1. Evankeliumit ja synoptinen “ongelma”

Perimätieto Jeesuksen opetuksista muodostaa evankeliumien rakennusaineen. Siitä lähes kaikki ovat yhtä mieltä. Erimielisyydet alkavat heti tämän jälkeen. Kiistaa käydään siitä, millaista tuo perimätieto oli ja mikä oli sen suhde “todelliseen” historiaan. Myös perimätiedon kulkua evankeliumeihin asti on tutkittu innokkaasti.

     Evankeliumien kokoamisesta on pääsääntöisesti kaksi tulkintalinjaa. Ne noudattelevat redaktiokritiikin luojien antamia suuntaviivoja. Dibeliuksen seuraajat katsovat, että evankelistat ovat keränneet evankeliumimateriaalia ja koonneet sitä yhteen perinteelle uskollisesti. Evankelistojen “oma” ymmärrys ja sanoma näkyvät siten suorissa redaktorisissa lisäyksissä ja johdannoissa sekä aineiston järjestelyssä. Bultmannista alkunsa saanut “teologinen” redaktiokritiikki olettaa sitä vastoin, että evankelistat ovat muokanneet materiaalia melko voimakkaasti oman teologiansa mukaan ja myös sepittäneet kertomuksia tarpeen vaatiessa. Tuossa tulkintalinjassa historian Jeesuksen sanoma häipyy usein tutkijan tavoittamattomiin ja käsiin jää ainoastaan evankelistan teologia.

     Ei ole pelkästään sattuma, että evankeliumien kirjoittaminen tuli ajankohtaiseksi viimeistään silloin, kun Jerusalemin alkuseurakunta joutui hajaantumaan. Jerusalemin seurakunta oli muodostanut luonnollisen kotipaikan ja suojan Jeesuksesta kertovalle traditiolle pitkään. Tituksen hävitettyä Jerusalemin myös kristityt joutuivat pakenemaan kaupungista. Silloin suulliset traditiot, kirjalliset yksittäiskertomukset ja pienet kokoelmat oli tarpeen koota yhteen. Juutalaissota alkoi Palestiinassa vuonna 66 ja sen seurauksena alkukristillisyys menetti Jerusalemin myötä ne paikat, joihin muistot Jeesuksesta olivat erityisesti kiinnittyneet. Yhden teorian mukaan Markuksen evankeliumi loi tuolloin missionaariseen toimintaan tarkoitetun kirjallisuuden lajin, josta tuli todellinen Jerusalemin “jatke” (Stuhlmacher, Evangelium). On kuitenkin mahdollista, että varhaisimmat proto-evankeliumit kirjoitettiin jo aikaisemmin, ja joku niistä arameaksi. Monet pitävätkin Matteusta vanhimpana. Yleistyvän tulkinnan mukaan kaikki evankeliumit on kirjoitettu ennen Jerusalemin tuhoa vuonna 70.

 

Lähdeteoriat

Kysymys synoptisten evankeliumien lähteistä on varhaisimpia tutkimuksen kiinnostuksen aiheita. Lähdekritiikki edelsi muotohistoriaa ja haki selitystä sille, minkälaisista aineksista evankeliumit on koottu. Lähdeteorioiden ensimmäinen lähtökohta on siinä, että Luukkaan ja Matteuksen evankeliumit sisältävät lähes kaiken Markuksen aineiston. Luukas jopa seuraa Markuksen järjestystä pikkutarkasti aina silloin, kun mahdollista. Tämä muodollinen seikka ei kuitenkaan johtanut yhteen, yksiselitteiseen lähdeteoriaan.

1. Alkuevankeliumi. Varhaisimmat tulkinnat puhuivat (arameankielisestä) kirjallisesta alkuevankeliumista, jota hyväksi käyttäen kaikki evankelistat olisivat kirjoittaneet kirjansa (Herder, Giesler). Tämän lisäksi jo 1800-luvulla syntyi kaksi kilpailevaa teoriaa.

2. Matteus-prioriteetti. Ensimmäisen teorian mukaan Matteus olisi vanhin, ja Markus on käyttänyt sitä (Griesbach, Hugh, Baur). Tuota Matteuksen versiota saatettiin pitää arameankielisenä (B. Weiss). Selitys on ymmärrettävä, koska patristiselta ajalta lähtien Matteusta on pidetty ensimmäisenä. Ks. Papiaksen lausuma alempana.

     Matteuksen prioriteettia oli ensin ehdottanut jo 1700-luvulla Giesbach, mutta teoriaa ovat myöhemmin uudistaneet mm. Butler ja Farmer. Butler ajattelee Matteuksen olevan vanhin, Markus tulee toisena ja molemmat ovat vaikuttaneet Luukkaaseen. Farmerin mukaan Matteusta seuraa Luukas ja Markus olisi näin ollen nuorin. (Lindsey tosin selittää samat vaikutussuhteet aivan toisin päin: Luukas on vanhin, ja se on vaikuttanut Markukseen. Matteus puolestaan hyödyntää molempia. Tähän yhtyy nykyään ns. Jerusalemin koulu)

3. Markus-prioriteetti. Toisen teorian mukaan taas Markus olisi vanhin, ja Matteuksen ja Luukkaan ajateltiin käyttäneen sitä (Lachmann, Wilke, Ritschl). Holtzmann kehitti teoriaa ja lisäsi uudeksi lähteeksi puhelähteen (Markuksesta riippumaton yhteinen aines).

4. Kaksilähdeteoria. Holtzmannin ajatusten perusteella muotoiltiin vähitellen yksioikoinen ja suuren suosion saanut kaksilähdeteoria. Luukkaan ja Matteuksen katsotaan käyttäneen apunaan Markusta ja puhelähdettä (Q, Quelle=lähde).

 

Mk      Q

 I\        /I

Matt  Luuk

 

5. Nelilähdeteoria. Streeter on myöhemmin täydentänyt tätä mallia (tosin monien jo käytännössä toteuttamalla tavalla) puhumalla Matteuksen ja Luukkaan erityisaineksesta (M) ja (L) kirjallisina lähteinä. Näin syntyi Streeterin nelilähdeteoria. Siinä Q sijoittuu Antiokiaan vuoden 50 paikkeilla, L Kesareaan 60, ja Luukaan evankeliumi Kesareaan noin 80. Markus puolestaan sijoittuu Roomaan 65, M Jerusalemiin 65 ja Matteuksen evankeliumi Jerusalemin ja Antiokian yhteyteen 85.

6. Tuntemattomien lähteiden hypoteesi. Lopulta on vielä otettava huomioon se, että emme tunne kaikkia alkuseurakunnassa esiintyneitä kirjallisia lähteitä. Eusebioksen kirkkohistoriaan on koottu mainintoja erilaisista hepreankielisistä (käytännössä aramea) evankeliumeista, joita tunsivat niin 100-140 eläneet isät kuin heidän oppilaansakin. Samaa selittää myöhemmin Hieronymus. Jos pitää paikkansa, että Matteus on kirjoittanut evankeliumin arameaksi, niin tuon alku-Matteuksen ja kreikankielisen Matteuksen suhde monimutkaistuu. Jos lisäksi alueella on ollut hepreankielinen evankeliumi suoraan yhteydessä alku-Matteukseen tai siitä erillään, kuten nasarealaisten traditio antaisi ymmärtää, nykyisten evankeliumien takana voi olla monia lähteitä. Muut ovat kuitenkin kadonneet kreikankielisten evankeliumien saatua vakiintuneen kanonisen aseman. Tuomaan evankeliumi saattaa sisältää viitteitä tällaisten lyhyiden kompilaatioiden esiintymisestä.

 

Kaksilähdeteorian ongelmia

Kaksilähdeteoria eri versioineen ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ensinnäkin huomattiin, että Matteus ei välitä lähteidensä rakenteesta. Voiko Matteusta siis käyttää todisteena kahden olemassa olevan lähteen käytöstä? Luukas kyllä näyttää käyttävän kirjallisia lähteitä juuri siten, kuin hän tekstissään ilmoittaa: hän tutkii lähteensä tarkasti ja kirjoittaa ne järjestyksessä esille. Mutta onko Matteus riippumaton tästä?

     Seuraava muodollinen ongelma tunnetaan nimellä “minor agreements”. Lähdeteorian yleisen periaatteen mukaan suurten evankeliumien tulisi seurata Markuksen sanamuotoa. “Pienet yhtenevyydet” Matteuksen ja Luukkaan välillä Markuksen sanamuotoa vastaan osoittavat kuitenkin, että näillä on ollut käytössään vastaavaa Markuksesta riippumatonta traditiomateriaalia. Tällä perusteella voidaan sanoa, että Matteuksen ja Luukkaan käytössä on ollut oletettujen valmiiden kirjallisten lähteiden lisäksi seurakunnan yleistä Jeesus-traditiota. Siksi on mahdotonta sanoa tarkasti, milloin myöskään jokin muu Matteuksen tai Luukkaan yksittäinen poikkeama Markuksesta johtuu heidän seurakuntansa traditiosta ja milloin heidän omasta toimitustyöstään.

     Eräs tapa ratkaista suurten evankeliumien suhde Markukseen on oletus “proto-Markuksesta” eli nykyistä edeltävästä, lyhyemmästä tekstilaitoksesta. Samalla tosin lienee oletettava, että Matteuksen ja Luukkaan seurakunnissa opetettiin ainakin suullisen perimätiedon, mutta mahdollisesti myös joidenkin kirjallisten kokoelmien mukaisesti kertomuksia Jeesuksesta. Tosin teoreettiset ongelmat kieltämättä vähenevät, jos ajatellaan Matteuksen olleen joko ensimmäinen tai itsenäinen.

     Kun lisäksi todetaan, että sekä Matteuksella että Luukkaalla on runsaasti omaa ainesta M ja L, yksinkertainen lähdeteoria käy mahdottomaksi. Matteuksen sanamäärästä vain 55,2 % on yhteistä Markuksen kanssa. Erityisainesta (M) on noin 26 %. Yhteisiä sanoja Luukkaan kanssa on 18,7 %.

Luukkaan pitkässä evankeliumissa puolestaan yhteisiä sanoja Markuksen kanssa on ainoastaan 42,9 %. Erityisainesta on lähes yhtä paljon, nimittäin noin 40 %. Loput 17 % on yhteistä ainesta Matteuksen kanssa.

     Evankeliumien vertailu on siten mielekästä silloin, kun sopiva vertailukohta löytyy. Kysymykset historiallisesta arvosta tai luotettavuudesta eivät kuitenkaan ole vähennyslaskua, jossa kaksilähdeteoria olisi hallitseva. Sen sijaan materiaali on välittynyt nykyisiin evankeliumeihin monien vaiheiden ja väylien kautta.

 

Miten ratkaista keskinäisten suhteiden ongelma?

Ajatusta kirjallisista lähteistä ei voi sinänsä sulkea pois. Luontevia syitä tähän on useita:

- Sanatarkka vastaavuus on monissa teksteissä ilmeinen. Se viittaa kirjalliseen yhteyteen. Tosin yhteys on välillä Matteus-Markus tai Luukas-Markus. Markuksen tekstillä on kyllä jokin erityisasema: jos ei olisi, miksi Markus ei juuri koskaan tarjoaisi omaa (pidempää) sanamuotoaan?

- Markuksen (tai proto-Markuksen) lyhyys saattaa olla viite riippuvuudesta, sillä on vaikeampi ajatella, että Markus osaltaan olisi pelkkä lyhennelmä Matteuksesta.

- Myös kertomusten järjestys todistaa riippuvuudesta. Tässä on pantu merkille, että Matteus ja Luukas eivät yleensä poikkea yhdessä Markuksesta. Tosin kysymys logialähteestä saattaa asettaa tätä huomiota kyseenalaiseksi. Luukas seuraa tarkimmin Markusta, ja myös poikkeaa siitä selvimmin (10-17; ks. alempana “puhelähde”).

- Dupletit eli saman kertomuksen toistot todistavat useammasta lähteestä. Esim. Luuk. 8:17 ja 12:2, joissa Jeesus puhuu salatun paljastumisesta, viitannee kahteen lähteeseen. Ensimmäisen rinnakkaiskohtana on Mark. 4:22 ja toisen Matt. 10:26.

     Pääasiallisia mielekkäitä ratkaisumalleja synoptiseen ongelmaan näyttäisi olevan kaksi tai kolme. Ensinnäkin voidaan todeta, että kaksilähdeteorian sijaan tutkijat ovat yleensä puhuneet nelilähdeteoriasta. Matteus ja Luukas ovat käyttäneet apunaan Markusta tai proto-Markusta, logialähdettä sekä omaa erityislähdettään tai lähteitään. Evankeliumiperikooppien keskinäisiä suhteita voi yrittää ratkoa tämän mallin avulla, täydentäen ja soveltaen vanhaa kaksilähdeteoriaa.

     Toisen ratkaisumallin mukaan päättelyyn tulisi ottaa sosiologinen tekijä. Evankeliumikertomuksia opetettiin suullisessa perinteessä eri seurakunnissa. Tästä syystä etenkin Matteuksen evankeliumiin on kertynyt suuri määrä Matteuksen oman seurakunnan (ilmeisesti Antiokia) opetusmateriaalia. Tämä selittää sen, miksi Matteuksen järjestys on itsenäinen ja miksi evankeliumi sisältää laajan oman aineksen. Luukkaalla puolestaan on runsaasti ns. Jerusalemin aineistoa, mistä todistaa myös Apostolien tekojen alkujakso. Muotohistorian tulokset tukevat tätä lähestymistapaa.

     Kolmannen selityksen mukaan, johon edellinen kohta johtaa, meidän tulisi kaikkineen puhua monilähdeteoriasta. Synoptisen ongelman esittelemät vaikeudet osoittavat, että yhtä, kattavaa selitystä ei löydy. Jotain kirjallista materiaalia näyttäisi olleen kirjoittajien käytössä. Samalla kirjoittajat osoittavat kuitenkin selvää itsenäisyyttä. Markuksen tai proto-Markuksen ja logialähteen välillä on voinut olla paljonkin päällekkäisyyttä. Lyhyempiä kirjallisia koosteita on voinut olla enemmän (puheista, ihmekertomuksista, vertauksista). Seurakuntien oma suullinen traditio on samalla sisältänyt suuren määrän kertomuksia, joiden paikallinen sanamuoto on voinut vaikuttaa evankelistaan.

     Matteus tosin näyttää olevan kompastuskivi kaikissa teorioissa. Se seurailee kyllä päällisin puolin Markuksen rakennetta, mutta kokonaisuutena se on täysin itsenäinen. Matteuksen kertomus ei ole sidoksissa Markuksen rakenteeseen. Luukkaasta se taas poikkeaa aivan olennaisesti. Yhteinen puhemateriaali on sijoitettu luontevasti ympäri evankeliumia. Voidaanko tällöin perustella edes yhden lähteen käyttöä? Ongelma ei ratkea helposti.

     Tästä evankeliumivertailun monimutkaisuudesta seuraa, että jokainen kertomus, olipa se Jeesuksen opetus laista, voi-huuto fariseuksia vastaan, tai vertaus Israelista, tulee arvioida erikseen. Yksinkertaistettu kaksilähdeteorian käyttäminen kaikissa tilanteissa tekee väistämättä väkivaltaa teksteille.