8. Johanneksen evankeliumi

 

Johanneksen evankeliumin erityislaatu

Johanneksen evankeliumi on evankeliumien joukossa omaperäinen. Se on selvästi julistavampi ja henkilökohtaisempi kuin lyhyitä kertomuksia sisältävät synoptiset evankeliumit. Siksi Johannesta onkin pitkään pidetty “teologisena” evankeliumina, jolla ei olisi juurikaan yhteyttä todelliseen historiaan ja historian Jeesukseen. Kovin nopeasti tuollaista tuomiota ei kuitenkaan ole syytä tehdä, sillä evankeliumi sisältää useita piirteitä, jotka kiinnittyvät historiaan aivan erityisellä tavalla.

   Yleisesti ottaen Johanneksen evankeliumi on monikerroksinen teos. Nykyisessä asussaan se näyttäisi olevan luvussa 21 (erityisesti jakeet 24s.) esille tulevan johanneslaisen oppilaspiirin toimitustyön tulosta. Vaikkakin evankeliumi on peräisin huomattavasti vuotta 70 myöhemmältä ajalta, siitä henkii tietoisuus apostolisesta sanomasta. Evankeliumi kuvaa nk. rakasta opetuslasta ja sen historiallinen tuntemus vie siten Jeesuksen lähimmän ystäväpiirin keskelle (vrt. 19:26s.). Korkean traditiotietoisuuden tähden neljäs evankeliumi uskaltautuu välittämään kertomuksia Jeesuksesta lisäten ratkaisevasti synoptisten evankeliumien antamaa tietoa (Stuhlmacher).

   Johanneksen evankeliumin suhde synoptikkoihin ei ole kirjallinen, mutta suullisen perimätiedon tuntemus on laajaa. Läheinen suhde Jeesuksen julistukseen antaa olettaa, että lopullisen evankeliumin lähtökohtana on todellakin Jeesuksen opetuslapsen antama opetus. Sitä ei evankeliumissa sanota suoraan, mutta siihen viitataan voimakkaasti.

   Jeesuksen toiminta kuvataan Johanneksen evankeliumissa kahdella tavalla. Johanneksen prologi, esipuhe, tarkastelee hänen työtään ikään kuin jälkikäteen, ja kirjoittajan usko katselee Jeesusta alusta pitäen luomistyön avaamien näkymien keskellä. Evankeliumin päätös puolestaan antaa Jeesusta koskeville kertomuksille lopunajallisen tunnun ja näkymän ylösnousemuskirkkaudesta. Synoptikkojen maallisesta Jeesuksesta tulee Johanneksella näin uskon Kristus, joka ihmiseksi tulleena Jumalan luomissanana on Jumalan rakkauden ilmoittaja ja messiaaninen välittäjä (Stuhlmacher).

   Johanneksen kristologia vaikuttaa omaleimaiselta ja siksi sitä on tutkimuksessa usein pidetty muusta varhaisesta kristologiasta poikkeavana. Läheisempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että erityispiirteistään huolimatta Joh. jatkaa samaa teologianhistoriallista perinnettä kuin muutkin UT:n kirjoitukset.

   Johanneksen kristologiaa arvioidaan usein arvonimien perusteella (esim. Lohse). Evankeliumissa käytetään yleisiä alkukristillisen kristologian arvonimiä, joista ensimmäinen luku esittää lähes kaikki: Logos, Kristus, Jumalan Karitsa, Jumalan Poika jne. Arvonimiä ei käytetä niissä eri merkityksissä, joita kullakin alkuaan oli, vaan ne kuuluttavat erotuksetta samaa Kristus–sanomaa. Ihmisen Pojan kärsimyksestä puhutaan samalla korottamisena, mistä näkyy kytkentä hänen kirkkauteensa.

   Isä on lähettänyt Pojan, siksi Poika tekee Isän tekoja ja Isän tahtoa. Isä ilmoittaa itsensä Jeesuksessa. Poika on tullut lihaksi, mutta ihmiseksi tuloa ei pohdita. Häntä ei sanota neitsyen pojaksi, vaan Joosefin pojaksi. Juuri tämä ihminen on Poikana yhtä Isän kanssa ja siinä on loukkaus ja jumalanpilkka juutalaisille. Tuo vaade tulee terävimmin ilmi “minä olen” –lausumissa. Niissä Lohsen mukaan “minä” ei ole subjekti, vaan predikatiivi, jolloin lause on tunnistusformeli: tämä on se, jota odotettiin.

   Logos esiintyy vain Johanneksen prologissa (ja 1. Joh. alussa). Sen pohjana on alkukristillinen hymni. Absoluuttisesti käytettyä käsitettä ei Lohsen mukaan voi johtaa VT:sta. Pikemminkin juutalainen viisausspekulaatio on lähellä sitä. Nuo ajatukset on “käännetty gnostilaisen ajattelun kielelle”, jolloin Logos on välittäjäolento Jumalan ja maailman välillä. Inkarnaatiolla korostetaan eroa gnoosikseen. Lopulta evankelista menee Lohsen mukaan “vielä pitemmälle kuin alkukristillisen tunnustuksen lauselmat” ja sanoo Jeesusta Jumalaksi, “Minun Herrani ja minun Jumalani” (Tuomaan lausuma tunnustus, 20:28).

   Kun kristologiaa käsitellään jatkuvasti vain arvonimien näkökulmasta, jää huomaamatta Johanneksen kristologian suurten linjojen läheinen yhteys muuhun varhaiskristilliseen teologiaan. Vain kaventamalla tarkastelukulmaa voidaan väittää, että Johanneksen kristologia poikkeaa voimakkaasti muusta kristologiasta.

   On huomattava, että kaikki yleiset varhaisen kristologian piirteet esiintyvät myös Johanneksen evankeliumissa. Matteuksen ja Luukkaan tavoin Johannes kirjoittaa, että maailmaan lähetetty Poika on itse asiassa Messiaskuningas. Inkarnoitunut Logos on Israelin kuningas (Natanaelin tunnustus 1:49). Kuninkaallinen kristologia näkyy hoosianna-laulussa (12:13). Messias on Daavidin jälkeläinen, mutta hänen “kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta” (18:36).

   Johanneksella Ihmisen Poika on heti alusta lähtien Jumalan Poika. Hänelle on annettu tuleva tuomiovalta (5:22, 29). Hän on voittanut turmiovallat ja “tämän maailman ruhtinaan” (12:31). Tuolla näkemyksellään Johannes liittyy kristinuskon valtauomaan, jonka tunnustuksena on Jeesuksen voitto synnistä ja kuolemasta. Jeesus on iankaikkisen elämän antaja kaikille uskoville (17:2).

   Jälkibultmannilaisen Johannes-tutkimuksen johtoajatuksen mukaan vasta Johannes “jumalallistaisi” Jeesuksen. Tuo kristologinen väite sisältää vähintäänkin erikoisen käsityksen varhaisesta teologiasta. Pääsiäisen jälkeen Jeesuksen seuraajien kristillinen identiteetti perustui nimittäin yksiselitteisesti siihen, että Jeesuksesta on tullut seurakunnan Herra (aiheesta laajemmin edellä, varhaisen seurakunnan kristologian yhteydessä). Jeesus oli siten uskon kohde ja ihmisten pelastaja. Häntä kunnioitettiin yhdessä Isän kanssa. Varhaisen seurakunnan pistis keskittyi ehdottomasti Herraan Jeesukseen.

   Ajatus Herraksi korotetusta Jeesuksesta ei sovi millään muotoa juutalaiseen monoteismiin. Bultmannilainen argumentointi perustuu kuitenkin siihen, että varhainen kristologia ei ennen Johannesta olisi mitenkään ollut ristiriidassa juutalaisen monoteismin kanssa. Sellainen ajatus on virheellinen. Ristiriita oli toki olemassa ja se oli syvä. Jeesusta kunnioitettiin Isän rinnalla ja häneen sovellettiin raamatunkohtia, jotka alunperin puhuivat pelkästään Jumalasta. Se oli ääretön loukkaus juutalaisille. Siksi kristillinen identiteetti oli alusta pitäen ristiriidassa perinteisen juutalaisuuden kanssa.

   Johanneksella usko, pistis, on myös keskeisessä asemassa kautta koko evankeliumin. Pienoisevankeliumin päätteeksi sanotaan: “Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita” (3:18). Usko Jeesukseen on pelastavaa uskoa. Sitä Jeesus julistaa kansalle (7:38, “Joka uskoo minuun...”) ja sitä hän kyselee kuulijoiltaan (9:35, “Uskotko Ihmisen Poikaan?”). Martta tunnustaa saman kuin varhainen seurakunta: “minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika” (11:27). Tuo usko edellyttää tunnustuksen, homologian, joka johti juutalaiset ajamaan kristityt pois synagogan yhteydestä niin aikaisemman missionaarisen toiminnan kuin Johanneksen oman seurakunnan toiminnankin aikana (9:22, “Juutalaiset olivat näet jo päättäneet erottaa synagogasta jokaisen, joka tunnustaisi Jeesuksen Messiaaksi”).

   Johanneksen Jeesus on siten maailmaan lähetetty Logos, joka inkarnoituu eli tulee lihaksi, syntyy ihmiseksi tähän maailmaan. Maailmaan lähetettynä hän on daavidilainen Messias, joka kärsimyksellään tuottaa elämän maailmalle. Hän uhraa oman lihansa (6:51) ja kuolee ristillä. Ylösnousseena hän on kuninkaallinen Jumalan Poika, joka tulee tuomitsemaan kerran koko maailman. Esikuvallisesti tuo tuomio toteutuu jo nyt seurakunnassa ja sen kriteerinä on usko Jeesukseen.

   Bultmannilaisen tulkinnan mukaan keerygma rististä ja ylösnousemuksesta yhdistyy Johanneksella esitykseen Jeesuksen koko toiminnasta.  Jeesuksen maallisella toiminnalla on päämäärä, johon kaikki tähtää. Oikea “hetki” ei ole vielä toiminnan alussa (Kaanaan häät), vaan tulee vasta lopussa. Tuollaisesta lopputuloksen antamasta vaikutuksesta on tehty voimakas tulkinta.

   Käsemannin edustaman suunnan mukaan Jeesuksen kirkkauden korostaminen lähenee doketismia, jossa jumala ihmishahmossa astelee yli maan (Käsemann: naiivi doketismi, jossa ei täysin vielä tiedostettaisi teologian dokeettista luonnetta). Sitä se ei kuitenkaan Lohsen mielestä ole, koska alussa Logos tulee lihaksi ja lopussa työ täyttyy ristillä todelliseen kuolemaan (“kirkkauden varsinainen läpimurto”, Bornkamm). Sen sijaan kaikkialla evankeliumissa näkyy voimakas ylösnousemuksen korostaminen.

   Lohse on varmasti oikeassa kiistäessään Käsemannin teorian sopivuuden. Doketismin sijasta Jeesus on evankeliumissa “täysi” ihminen. Hänen perheyhteyksiään korostetaan ja hänen tunne-elämässään ei ole mitään epäinhimillistä. Ristin teologian painotus jää Lohsella kuitenkin hyvin ohueksi. Hänen mukaansa Joh:ssa esiintyy vain “satunnaisesti” yleiskristillisiä lausumia Kristuksen kuoleman pelastavasta merkityksestä (1:29, 36; 3:16). Tuo on aiheen selvää väheksymistä. Kautta koko evankeliumin Jeesus on se, joka antaa itsensä, “maailman elämän puolesta”. Jumalan on antanut hänen valtaansa “kaiken lihan”, jotta hän voisi lahjoittaa iankaikkisen elämän ihmisille.

   Voidaanko sitten sanoa, että ylösnousemuksen korostaminen näkyy Jeesuksen “korottamisesta”ristille? Tuollainen selitys on selvää ylitulkintaa. Ilmaus kuvaa pikemminkin ylösnousemuksen negaatiota, vastakohtaa, korotusta teloituspuuhun. Se on retorisesti tehokas keino kuvata lopullisen korotuksen vaatimaa hirvittävää hintaa. Ilman sitä ei todellinen korotus taivaalliseen kuninkuuteen, kirkkauteen ja valtaan olisi mahdollista.

   Vaikuttaakin siltä, että sekä teoria doketismista että ajatus ylösnousemuskristologian ylipursuamisesta ovat molemmat virheellisiä tapoja ymmärtää Johanneksen peruspäämäärä, inkarnaation kuvaaminen. Johannes elää itse siinä todellisuudessa, jossa Jumalan Poika on seurakunnan Herra. Siksi hän haluaa evankeliumissaan selvästi näyttää ihmisille Jumalan suurimman salaisuuden: Sana tuli lihaksi. Jeesuksen elämän “jumalalliset” piirteet eivät ole doketismia eivätkä ylilyöntejä. Ne ovat pyrkimystä selittää, miten jumalihminen toteuttaa pelastushistoriallisen tehtävänsä maan päällä. Jeesus oli ja on Jumala ja ihminen samassa persoonassa.