9. Paavalin henkilöhistoriasta


Miksi juuri Paavalista tuli merkittävä apostoli ja kristillisen kirkon opettaja? Mitkä ominaisuudet tekivät hänestä niin oivan teologin, että juuri hänen kirjeistään tuli seurakuntien opetuksen tärkeintä sisältöä? Paavalin henkilöä on pohdittu paljon hänen kirjeidensä sanoman perusteella, mutta viime aikoina mielenkiinto on lisäksi kohdistunut hänen elämänsä aikaisempiin vaiheisiin. Näin päästään kurkistamaan, millainen ihminen Paavali oli ennen kääntymistään. Samalla nähdään, minkälaisen koulutuksen hän oli saanut ja mihin uskoon hänet oli kasvatettu.
Paavalin juutalaisuus on toisaalta itsestään selvä asia, mutta toisaalta se on jotenkin kadonnut Raamatun lukijoiden näköpiiristä vuosien varrella. Hänestä on tehty kovin länsimainen pohdiskelija, jonka sanomaa monet ovat pitäneet pikemminkin juutalaisuuden vastaisena kuin sille myönteisenä. Paavalin opetus ei kuitenkaan sisällä pelkkiä ajattomia totuuksia, jotka voitaisiin irrottaa hänen henkilöhistoriastaan. Jos haluamme päästä syvälle Paavalin ajattelun maailmaan, meidän tulee lähteä liikkeelle hänen nuoruudestaan.


Hurskas juutalainen nimeltä Saul

Jo Saulin nimi kertoo hänestä paljon. Hänen perheensä oli erittäin perinnetietoinen. Suku kuului Benjaminin heimoon, kuten Uudessa testamentissa monta kertaa todetaan (Fil. 3:5; Room. 11:1). Poika oli saanut nimensä suvun merkkihenkilön, Israelin ensimmäisen kuninkaan mukaan. Hän oli kasvanut hurskaassa, arameaa puhuvassa perheessä, jossa lapselle oli haluttu antaa arvokas nimi.
Saulin perhe asui Tarsoksen kaupungissa, Välimeren pohjukassa, Kilikian maakunnassa. Kaupunki oli pitkään vaikuttaneen hellenistisen kulttuurin ansiosta kreikankielinen. Niinpä Saul tunnettiin kodin ulkopuolella Sauluksena. Kreikankielinen muoto oli hieman pidempi kuin alkuperäinen nimi.
Saulin ensimmäinen arvoitus liittyy hänen nimeensä. Miksi Saulus käytti kristityksi käännyttyään roomalaista nimeä Paulus eli Paavali? Joidenkin mielestä Saulus halusi kristityksi käännyttyään käyttää uutta nimeä, joka sisällöltään viittasi hengelliseen vähäisyyteen. Paulus nimittäin merkitsee sanatarkasti pientä ja vähäistä.
Tuollainen hengellinen vaihtoehto ei kuitenkaan ole ainoa mielekäs selitys nimitykselle. Apostolien teoissa Luukas toteaa eräässä kohdassa yksinkertaisesti, että Sauluksen nimi oli myös Paulus, Paavali (Ap.t. 13:9). Asia on ilmaistu kreikaksi niin tiiviisti, että käännökset eivät yleensä tuo tätä ajatusta selvästi esille (”Saulus, joka myös Paulus”). Vanhojen kirjoitusten perusteella tiedämme, että näin ilmaistiin henkilön toinen kutsumanimi. Luukas ilmeisesti tarkoitti, että Paulus oli Saulin perheen nimi.
Paulus eli Paavali voi siten olla oikea Saulille kuulunut nimi. Roomalaisessa maailmassa ihmisillä oli useampia nimiä. Tuolta ajalta tunnetaan muitakin Paulus-nimisiä miehiä. Itse asiassa juuri tuossa edellä mainitussa Luukkaan kertomuksessa, jossa Saul ja Barnabas ovat Kyproksella, he kohtaavat Sergius Paulus -nimisen käskynhaltijan (Ap. t. 13:4–12). Voidaan siis ajatella, että Paavalin alkuperäinen, roomalaisessa yhteiskunnassa käytetty nimi oli Saulus Paulus.
Mistä nimi Paulus voisi olla peräisin? On mahdollista, että sen lähtökohtana on Paavalin isän patronaatti-suhde Tarsoksessa. Tämä vaihtoehto selittäisi kaksi asiaa Paavalin elämästä. Näyttää siltä, että Paavalin isä tai jopa esi-isä on joutunut roomalaisen perheen orjaksi. Silloin hän olisi myös saanut isäntänsä nimen oman nimensä perään. Tämä selittäisi myös sen varsin harvinaisen seikan, että Paavalilla oli Rooman kansalaisoikeus. Se käy ilmi hänen elämänhistoriastaan myöhemmin. Kaikilla juutalaisilla ei suinkaan ollut kansalaisuutta.
Ajatus orjuudesta saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta sen ajan historiaa ajatellen siinä ei ole mitään erikoista. Emme tosin tiedä, millaisissa olosuhteissa Paavalin isä tai esi-isä olisi joutunut vangiksi, mutta vastaavista tilanteista on runsaasti tietoa. Esimerkiksi voidaan ottaa Jerusalemin valloitus. Kun roomalainen sotapäällikkö Pompeius vuonna 63 eKr. hyökkäsi kaupungin kimppuun ja alisti sen Rooman vallan alle, suuri määrä juutalaisia vietiin eri puolille valtakuntaa sotavankina. Yleensä he kaikki päätyivät orjiksi. Myöhemmin isännät saattoivat vapauttaa heidät riittävän palvelusajan jälkeen. Toisaalta myös toiset juutalaiset saattoivat ostaa orjan vapaaksi isännältä. Joskus oli suorastaan kunnia-asia auttaa ystävää sillä tavoin.
Kaikilla Rooman keisarikuntaan kuuluvilla juutalaisilla ei ollut Rooman kansalaisuutta. Israel oli miehitetty maa, eikä sen asukkailla juurikaan ollut oikeuksia. Kansalaisuus myönnettiin kuitenkin vapautetuille orjille. Nämä ”libertiinit” saivat siten erityisaseman suhteessa roomalaiseen oikeusjärjestelmään. Koska Paavali saattoi kriisitilanteessa vedota kansalaisoikeuteensa, hänen suvussaan täytyy olla erityinen vaihe, jonka kautta tämä oikeus on hänelle tullut. Orjien lapset saivat nimittäin automaattisesti täydet Rooman kansalaisoikeudet.
Nämä ensimmäiset huomiot Saulin nuoruudesta antavat hieman lisätietoa niihin Filippiläiskirjeen lauseisiin, joissa Paavali kuvaa lähtökohtiaan.
”Minut on kahdeksantena päivänä ympärileikattu, olen syntyperäinen israelilainen, Benjaminin heimoa, heprealainen heprealaisista vanhemmista.” (Fil. 3:5).
Paavali selittää tässä jaksossa olevansa syntyperältään juutalainen. Hän ei siten ollut proselyytti, käännynnäinen, joka olisi vasta aikuisella iällä siirtynyt juutalaisuuteen. Hänen vanhempansa olivat israelilaisia. He kuuluivat Israelin kansaan ja Benjaminin heimoon. Lisäksi hän oli ”heprealainen”. Tämä erikoinen termi tarkoittaa sitä, että Saul puhui äidinkielenään arameaa. Heprea oli itse asiassa vain yleisemmän aramean murre, ja Uuden testamentin aikaan israelilaiset puhuivat arameaa. Vanhan testamentin tekstit oli kirjoitettu hieman vanhemmalla heprean kielellä, ja Saul osasi luonnollisesti lukea myös niitä. Juutalaiset itse tosin nimittivät myös puhekieltään yksinkertaisesti hepreaksi.
Kysymys kielestä oli Saulille perin tärkeä. Vaikka hän oli kotoisin Tarsoksesta ja elänyt lapsuutensa kreikankielisen maailman keskellä, hänen kotonaan puhuttiin ”hepreaa”. Hänen vanhempansakin puhuivat sitä äidinkielenään ja katsoivat olevansa Pyhässä maassa asuvien sukulaistensa kaltaisia. He eivät siten ajatelleet olevansa ”diasporajuutalaisia”, jotka asuivat hajallaan ympäri Välimeren maita ja olivat sopeutuneet alueiden kieleen ja kulttuuriin. Monet juutalaiset puhuivat nimittäin kreikkaa ja lukivat kreikankielistä Vanhaa testamenttia. Saulin perhe katsoi olevansa israelilainen perhe, joka vain väliaikaisesti asui Tarsoksessa.
Saulille oli paljon etua tällaisesta perhetilanteesta. Hän oli toisaalta oppinut heprean ja aramean kielet ja lukenut Tooraa (Mooseksen lakia) hepreaksi. Toisaalta hän oli täysin kaksikielinen. Hän puhui sujuvasti myös kreikkaa ja osasi lisäksi kirjoittaa sitä. Eräiden Uuden testamentin antamien viitteiden mukaan hän tunsi myös kreikkalaista kulttuuria. Saul oli siten jossain mielessä maailmankansalainen, joka oli kotonaan missä päin Välimeren maita tahansa. Toisaalta hän oli kuitenkin heprealainen, jonka sydän oli Israelin maassa.
Luukkaan kuvaus Paavalista vahvistaa tätä käsitystä. Apostolien teoissa Paavali puhuu jerusalemilaisille nuoruudestaan seuraavasti: ”Minä olen juutalainen. Olen syntynyt Kilikian Tarsoksessa mutta kasvanut tässä kaupungissa.” (Ap. t. 22:3). Hänen lapsuutensa sijoittuu Tarsokseen ja sieltä hän on saanut ensimmäiset eväänsä elämään.
On kuitenkin hieman epäselvää, missä määrin Tarsoksen vaihe on vaikuttanut Saulin koulutukseen ja kulttuurin tuntemukseen. Näyttää nimittäin siltä, että Saulin perhe on muuttanut Tarsoksesta Pyhään maahan jo varsin varhain. Agrippan edessä Paavalin sanotaan kertoneen nuoruudestaan: ”Minun elämäni on alusta alkaen kaikkien juutalaisten tiedossa. He tietävät, miten minä nuoruusvuosinani olen elänyt kansani parissa Jerusalemissa. He tuntevat minut jo entuudestaan ja voivat todistaa – jos vain haluavat – että olin fariseus ja elin siis uskontomme ankarimman suunnan mukaan.” (Ap. t. 26:4–5). Nämä tiedot ovat täysin yhdenmukaisia Paavalin omista kirjeistä löytyvien tietojen kanssa.
Saul on saanut lapsuutensa ensimmäiset vaikutteet Tarsoksessa kreikankielisen maailman keskellä. Nuoruusiällä hän on muuttanut Jerusalemiin ja siellä hän on saanut laajan juutalaisen koulutuksen. Nämä elämänvaiheet ovat kaikesta päättäen johtaneet siihen, että myöhemmin Paavali oli kotonaan joka puolella Vähä-Aasiaa. Hän tunsi kulttuurin ja kielen. Hän osasi kommunikoida ihmisten kanssa luontevasti niin Efesoksessa kuin Korintissa. Siksi piipahtaminen Tarsoksen kaupunkiin on tässä välissä enemmän kuin tarpeellista.


Tarsos – filosofioiden ja uskontojen kaupunki

Paavali astui kreikkalais-roomalaiseen maailmaan toiselta suunnalta kuin me, mutta meitä yhdistää mielenkiintoisella tavalla samanlainen kulttuuriperintö. Olemme saaneet länsimaiseksi perinnöksi juuri sen kirjallisuuden ja filosofian sekä jossain määrin myös uskonnollisen tradition, jonka Paavali kohtasi lähetysmatkoillaan.
Klassinen kreikkalainen runous välitti ajanlaskumme alun maailmaan niin sankarillisen ihmiskuvan kuin myyttisen maailmankäsityksenkin. Filosofian perinne puolestaan antoi uusia puolia maailmankäsitykselle ja antoi maailmalle platonilaisen idealismin, epikurolaisen materialismin ja aristotelisen systematiikan. Kulttuuri – vaikkakin vaikeana määritellä – käsittänee hengenviljelyn ja maailmantulkinnan eri muodoissaan. Hellenistinen kulttuuri oli yleensä uskonnon läpitunkema, vaikka uskontokritiikki ja materialistinen näkemys nostikin usein päätään filosofian huippukauden jälkeen (n. 450 eKr. lähtien). Uskonnollisuus puolestaan oli hyvinkin monimuotoista. Hellenististä kulttuuria voi yleisessä mielessä ilmeisesti kuvailla vain paradoksilla: yhdenmukainen moniarvoisuus.
Tarsos oli suurkaupunki. Sitä olisi kaiketi mahdoton arvata, elleivät historiankirjoittajat olisi kuvanneet tätä kaupunkia varsin tarkkaan. Raamatun perusteella monikaan ei kiinnittäisi erityistä huomiota Saulin kotipaikkaan. Tarsos tunnettiin kuitenkin oppineiden kouluista ja uskonnollisista keskuksista. Kilikian pääkaupunkia pidettiin alueen filosofian harrastuksen ydinpaikkana. Historiankirjoittaja Strabo väittää Tarsoksen nousseen filosofian opetuksessa Aleksandrian ja Ateenan rinnalle. Lisäksi hän toteaa kaupungin puhetaidon kouluissa olleen retoriikan oppilaita ”kaikista puhetaidon suunnista”.
Monet tutkijat ovat olettaneet Saulin oppineen taitavaksi puhujaksi nimenomaan kotikaupungissaan. On tietysti mahdollista, että filosofian ja retoriikan harrastus on vaikuttanut kaupungin kulttuuriseen elämään ja tarjonnut siten yleissivistystä, jolla on ollut merkitystä kaikille kaupungin asukkaille. Nykyään ajatukseen Saulin kreikkalaisesta koulutuksesta suhtaudutaan kuitenkin varovasti. Hänen filosofian opinnoistaan ei ole ensimmäistäkään mainintaa. Paavalin kirjeissä ei myöskään ole lainauksia kreikkalaisesta kirjallisuudesta tai runoudesta. Hän ei todellisuudessa ollut juuri millään tavalla suuntautunut kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin. Vain Vanha testamentti oli hänelle tärkeä.
Entä sitten uskonto? Tarsos oli monien uskontojen keskus. Uskonnollisuus oli siellä täyttä arkipäivää. On ilmeistä, että Saul oppi tuntemaan uskonnollisuuden eri piirteitä luontevasti vain katselleen ympärilleen kasvavan lapsen tavoin. Esimerkiksi poliittis-uskonnollinen keisarikultti vaikutti kaikkien ihmisten elämään. Keisarin uskottiin olevan jumala, jonka palvonta oli kansalaisvelvollisuus.
Idän uskonnoissa ajatus oli elänyt jo varhain. Hellenistisessä maailmassa piirre näkyy esimerkiksi Antiokhos IV Epifaneen kohdalla, jonka lisänimi tarkoittaa jumalan ilmestymistä, manifestaatiota. Kaikki hallitsijat ja keisarit eivät tosin hyväksyneet tätä. Tiberiuksen sanotaan kieltäneen itsensä palvonnan, mutta Pontius Pilatus näyttää tietojemme mukaan kuitenkin rakentaneen hänelle temppelin. Varsinaisesti vasta Caligula (v. 37–41 jKr.) vaati itselleen temppeleitä ja uhrimenoja. Keisari Claudiuksesta (v. 41–54 jKr.) taas käytettiin jumalallista nimitystä Herra. Mielenvikaisen keisari Neron (v. 54–68 jKr.) ainutlaatuisuus näkyy esimerkiksi Armenian kuninkaan Tiridateksen tervehdyksestä (vuodelta 66 jKr.): “Olen tullut luoksesi, jumalani (theos), palvomaan sinua kuten palvon Mithrasta”.
Kansan uskonnollisuutta hallitsi suurelta osaltaan kreikkalaisten ihmisenkaltainen jumalperhe, antropomorfinen ”pantheon”, joka ohjaili ihmispoloisten kohtaloita. Suurena hahmona oli ukkosenjumala Zeus, ylijumala, joka koetti pitää ohjaksissaan niin taivaan riiteleviä jumalia kuin maan vallattomia ihmisiäkin. Hän oli Zeus Kyrios, Herra, jonka hahmo vaikuttaa koko elämän taustalla.
Olympos-vuoren “jumalhovissa” asui oikeastaan vain kaksitoista jumalaa. Zeuksen lisäksi siellä olivat Apollo (parantaja), Artemis (hedelmällisyyden tuoja), Athene (taiteen innoittaja), Poseidon (meren hallitsija), Hera (Zeuksen vaimo), Haades (tuonelan valtias), Persefone (Haadeksen puoliso), Ares (sodan jumala), Afrodite (rakkauden jumalatar), Hermes (sanansaattaja) ja Demeter (maan jumalatar, ge meter eli maan äiti). Jumalia varten oli eri puolilla maata monia temppeleitä, joissa heitä rukoiltiin ja heille uhrattiin. Kun esimerkiksi kuuluisa historioitsija Ksenofon suunniteli Persian matkaa (Anabasis, v. 401 eKr.), hän kysyi Delfoissa neuvoa Apollolta. Hänen kerrotaan myös uhranneen Apollolle ja Artemiille kiitollisuuden osoituksena votiiviuhreja.
Kansan yleinen uskonnollisuus oli rakentunut perinteisen taruston varaan. Lisäksi uskomukset palvelivat käytännön elämän tarpeita. Kaikelle uskonnollisuudelle olennaiset hedelmällisyysriitit olivat luonteva osa hellenististä uskontoa. “Suuri on Efesoksen Artemis!” – kaikui Efesoksen asukkaiden huuto Apostolien teoissa. Artemista pidettiin hedelmällisyyden jumalattarena. Hänelle omistettu suunnaton temppeli Efesoksessa luettiin maailman seitsemän ihmeen joukkoon. Temppeli oli erityisesti synnyttäjien suosiossa.
Toisaalta on hyvä muistaa, että ylijumala Zeus itse oli sateen ja ukkosen jumala. Hänen erityisasemansa perustui osittain siihen, että maanviljelyksen sato oli hänen vallassaan. Häneltä rukoiltiin siten suurta satoa ja hyviä vuosia. Vedellä oli muutenkin tärkeä asema Rooman uskonnollisessa ajattelussa. Jokia pidettiin jumalallisina jo Kreikassa, ja Rooman valtakunnassakin uskomus eli voimakkaana. Tällaisilla käsityksillä oli vankka jalansija myös Tarsoksessa.
Eräät esimerkit Uudessa testamentissa osoittavat, että kreikkalainen uskonnollisuus oli elävää tavallisen elämän keskellä. Ensimmäisellä lähetysmatkallaan Paavali paransi Lystran kaupungissa ramman miehen. Kaupungin asukkaiden reaktio tapahtumaan oli täysin heidän uskonnollisen kulttuurinsa mukainen: “Jumalat ovat ihmishahmossa tulleet alas meidän luoksemme” (Ap.t. 14:11). Sellaisista vierailuista nimittäin kansan perinteet tiesivät kertoa myös aikaisemmilta ajoilta.
Kertomus on hieman koominenkin. Barnabas sai Zeuksen roolin – ehkä jo ulkomuotonsa perusteella. Paavali puolestaan, mitättömän kokoisena, mutta loistavana puhujana, nimitettiin Hermekseksi. Kaupungin asukkaat tulkitsivat tilannetta uskonnollisesti oman perinteensä ja uskonnollisten käytäntöjensä näkökulmasta. Lystran ulkopuolella oli Zeuksen temppeli, jonka toiminta ilmeisesti hallitsi koko kaupunkia. Niinpä temppelin pappi toimitettiin pian paikalle uhraamaan “härkiä ja seppeleitä”.
Paavalin vastaus kaupunkilaisille sopi tilanteeseen. Koska Zeusta pidettiin sateen jumalana ja elämän ylläpitäjänä, Paavali korosti näiden asioiden olevan “elävän Jumalan” aikaansaannosta. Kreikkalaiset jumalat olivat “tyhjänpäiväisiä” epäjumalia. Niiden sijasta juuri Paavalin julistama elävä Jumala oli “antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan”, ravinnut ihmiset ja täyttänyt heidät ilolla (Ap.t. 14:17). Paavalin Jumala oli Zeusta suurempi. Kaupunkilaisten reaktiot vaihtelivat laidasta toiseen. Evankeliumi ei heille tämän jälkeen tuntunut maistuvan. Uskontojen törmäys oli liian voimakas. Paavalia kivitettiin niin, että hänen luultiin kuolleen.
Rooman valtakunnan hellenistisessä kulttuurissa ihmisen onneen vaikutti kaksi suurta tekijää. Toisaalta jumalperheeltä pyydettiin apua ja neuvoja ja sen jäsenille uhrattiin uhreja, jotta tulevaisuus voisi sujua hyvin. Kaiken taustalla vaikutti kuitenkin kohtalon jumalatar Moira, joka oli arvaamaton tulevaisuuden määrääjä. Vaikka Olympoksen oikukkaat jumalat saattoivatkin joskus auttaa ihmisiä, elämä oli kuitenkin viime kädessä Moiran hallussa. Ihminen ei voinut varsinaisesti välttää kohtaloaan. Tämä perusajatus loi tietynlaisen determinismin, joka varjosti hellenismin ajan elämää. Ihmiselon taustalla hallitsi suuri yliluonnollisen pelko, thambos. Ehkä juuri tämä tekijä sai ihmiset usein turvautumaan mysteeriuskontojen vaihtoehtoon.
Uskonnot menivät Rooman valtakunnassa myös monella tavalla sekaisin. Hellenistinen uskonnollisuus oli hyvin synkretististä. Mysteeriuskonnoilla oli suuri valta. Ennustustaito liittyi esimerkiksi Cumaen Sibyllaan, jolta kysyttiin neuvoa tärkeissä elämän taitekohdissa. Hallitsijat puolestaan pitivät arvossa Delfoin “oraakkelia” Pythiaa. Häneltä haettiin apua jopa valtiollisissa kysymyksissä. Toisaalta mysteeriuskonnollisuus sisälsi pelastususkonnon piirteitä. Orfiset mysteerit, joihin osaltaan liittyi ilmeisesti myös Dionysios-kultti, pyrkivät opastamaan vihityille tien kuoleman jälkeiseen elämään. Sama päämäärä oli Egyptistä tulleella Isiksen ja Osiriksen kultilla. Nuori Saul eli yllättävän lähellä myös näitä perinteitä.
Rooman valtakunnassa vaikutti aivan oma ”uuden aikakauden” härkäkultti, tuon kauden ”Vesimiehen ajan” uskonto. Sen nimi oli Mithras-kultti. Mithra oli alun perin persialainen valon jumala, jonka tunnuskuvana oli aurinko. Vähässä-Aasiassa Mithraksen kulttia kehiteltiin lähinnä Kilikian seudulla ja Tarsoksessa. Paavalin syntymän aikoihin Tarsos oli siten uskonnollisesti vilkas pääkaupunki.
Mithras-kulttia on usein pidetty vastenmielisenä verikulttina, koska arkeologian löytämistä palvontaluolista on löydetty kuvia härän surmaamisesta. Nykyään uskonnon astronominen ja astrologinen tulkinta on kuitenkin saanut enemmän sijaa. Mithraksen kultti näyttää tarjonneen noviiseilleen seitsentasoisen kehitystien, initaation, jonka avulla ihminen johdatetaan mysteerien tuntemiseen. Asteiden kautta sielun uskottiin kohoavan korkeammalle henkiselle tasolle ja lopulta kuoleman jälkeen taivaalliseen elämään. Uskonnollisen kehittymisen asteita kuvattiin merkeillä, jotka vastasivat taivaankappaleita: korppi/Merkurius, neitsyt/Venus, sotilas/Mars, leijona/Jupiter, persialainen/kuu, auringon kuriiri/aurinko, isä/Saturnus.
Mithraksen pelastususkonto sisälsi “uuden aikakauden” peruselementit. Sen historiallinen lähtökohta oli vanha. Maailmanhistoriaa arvioitiin pitkien, noin kahden vuosituhannen pituisten jaksojen avulla. Ajattelun perusteena olivat tähtitaivaan tapahtumat. Astrologeja kiinnosti, minkä tähtikuvion edessä aurinko oli noustessaan. Meille tutut astrologiset merkit ovat valikoituneet taivaalta sen perusteella, että juuri niiden edestä aurinko kulkee vuoden aikana. Ratkaisevana päivänä pidettiin kevätpäiväntasausta. Maailmankausi laskettiin sen mukaan, minkä kuvion edessä aurinko oli tuona päivänä. Noin vuonna 2000 eKr. aurinko oli maapallon akselin hitaan liikkeen takia siirtynyt Härän merkistä Oinaan merkkiin. Uuden aikakauden koittaessa aurinko oli siten kevätpäiväntasauksen päivänä Oinaan tähtimerkin edessä.
Ajanlaskumme alussa maapallon akselin hidas liike oli siirtänyt auringon seuraavan tähtimerkin eteen, Kalojen merkkiin. Meidän aikanamme se on puolestaan siirtymässä Vesimiehen merkkiin, ja siksi uuden uskonnollisuuden julistajat puhuvat Vesimiehen ajasta. Kuten omasta ajastammekin tiedämme, astrologialla on perusteltu monia uskonnollisia menoja. Mithraksen kultissa keskeisellä sijalla ollut härän tappamisen kuva voi hyvin merkitä sitä, että Mithraksen katsottiin lopettaneen Härän aikakauden ja hallinneen Oinaan kautena.
Esimerkit osoittavat, että Saul eli Paavali tunsi aikansa uskontoja ja kohtasi niitä myös lähetysmatkoillaan. Hän joutui kilpailemaan niin perinneuskonnon kuin ”uuden aikakauden” mysteeriuskontojen kanssa. Hän osasi vastata kiistoihin keskustelijoiden omilla aseilla. Hänen vastauksensa eivät kuitenkaan liittyneet kreikkalaisuuteen, eikä hän käyttänyt kreikkalaista kulttuuria itse hyväkseen. Hän oli oppinut juutalaisen perinteen, ja vielä kristittynäkin hän käytti hyväkseen vain Israelin pyhiä kirjoituksia ja selitti Messiaan merkitystä niiden avulla. Kreikkalainen koulutus ei ole Saulin oman opetuksen ja ajattelun kehto.
Saul tunsi kuitenkin hyvin oman maailmansa kulttuurin. Hän tiesi, mitä Rooman valtakunnan aatemaailmaan kuului. Hän tiesi myös kreikkalaisen filosofian suuren vaikutuksen Välimeren maissa. Ei ole ihme, että hän myöhemmällä iällään totesi kreikkalaisten ”etsivän viisautta”. Jumalan sanoma ei saa helposti vastakaikua filosofisten pohdiskelujen seassa. Siksi evankeliumi ei ole sidottu filosofisiin hienouksiin.
Tarsos ei kuitenkaan selitä, miten Saulista tuli huippuasiantuntija Mooseksen laissa ja Isrelin profeetallisissa kirjoituksissa. Sitä puolta hänen elämästään täytyy etsiä aivan toisaalta.


Hyvin koulutettu fariseus

Paavalin kirjeet Uudessa testamentissa osoittavat, että hän tunsi Vanhan testamentin kirjoitukset läpikotaisin. Hän pohtii usein Mooseksen lain yksityiskohtia ja käsittelee kunnioittavasti kertomuksia patriarkoista. Profeettojen kirjat ovat tälle teologille tuttuja ja erityisesti Jesajan kirja on hänen suosikkinsa. Hän pohtii syvällisesti juutalaisen teologian vaikeita kysymyksiä Jumalan johdatuksesta ja valitun kansan asemasta historiassa. Lisäksi hän käyttää Psalmien kirjaa aina, kun siihen tulee oiva tilaisuus. Myös juutalaiset rukoukset ovat hänelle sydämen asioita. Missä Saul on oppinut kaiken tämän?
Saulin lapsuus jäi taakse, kun hän siirtyi Jerusalemiin. Edellä jo viitattiin siihen, miten Apostolien teoissa selitetään tätä muutosta: ”minä nuoruusvuosinani olen elänyt kansani parissa Jerusalemissa” (Ap. t. 26:4). Näyttää todennäköiseltä, että Saulin perhe on palannut Jerusalemiin elämäntilanteen muututtua Tarsoksessa. ”Heprealaiselle” perheelle paluu Pyhään maahan oli suuri ja odotettu tapahtuma. Vaikka Saulin syntymä ja lapsuus liitetään Raamatussa Tarsokseen, hänen elämänsä muut tapahtumat liittyvät Jerusalemiin. Siellä hän on saanut uskonnollisen koulutuksensa ja sieltä hän löysi myös aatetovereita.
Saulin koulutuksesta voidaan päätellä Uuden testamentin perusteella yhtä ja toista. Hän kertoo itse kirjeissään nuoruudestaan tärkeitä yksityiskohtia. Ensinnäkin on selvää, että Saul sai erinomaisen koulutuksen kirjanoppineeksi fariseusten uskonnollisessa liikkeessä. ”Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa.” (Fil. 3:5–6). Saul oli opiskellut Mooseksen lakia. Hänestä oli tullut lain yksityiskohtien tulkinnan asiantuntija.
Tästä varsin ankarasta kirjanoppineiden opetuksesta tuli hänelle suorastaan elämäntehtävä. Hänestä kasvoi vähitellen perinnäissääntöjen valvoja. ”Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta.” (Gal. 1:14). Tämä ilmaus kertoo, että Saul ei ainoastaan opettanut ihmisille, miten perinnäissääntöjä tulee soveltaa. Hän myös tarkkaili ihmisiä ja kerkeästi ohjasi heitä oikeana pitämäänsä käyttäytymiseen arjen keskellä. Tässä innossaan hän muistuttaa niitä fariseuksia, jotka seurailivat Jeesusta ja huomauttivat hänelle perinnäissääntöjen rikkomisesta.
Saulin koulutuksesta kerrotaan Apostolien teoissa varsin yksityiskohtaisesti: ”Gamalielin oppilaana minut on kasvatettu isiemme lain kaikkien vaatimusten mukaan.” (Ap. t. 22:3). Saul liitetään sen ajan kuuluisaan opettajaan, rabbi Gamalieliin. Uskonnollinen kasvatus on siten merkinnyt ahkeraa kirjoitusten opiskelua ja pitkiä keskusteluja Mooseksen lain tulkinnoista.
Gamaliel kuului fariseuksiin, ja samaa kerrotaan Saulista. ”He tuntevat minut jo entuudestaan ja voivat todistaa – jos vain haluavat – että olin fariseus ja elin siis uskontomme ankarimman suunnan mukaan.” (Ap.t. 26:4-5). Fariseusten liike tunnettiin siitä, että sen jäsenet suhtautuivat vakavasti juutalaiseen uskoon. He halusivat uskonnon ohjaavan kaikkea käytännön elämää. Siksi uskonnollisten sääntöjen noudattamista pidettiin varsin ankarana juutalaisuuden muotona.
Fariseusten herätysliike oli Jeesuksen ajan suurimpia ryhmiä Israelissa. Kuvamme heistä on tosin melko kielteinen. Meille farisealaisuus merkitsee yleensä samaa kuin ulkokultaisuus. Tällainen käsitys on varmaankin syntynyt Uuden testamentin yksipuolisen lukemisen perusteella. Lukiessamme Jeesuksen esittämää kritiikkiä fariseuksia vastaan oletamme helposti, että kaikki kansa piti heitä ulkokultaisina. Uuden testamentin aikaan asia ei kuitenkaan ollut niin, eikä Jeesuskaan pyrkinyt antamaan sellaista kuvaa kansan käsityksistä.
Fariseukset olivat nimittäin aikansa syvällinen hurskausliike. He nauttivat suurta suosiota kansan keskuudessa. Saman toteaa juutalainen historiankirjoittaja Josefus:

“Näkemyksiensä johdosta heillä on itse asiassa suuri vaikutus kaupunkilaisten joukossa; ja kaikki rukoukset ja pyhän jumalanpalveluksen pyhitetyt toimitukset suoritetaan heidän näkemyksensä mukaan...” (Jos.Ant. 18.1.3.).

Josefuksen mukaan fariseuksilla oli keskeinen vaikutus tavallisen kansan uskonnon-harjoittamiseen. Myös Matteus antaa meille kansan tilanteesta saman viestin: “Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.” (Matt. 23:2–7).
Mishnassa todetaan, että rabbien piti kouluttaa ”paljon” opetuslapsia. Heidän tehtävänään oli rakentaa Mooseksen laille ”aitaus” (mAvot 1). Sillä tarkoitettiin tulkintoja, jotka auttoivat hurskaita juutalaisia noudattamaan lakia kaikenlaisissa elämäntilanteissa. He halusivat olla varmoja siitä, että lakia ei rikota edes vahingossa. Suullisessa perimätiedossa uskottiin lisäksi henkilökohtaisen opetuksen voimaan. Hyvä opetuslapsi oli kuin ”hyvin tiivistetty kaivo, joka ei menetä pisaraakaan vettä” (mAvot 2). Suurin osa rabbinisen tradition opetuksista liittyykin lain tulkintaan, kuten kymmenyksiin, uhreihin, tabuihin ja puhtaussäännöksiin.
Fariseusten kuuluisat opettajat olivat rabbeja. Nimekkäimpiä heistä olivat rabbi Hillel ja rabbi Shammai. Lisäksi mainetta sai rabbi Gamaliel, jonka on sanottu olleen Saulin opettaja. Uudessa testamentissa kerrotaan Gamalielin olleen merkittävä fariseus, joka kuului Suureen neuvostoon (Ap.t. 5). Kun apostoleita oli vangittu ja viety Suuren neuvoston eteen, Gamalielin sanotaan varoittaneen neuvoston jäseniä hätiköidyistä tuomioista. Hän muistutti neuvoston jäseniä Jumalan vapaudesta toimia suvereenisti kansansa keskuudessa: ”Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan.” (Ap. t. 5:38–39). Tämä käsitys vastaa yleistä kuvaamme fariseusten näkemyksestä. He uskoivat Jumalan tahdon kuljettavan valittua kansaa viime kädessä läpi kansan kohtaloiden, vaikka yksilöillä olikin vapaa tahto elämän yksityiskohdissa.
Rabbiinisessa perimätiedossa Gamalielille on annettu suuri arvo. Häntä pidettiin aikansa huomattavimpana lainopettajana. ”Kun rabbi Gamaliel vanhempi kuoli, lain kirkkaus himmeni ja puhtaus sekä pidättyväisyys hävisivät.” Fariseusten keskeisten näkemyksen tapaan Gamalielin tavoitteena oli opettaa sekä Mooseksen lakia että sen tulkintaa eli soveltamista arkielämän tapahtumiin ja toimintoihin.
Perimätiedon mukaan Gamaliel piti tärkeänä sekä puhtaussääntöjen että sapattikäskyjen noudattamista. Myös ruokailuun liittyvät kosher-säännöt kuuluivat tämän opetuksen piiriin. Näine käsityksineen Gamaliel oli tietysti melko tavallinen kirjanoppinut, mutta hänen maineensa oli huomattavasti tavallisen opettajan yläpuolella. Hänen opetuksiaan pidettiin arvossa ja hänen katsottiin antaneen oivallisia tulkintoja lain noudattamiseen jokapäiväisessä elämässä.
Oliko Saul todella Gamalielin oppilas? Meillä on asiasta vain yksi pieni tieto lyhyessä Apostolien tekojen lauseessa. Sen perusteella voidaan kuitenkin katsoa, että Saulin maine koulutettuna rabbina oli sidoksissa hänen opettajaansa. Jokin selvä yhteys Saulilla ja sen ajan kuuluisimmalla kirjanoppineella oli.
Siten voidaan sanoa, että Saul on saanut hyvin korkeatasoisen koulutuksen Vanhaan testamenttiin ja juutalaiseen lain tulkintaan. Hänen omat viittauksensa tähän koulutukseen kertovat samaa. Hän tunsi Mooseksensa ja hänet oli pikkutarkkojen keskusteluiden avulla perehdytetty perinnäissääntöjen tulkintaan.
Meidän on kuitenkin syytä muistaa, että Saul – kuten ilmeisesti kukaan muukaan fariseus – ei ollut mikään oppilauseiden mekaaninen toistelija. Hän ei opetellut perinnäissääntöjä saadakseen koulusta hyvät paperit, vaan kunnioittaakseen Jumalaa. Saulin pohdintojen keskipisteenä oli aina viime kädessä Jumala itse. Fariseusten teologiassa ja laintulkinnassa vaikutti voimakkaana näkemys Jumalan kaikkivaltiudesta.
Historioitsija Josefuksen mainitsema ”kohtalo” tarkoitti Jumalan toimintaa ihmisen elämässä. Fariseukset ajattelivat, että paha saa maailmassa valtaa vain silloin, kun ihminen luopuu lain noudattamisesta. Siksi heidän sanomansa kaikille juutalaisille oli selkeä: israelilaisten tulee luopua pahasta ja tietoisesti sekä vakaasta tahdosta noudattaa Jumalan lakia.


“Vaikka he ajattelevat, että kohtalo johtaa kaikkea, he eivät silti kiellä ihmisen tahdolta sitä valintaa, joka on ihmisen vallassa; sillä oli Jumalan hyvä sallimus, että tulisi hajaannus, ja että ihmisen tahto hyveineen ja paheineen jätettäisiin kohtalon “neuvoston” määräysvallan alaiseksi. He uskovat, että sieluilla on voima säilyä kuolemasta, ja että maan alla on palkinto ja rangaistus niille, jotka ovat eläneet hyveen tai paheen mukaan: ikuinen vankeus on pahojen sielujen osa, kun taas hyvät sielut saavat helpon tien uuteen elämään.” (Jos.Ant. 18.1.3.)

Jumalan lain noudattamisessa oli myös vakavampi puolensa. Fariseukset uskoivat profeettojen tapaan Jumalan viimeiseen tuomioon ja kuolleiden ylösnousemukseen. Heidän herätysliikkeensä pyrki olemaan todellinen herätyksen synnyttäjä Israelissa. Fariseukset varoittivat kansaa lain rikkomisesta nimenomaan siksi, että uskottomat tuhoutuvat viimeisellä tuomiolla. Tämän vakaumuksen Saulkin oppi rabbeiltaan. Käsitykset tuomiosta ja ylösnousemuksesta olivat niin itsestään selviä, että Paavali saattoi myöhemmin vedota niihin jouduttuaan Jerusalemissa vastustajiensa vangitsemaksi. Luukas selittää Paavalin sanoista syntyneen riidan syytä. ”Saddukeukset näet väittävät, ettei mitään ylösnousemusta ole, ei myöskään enkeleitä eikä henkiä, kun taas fariseukset uskovat näihin kaikkiin.” (Ap.t. 23:8).
Lopun aikoihin kuuluvia käsityksiä oli juutalaisuudessa paljon. Mielenkiintoisimmat niistä koskevat Jumalan lähettämää Messiasta. Vaikka emme aivan varmuudella tiedä, mitkä kaikki juutalaiset kirjoitukset voidaan liittää suoraan fariseuksiin, niin Salomon psalmeja on pidetty heidän ryhmänsä kirjoituksena.
Salomon psalmit on kahdeksantoista laulun kokoelma ensimmäisen esikristillisen vuosisadan puolivälistä. Psalmeissa vastustetaan varsin selvästi sekä Israelin omia hallitsijoita että roomalaista sotapäällikköä Pompeiusta ja roomalaisten valtaa. Kirjoittajan mielestä ainoa oikea kuninkuus kuuluu Daavidin suvulle. Psalmit edustavat siten poliittista messianologiaa, jonka toivona oli historiallisen Israelin uudistuminen ja kuningasajan loiston palauttaminen.
Salomon psalmeissa selitetään historiaa edelleen saman periaatteen mukaan kuin hurskaiden juutalaisten perinteessä aikaisemminkin. Israel oli joutunut roomalaisten valtaan ja Pompeiuksen hallittavaksi siksi, että Jumala yhä rankaisi kansaa sen syntien tähden (PsSal. 2:1–3). “Jumala on oikeudenmukainen tuomari eikä katso henkilöön” (2:19).
Lopun ajoista Salomon psalmit opettavat samaan tapaan kuin esimerkiksi Siirakin kirja. Hurskaat odottavat kansan pelastumista, ja vainotuille on luvattu toivo ylösnousemuksesta. “Mutta ne, jotka pelkäävät Herraa, nousevat ikuiseen elämään, ja heidän elämänsä tulee olemaan Herran kirkkaudessa, eikä sillä enää ole loppua” (3:16). Tämäkin näkemys liittyy läheisesti fariseusten myöhempiin käsityksiin.
Messiaan tehtävä liitetään psalmeissa yksinomaan kuninkuuteen. “Herra, sinä valitsit Daavidin Israelin kuninkaaksi ja annoit sen lupauksen hänen jälkeläisistään, että hänen kuninkuuttaan ei syrjäytetä sinun edestäsi” (PsSal. 17:4). Tämä lupaus ei suinkaan ollut pettänyt, mutta kansan syntien tähden väärät kuninkaat olivat väliaikaisesti saaneet vallan (17:5). Lopun aikojen toivo liittyy kuitenkin lupausten lopulliseen toteutumiseen: “Katso, Herra, ja korota heille heidän kuninkaansa, Daavidin poika, sinulle sopivana aikana hallitsemaan palvelijaasi Israelia” (17:21).
Mielenkiintoisena yksityiskohtana psalmien messianologiassa on se, että siinä käytetään poliittisessa yhteydessä lähes kaikkia Vanhan testamentin messianologian termejä, jotka ovat keskeisessä asemassa myöhemmin myös Uudessa testamentissa. Luku 17 loppuu eskatologiseen näkymään: “ja heidän kuninkaanaan on Herra Kristus (Messias)” (PsSal.17:32). Myös Vanhassa testamentissa nimitykset “Messias” (Ps. 2) ja “Herra” (Ps. 110) liitetään juuri Daavidin suvun kuninkaaseen.
Fariseuksiin kuulunut Saul oli saanut laajan ja yksityiskohtaisen koulutuksen juutalaiseen perinteeseen. Hän tunsi Vanhan testamentin kirjoitukset ja hän uskoi profeettojen ennustukset. Hänet oli koulutettu rakentamaan lain aitausta lukemattomien perinnäissääntöjen avulla. Kaikessa tässä hän halusi kunnioittaa Jumalaa. Asia sai vakavuutensa siitä, että Saul uskoi Jumalan tuomion olevan edessä. Hän uskoi viimeisten aikojen ylösnousemukseen ja odotti kaikkien hurskaiden pääsevän pelastukseen. Ennen tätä koittaisi kuitenkin Messiaan aika. Saul odotti Daavidin pojan ilmestymistä. Hän oli varma siitä, että Jumala vielä armahtaisi kansaansa ja vapauttaisi sen Messiaan avulla.


Koulupojasta kristittyjen vainoojaksi

Koulumenestyksestään huolimatta Saul ei kuitenkaan havitellut pelkkää ”akateemista” uraa. Hän ei tyytynyt kirjanoppineiden spekulaatioihin sekä loputtomiin uskonnollisiin keskusteluihin temppelin käytävillä ja synagogien varjoisissa huoneissa. Hän oli nuori, vihainen mies, joka kaipasi toimintaa. Saul oli omaksunut eräänlaisen puhdasoppisen juutalaisuuden, ortodoksijuutalaisuuden elämänasenteen. Hänen mielestään oikean, vanhatestamentillisen uskon puolesta piti myös taistella.
Palestiinan juutalaisuutta uhkasivat monet vaarat. Ulkonainen uhka syntyi roomalaisten vallasta. Maa oli miehitetty, eikä juutalaisilla ollut siellä juurikaan valtaa. Tämä oli tosiasia, mutta se ei näytä vaivanneen Saulia kovin pahasti. Roomalaiset olivat nimittäin ymmärtäneet jättää juutalaisen uskon vallankäyttönsä ulkopuolelle. Kunhan juutalaiset saivat toimia vapaasti Jerusalemin temppelissä, he jättivät politiikan rauhaan. He järjestivät omat uskonnolliset asiansa kuntoon Sanhedrinissa, Suuressa neuvostossa, ja innokkaatkin juutalaiset oppineet keskittyivät vain uskonnollisiin asioihin – eivät roomalaiseen hallintoon. Ehkä juuri siksi uskonnollisissa asioissa haluttiin olla erittäin tarkkoja.
Juutalaisuutta uhkasivatkin monet sisäiset vaarat. Väärät opettajat yrittivät sekoittaa kansan pään. Harhaopit pyrkivät turmelemaan isien uskon. Niitä vastaan tuli taistella ja ne piti repiä juurineen irti pyhästä maasta. Tähän taisteluun Saul antautui koko sydämestään. Vaikka Nasaretin Jeesus oli todettu vääräksi Messiaaksi ja hänet oli häpäisty teloittamalla hänet ristillä, jotkut hänen seuraajistaan yrittivät pitää harhaoppia hengissä. Nämä luopiot täytyi saattaa oikeuteen ja heille piti tehdä samoin kuin aiemmin heidän johtajalleen.
Uudessa testamentissa todetaan monta kertaa, että Saul ”kiivaili” isiensä uskon puolesta. Kuten edellä jo nähtiin, Filippiläiskirjeessä Paavali selitti nuoruutensa kiivailua: ”Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa.” (Fil. 3:5–6). Sama ajatus löytyy Galatalaiskirjeen alusta. ”Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta.” (Gal. 1:14). Tuo termi sisältää suuren merkityksen. Se kertoo sekä juutalaisten historiasta että heidän sinnikkäästä asenteestaan osoittaa uskollisuutta Jumalalle.
Jotta pääsisimme paremmin ymmärtämään Saulin näkemystä kiivailusta, meidän täytyy palata ensin ajassa hieman taaksepäin, makkabealaisten aikaan. Parisataa vuotta ennen Saulin aikaa Israel oli niin ikään poliittisen kriisin ja suorastaan sodan keskellä. Syyriassa hallinnut kreikkalaisten vallanpitäjien jälkeläinen Antiokhos IV Epifanes hyökkäsi maahan ja hyökkäsi myös juutalaisten uskonnollisia arvoja vastaan. Vuonna 167 eKr. Antiokhos häpäisi Jerusalemin temppelin ja keskeytti sen uhritoimitukset.
Antiokhoksen raju toiminta synnytti pian vastarintaa. Rintaman johtajaksi nousi hieman yllättäen tavallinen jerusalemilainen pappi Mattatias, joka temppelin häpäisemisestä vihastuneena surmasi epäjumalanpalvelusta suorittaneen miehen. Sen seurauksena hän joutui perheineen ja ystävineen pakenemaan vuorille. Mattatias poikineen aloitti ankaran taistelun syyrialaisia vastaan. Hänen jättämäänsä perintöä 1. Makkabealaiskirje kuvaa näin:


“Nyt vallitsee röyhkeys ja kuritus, mullistuksen aika ja kiukkuinen viha. Kiivailkaa siis nyt, lapseni, lain puolesta ja antakaa henkenne isiemme liiton puolesta. Muistakaa isiemme tekoja, joita he ovat tehneet aikoinansa, ja niin te saatte suuren kunnian ja ikuisen nimen. Eikö Aabrahamia havaittu uskolliseksi koettelemuksessa ja sitä luettu hänelle vanhurskaudeksi? Joosef otti ahdistuksensa aikana vaarin käskyistä, ja hänestä tuli Egyptin herra. Esi-isämme Pinehas sai kiivailemisensa tähden arpaosaksensa ikuisen pappeuden liiton.” (1. Makk. 2:49–54).

Juutalaiset tiesivät siten varsin hyvin, mitä kiivailu (zêlos) merkitsi. Se merkitsi hurskaiden juutalaisten taistelua viimeiseen asti silloin, kun epäjumalanpalvelus uhkasi viedä kansan perikatoon. Tätä oli selotismi, joka tunnettiin Uuden testamentin aikana sekä uskonnollisessa että poliittisessa muodossa. Saul kuului uskonnolliseen suuntaan. Poliittisen suunnan edustajat kävivät puolestaan sissisotaa roomalaisia vastaan.

Myös makkabealaisilla oli ollut oma esikuvansa, kuten yllä olevasta tekstilainauksesta nähdään. Hän oli Pinehas, Aaronin pojanpoika, joka kunnostautui uskon puolustamisessa erämaavaelluksen aikana. Kansa oli silloinkin langennut palvelemaan epäjumalia. Pinehas nousi vastarintaan ja surmasi kaksi epäjumalanpalvelijaa. Vanhan testamentin mukaan Pinehas sai silloin Jumalalta ikuisen pappeuden liiton, ”koska hän kiivaili Jumalansa puolesta ja näin sovitti israelilaisten synnin.” (4. Moos. 25:13). Myöhemmin juutalaisessa perinteessä Pinehaasta tuli taistelevan hurskauden sankari (Ps. 106:30; Siirak 46:23–24).
Saulilla oli kuuluisia esikuvia. Hänen toorakoulussaan oli puhuttu paljon Israelin uskon puolustajista, jotka uhrasivat oman henkensäkin Jumalan lain puolesta. Pinehaan vastarinta kannatti. Hän sai Jumalalta ikuisen liiton osoittaessaan uskollisuutta Herran sanalle. Myös makkabealaisten taistelu oli ansiokasta. Kolme vuotta taistelun alkamisen jälkeen Mattatiaan pojasta Juudas makkabealaisesta tuli vastarintaliikkeen johtaja ja pari vuotta myöhemmin, vuonna 164 eKr., temppeli oli vapautettu. Sen kunniaksi vietettiin pyhäkön uudelleenvihkimisen juhlaa.
Siksi Saul tiesi, että taisteluun kannattaa ryhtyä. Hän oli vakuuttunut toimintansa menestyksestä. Myöhemmin hän kuvaa omaa nuoruuttaan elävästi: ”Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen.” (Gal. 1:13). Kiivaus toteutui vainoamisena. Saulin tavoitteena oli tuhota Jeesuksen seuraajien joukko.
Aivan samalla tavalla Saulin toimintaa kuvataan Apostolien teoissa. ”Mutta Saul tahtoi tuhota seurakunnan. Hän kulki talosta taloon, raastoi miehet ja naiset ulos ja toimitti heidät vankilaan.” (Ap.t. 8:3). Saul oli todellinen inkvisiittori. Hänen tehtävänään oli kulkea kaupungeissa etsimässä yksittäisiä ihmisiä, joiden tiedettiin olevan Jeesuksen seuraajia. Heidät otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan.
Myös Apostolien tekojen mukaan tämä oli osoitus Saulin selotismista. Joutuessaan Jerusalemissa entisten ystäviensä kiivaan hyökkäyksen kohteeksi hän muistutti kuuluneensa samaan liikkeeseen. ”Kiivaasti minä taistelin Jumalan puolesta, juuri niin kuin te kaikki tänään teette. Minä olin tälle tielle lähteneiden verivihollinen ja vainosin heitä, pidätin miehiä ja naisia ja toimitin heidät vankilaan. Tämän voi ylipappi ja koko vanhimpien neuvosto todistaa.” (Ap. t. 22:3–5).
Kristittyjen kuulusteleminen oli raakaa toimintaa. Apostolien tekojen kertomus antaa siitä karun kuvan. Paavali puhuu Agrippalle: ”Hankin ylipapeilta valtuudet ja toimitin vankilaan monia pyhiä, ja kun tuli kyse heidän surmaamisestaan, äänestin sen puolesta. Kerran toisensa jälkeen minä synagogissa rankaisin heitä ja yritin pakottaa heidät herjaamaan Jeesusta, ja ankarassa kiihkossani minä ulotin vainoretkeni oman maamme ulkopuolelle asti.” (Ap. t. 26:10–11).
Kyseessä oli uskonnollinen kuulustelu. Siinä Jeesuksen seuraajilta kysyttiin heidän uskonsa kohdetta ja näkemystensä yksityiskohtia. Saul sai lukemattomat kerrat kuulla uskovien todistuksen Kristuksen ylösnousemuksesta. On mielenkiintoista, että myöhemmin kristittynä Paavali itsekin Agrippan edessä mainitsee ylösnousemuksen – vedoten samalla ylösnousemukseen uskovien fariseusten käsitykseen. Kuulustelijat saavat kuulla: ”Miksi teistä on niin uskomatonta, että Jumala herättää kuolleet?” (Ap. t. 26:8). Tämän lauseen myös Saul oli varmasti saanut kuulla monta kertaa.
Juutalainen kuulustelu päättyi aina samaan lopputulokseen. Jos syytetty halusi päästä rangaistuksesta, hänen piti pilkata Jeesusta. Kristittyjen todistuksena oli Jeesuksen ylösnousemus ja hänen herruutensa. Saulin mukaan se oli kuitenkin blasfêmiaa, jumalanpilkkaa. Siksi kristittyjen olisi pitänyt vastata kuulustelijoiden syytöksiin ja myöntää uskonsa olleen jumalanpilkkaa. Sitä merkitsee Jeesuksen ”herjaaminen”.
Tällaiseen herjaamiseen ilmeisesti monikaan uskova ei ollut valmis. Siksi Saul myöhemmin kertoo monista rangaistuksista, jopa kuolemanrangaistuksesta. Hän sanoo äänestäneensä kuulusteluiden päätteeksi kristittyjen surmaamisen puolesta. Vaikka juutalaisilla ei varsinaisesti ollut oikeutta toteuttaa kuolemanrangaistusta, asiaa ei kukaan roomalainen valvonut loppuun asti. Sen osoittaa Stefanoksen kivittäminen Jerusalemissa (Ap.t. 7).
Korkeasti oppinut Saul oli siten ankara mies. Hän halusi pitää juutalaisen uskon puhtaana. Hän halusi karsia harhaoppiset saastuttamasta Jumalan kansaa – vaikka se merkitsisi äärimmäistä vaihtoehtoa, heidän surmaamistaan. Saulin pyhä viha kohdistui kristittyihin heidän uskonsa syvimmän sisällön tähden. Hänen mielestään he pilkkasivat elävää Jumalaa ja olivat kadotuksen omia. Selooteilta opittu ”kiivailu” Jumalan lain puolesta antoi Saulin elämälle suunnan. Hänestä tuli Kristuksen seuraajien suurin vihamies, joka ei epäröinyt käyttää valtaansa heidän tuhoamisekseen.


Saul – ikätovereitaan parempi

Vähä vähältä silmiemme eteen piirtyy kuva juutalaisesta Saulista. Hän ei ollut kuka tahansa juutalainen mies syrjäisestä Tarsoksen kaupungista, Syyrian pohjoislaidalta. Saul oli huippulahjakas juutalainen teologi, joka oli saanut parhaan mahdollisen koulutuksen Mooseksen lain tuntemisessa. Hänestä olisi voinut tulla kirjanoppinut, joka olisi jatkanut Vanhan testamentin lain opetusta omille oppilailleen. Hän olisi saattanut saada korkean aseman juutalaisten yhteisössä.
Saulilla oli lisäksi erityisen syvä vakaumus. Hän oli valmis laittamaan koko elämänsä likoon juutalaisen uskon puolustamiseksi. Tässä hän seurasi aikaisempien sukupolvien vapaustaistelijoita, jotka taistelivat Jumalan lain puolesta jopa henkensä uhraten. Kiivailu lain puolesta merkitsi ehdotonta taistelua juutalaisen uskon säilyttämiseksi. Saul ei hyväksynyt pienintäkään poikkeamaa siinä juutalaisuudessa, jonka hän itse koki oikeaksi.
Tällainen vakaumus teki Saulista kristittyjen vainoojan. Hän kiersi ”talosta taloon” tavoitteenaan heittää vankilaan jokainen, joka seurasi nasaretilaisen Jeesuksen oppia. Hän äänesti kristittyjen surmaamisen puolesta. Hänen kätensä olivat täynnä Jeesuksen seuraajien verta.
Jumala teki mahdottomasta mahdollisen. Hän valitsi kristinuskon pahimman vastustajan ja teki hänestä apostolinsa. Jumala otti yhden kiivaimmista ja lahjakkaimmista juutalaisista ja kutsui hänet evankeliumin palvelijaksi. Ihmisten silmissä tällaisen tilanteen on täytynyt olla lähestulkoon käsittämätön. Monet pelkäsivätkin aluksi kääntymykseen tullutta Saulia, eivätkä uskoneet muutoksen olevan mahdollinen. Käytännössä kului monta vuotta ennen kuin Paavali saattoi toimia seurakunnissa vapaasti. Mutta mikä muutti vainoojan?