taivas on todellisuutta. Jumala lähetti Poikansa sovitusta tuomaan. Hän on samaa olemusta kuin Isä. Kirkosta ei tule järkevämpi eikä edes maallistuneelle ihmiselle houkuttelevampi, jos tämä oppi jätetään sanomasta pois. On säälittävää kuvitella, että opista riisutun humanistisen kristinuskon valju elämäntaidon koulu olisi kiinnostavampaa kuin rehellinen synnin ja armon julistus. Kirkko ei pysty kilpailemaan lihallisten ihmisen sieluista tämän maailman viihdekeskusten kanssa. Ihmiset kokevat yhteyttä ja hauskaa yhdessäoloa mieluummin ravintoloissa ja konserteissa kuin kirkkosalien ja seurakuntakotien jäykissä viini- ja runoilloissa. Kun kirkko yrittää muistuttaa vain ympäröivää yhteiskuntaa, se alkaa muistuttaa hiljaista pastoria, joka ei erotu tapetista.

Onko kolminaisuus ongelma?

Uskontunnustuksen seuraava ongelma koskee kolminaisuutta. Jeesuksen jumaluus yritetään toisinaan riisua pois kristinuskon sanomasta siksi, että kolminaisuuden väitetään tulevan tunnustukseen vasta kirkkoisien ajalla. Tuo käsitys on kuitenkin historiallisuutta koskeva virhe.

Pelastuksen sanoma yhdistetään Raamatussa usein käsitykseen kolmiyhteisestä Jumalasta. Paavali kirjoittaa: ”[M]eillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.” (1. Kor. 8:6). Näissä lauseissa usko Jeesukseen samastetaan juutalaiseen tunnustukseen “yhdestä Jumalasta”.

Tähän kolmiyhteisen Jumalan työhön Paavali itse osallistui apostolintehtävässään. Hän koki suorastaan toimittavansa vertauskuvallisesti papillista tehtävää tuodessaan uskovista kiitosuhrin Jumalalle. ”Jumala on armossaan kutsunut minut Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.” (Room. 15:15-16). Isä Jumala on lähettänyt Paavalin matkaan. Poika Jumala on hänen sanomansa sisältönä, ja Pyhä Henki Jumala pyhittää evankeliumilla ihmiset pelastukseen.

Apostolien tekojen alussa Luukas puolestaan todistaa Pietarin helluntaipuheessa alkukirkon kolminaisuuskäsityksestä: “Jumala on korottanut hänet oikealle puolelleen, ja hän on ottanut vastaan Isän lupaaman Pyhän Hengen lahjan” (Ap.t. 2:33). Roomalaiskirjeen alussa Paavali puolestaan lainaa varhaiskristillistä formelia, jossa lukee hieman vaikeasti suomeksi kääntyvien lauseiden mukaan seuraavaa: “pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta” (Room. 1:4). Kohtien rinnakkaisuus on ilmeinen.

Juutalaiskristillisessä traditiossa taas varoitetaan ankarasti nousemasta kolmiyhteisen Jumalan toimintaa vastaan: “Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan mielestänne se, joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton vera, jolla hänet itsensä on pyhitetty, ja häpäisee armon Henkeä!” (Hepr. 10:29).

Papin ja piispan työtä ohjaa ennen kaikkea lähetyskäsky. Sen kolminaisopillisesta luonteesta ei ole epäselvyyttä. Kirkko toimii Jumalan työssä, jotta kansoista tehtäisiin Kristuksen opetuslapsia. Kaste Kristukseen on kaste Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). Piispan tehtävä ei ole taistella tätä uskoa vastaan, vaan sen puolesta. Maailma kyllä hoitaa Jumalan vastustamisen osan.

Apostolinen perinne

Apostolien ajan ja Uuden testamentin kirjoitusten jälkeen kristillinen oppi muotoiltiin kirkossa saman mallin mukaisesti. Piispat katsoivat tehtäväkseen sekä opettaa että varjella tuota oppia. Dramaattisin esimerkki tästä ovat    Syyrian Antiokian piispan ja marttyyrin Ignatioksen kirjeet. Kun Ignatios oli vangittu uskonsa tähden, häntä kuljetettiin Roomaan teloitettavaksi. Matkaltaan hän lähetti seurakunnille kirjeitä, joissa hän vahvisti näiden uskoa Kristukseen kuolemankin edessä. Lohtuna oli kolmiyhteisen Jumalan työ. Kirjeessä efesolaisille sanotaan: ”Olettehan te Isän temppelin kiviä, valmistetut Isän Jumalan rakennusta varten, ja Jeesuksen Kristuksen nostolaite, risti, nostaa teitä korkeuksiin, köytenä Pyhä Henki.” (Ign. Ef. 9:1).

Ignatios muistutti uskovia siitä, mikä oli heidän uskonsa synnyttäjä ja kohde. Siksi hän näissä vuoden 110 paikkeilla kirjoitetuissa kirjeissään lainasi myös selkeitä uskontunnustuksia. Ignatioksen kirjeestä tralleslaisille, luvusta 9:
“Olkaa siis kuuroja, milloin joku puhuu teille eikä tiedä mitään Jeesuksesta Kristuksesta,
joka on Daavidin sukua,
Mariasta syntynyt,
joka todella syntyi, söi ja joi,
todella sai vainon osakseen Pontius Pilatuksen aikana,
todella ristiinnaulittiin
ja kuoli, taivaassa maassa ja maan alla olevien nähden,
hänestä, joka myös todella herätettiin kuolleista, kun hänen Isänsä hänet herätti;
aivan vastaavalla tavalla on Isä Kristuksessa Jeesuksessa herättävä myös meidät, jotka uskomme häneen, ja ilman häntä ei meillä todellista elämää olekaan.”


Ignatioksen perinnön toivoisi näkyvän nykyisten piispojen opetuksessa. Aito usko puolustaa pelastavaa evankeliumia tämän maailman syytösten ja mahtimiesten uhkailun edessä. Se on kuuro niille äänille, jotka eivät enää tunne Kristusta.

Ensimmäisten vuosisatojen kirkossa tämä usko säilyi vainoista huolimatta.    Lyonin piispa Irenaeus kirjoitti 180-luvulla gnostilaisvastaisen suurteoksensa “Tiedon nimellä kulkevan valheen paljastaminen ja kumoaminen”. Tässä teoksessa hän muistuttaa, että kirkko on saanut pelastuksen sanomansa apostoleilta. Tunnustus ei hänelle ole sen enempää myyttiä kuin insinöörikieltäkään. Sen sijaan se on pelastuksen evankeliumi.  
“Sillä kirkko, vaikka se on hajallaan kautta koko maailman ja yhtä kaukana kuin maan ääret, on vastaanottanut apostoleilta ja heidän opetuslapsiltaan, heidän välittämänään,
uskon yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meret ja kaikki mitä niissä on;
ja yhteen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka tuli lihaksi meidän pelastumiseksemme;
ja Pyhään Henkeen, joka profeettojen kautta julisti rakastetun Herramme pelastavia lahjoja,
tulemista, syntymistä Neitsyt Mariasta,
kärsimistä ja kuolleista nousemista
ja lihallista taivaaseen ottamista,
ja hänen toista tulemistaan taivaista Isän kunniassa täyttämään kaikki ja kohottamaan koko ihmiskunnan... niin, että hän suorittaisi oikean tuomion ihmisten keskuudessa.”

(Adversus haereses I, 10, 1)

Apostoleille ja kirkkoisille uskontunnustus oli “totuuslauseiden luettelo”, jos asia halutaan näin jäykästi ilmaista. Synti ja armo olivat heille totta – aivan kuin ne ovat totta kenelle tahansa meidänkin aikamme ihmiselle. Evankeliumi ei ole vain yksi vaihtoehto postmodernin ajan aatteiden markkinoilla. Se on Jumalan ilmoittama totuus, joka johtaa ikuiseen elämään. Uskontunnustus on taivaan ovi.

Kirjoitus perustuu dos. Timo Eskolan raamattuluentoon Helsingin Evankelisten Opiskelijoiden tilaisuudessa 9.10.2010.