11. Paavalin kirje galatalaisille

 

Kirjeen konteksti ja kirjoittaminen

Lähdettyään Korintista levottomuuksien jälkeen 52 Paavali on Apostolien tekojen mukaan mennyt ensimmäistä kertaa Efesoon. Hän on ollut siellä vain tovin, mutta Priscilla ja Aquila ovat jääneet kaupunkiin (Ap.t. 18:18-19). Tämän jälkeen Apostolien teot kertoo kolmannen matkan alusta vain vähän (Ap.t. 18:23). Paavali on kulkenut Jerusalemin jälkeen Antiokiaan ja jäänyt sinne vähäksi aikaa. Sitten ”hän lähti taas matkaan” ja kulki Galatian ja Frygian halki rohkaisten opetuslapsia. Tämä määre selittänee, miten Galatia on tuohon aikaan määritelty. Sen keskeisiä kaupunkeja Paavalin matkan varrella on ollut Ikonion, mutta myös Lystra ja Derbe – lähetysmatkojen ensi hedelmät – ovat alueella merkittäviä. Tosin kirjeen viittaus ”nopeaan” kääntymiseen pois evankeliumista, opetus Paavalin henkilöhistoriasta, ja maininta ”ruumiillisesta tilasta” eli sairastumisesta syynä Galatiaan jäämisestä antavat kaikki ymmärtää, että kyseessä voivat itse asiassa olla ylängön pienet paikkakunnat Ikonionin ja Pisidian Antiokian suunnalla (Bruce, Hemer).

     Apostolien tekojen mukaan Paavali kulki tämän jälkeen suoraan Aigeianmeren rannalle Efesokseen, jonne hän jäi noin kolmeksi vuodeksi 53–56. Efesoksesta Paavali on ilmeisesti kirjoittanut Galatalaiskirjeen niihin seurakuntiin, joissa hän on juuri vähän aikaisemmin vieraillut – ja joista osa on juuri perustettu. Kirje henkii turhautumista siitä, että Paavalin lähetystyö on tärveltynyt valeapostolien työn seurauksena. On vaikea päätellä, puhuuko Paavali seurakunnista, joissa hän on jo aikaisemmin käynyt ja nyt matkalla Efesoon vieraillut uudelleen, vai seurakunnista, joissa hän on käynyt sairautensa johdosta vain kerran. Matkan voidaan joka tapauksessa katsoa tapahtuneen nimenomaan Jerusalemin kokouksen jälkeen (tästä tosin kiistaa tutkijoiden kesken). Tästä kertoisi siten Gal 1, jossa Paavali puhuu välirikosta ”pylväiden” eli Pietarin ja Jaakobin kanssa. Välirikko on merkittävä tapahtuma, jossa mitattiin apostolien sopimusta käytännössä.

 

Matkat ja kirjeet

52 purjehdus itään, käynti Efesoksessa, Kesarean kautta Jerusalemiin
52 takaisin Antiokiaan, jossa ”jonkin aikaa”
53 kolmas lähetysmatka alkaa (Ap. t. 18:23)
 53–55 Efeson kasvun aika (Gal, Korinttilaiskirjeet)
55 Efesoksen mellakka (?)
56 Makedonia ja Kreikka, ilmeisesti Korintti (yli kolme kuukautta)
57 takaisin Filippin kautta Troakseen ja Miletokseen (viesti Efesokseen)
57 Jerusalemiin (kolehdin vieminen)
57–59 Kahden vuoden vankeus Kesareassa
59 Oikeudenkäynti Festuksen edessä
59–62 merimatka Roomaan, kahden vuoden vankeus

            

Kysymys judaisteista

Galatalaiskirje on kiistakirjoitus, ja sellaisena oiva retoriikan esimerkkitapaus. Paavali käyttää kiivasta kieltä. Siksi kysymys seurakunnassa esiintyneistä vääristä opettajista on ollut monimutkainen. Selvää on, että kiista ei ole teoreettinen. Seurakunnassa ”jotkut” ovat koettaneet vääristää Kristuksen evankeliumin (1:7). He rinnastuvat ”valeveljiin”, jotka ovat muuallakin yrittäneet houkutella kristittyjä ”lain orjuuteen” (2:4). Väärät opettajat ovat ”lumoajia”, jotka harhauttavat uskovia (3:1). Heillä on intoa, mutta ei taitoa: ”Nuo toiset koettavat innokkaasti vaikuttaa teihin, mutta heidän intonsa ei ole oikeaa. He tahtovat erottaa teidät meistä, jotta intoutuisitte kannattamaan heitä” (4:17).

     Keitä nämä opettajat tai kiihottajat sitten olivat? Yhden tutkijan mielestä hajaannuksen ovat saaneet aikaan juutalaiskristityt, jotka ovat vaatineet kääntyneiltä ympärileikkausta. Toisen mukaan taas kyseessä olisivat pakanakristityt, jotka ovat ensin ympärileikkauttaneet itsensä. Kolmas ehdottaa, että Paavali kävi kiistaa kahdella rintamalla. Uskonnonhistoriallisen koulun edustajat ovat puolestaan esittäneet, että vastustajat olisivat gnostilaisia (ajoituskysymys ei tuolloin ollut vielä ongelma).

     Keskustelua on synnyttänyt erityisesti kysymys lain noudattamisen ankaruudesta. Jos kyseessä olivat etnisesti juutalaiset judaistikristityt, miksi Paavali puhuisi heille vielä täydellisestä lain noudattamisesta? Vanhemman Paavali-tutkimuksen piirissä tämä vaikutti oudolta, ja siksi joku esittikin, että vastustajat olivat jossain määrin mukautuneita hellenistijuutalaisia (jotka olivat kääntyneet kristityiksi) – eivät tiukkoja fariseuksia. Toisen tulkinnan mukaan tuo piirre kertoisi siitä, että kyseessä olivat lakia tuntemattomat pakanakristityt, jotka vain oman kokemuksensa takia vaativat juuri ympärileikkausta. Mutta

     Paavalin kirjeitä ajatellen puhe lain vaatimuksesta on tiukkaa niin juutalaisille kuin juutalaisuudesta kääntyneille. Hänen kritiikkinsä terä on siinä, että hurskaskaan juutalainen ei ymmärrä, että laki vaatii täydellisyyttä. Siksi judaistit ovat hyvin voineet olla tavallisia juutalaiskristittyjä, jotka ovat noudattaneet perinteisiä proselytismin sääntöjä. Paavalin retoriikka lienee kirjeessä tilannetta hieman jyrkempää. Hän käyttää ankaraa kieltä ”kuohitsemisesta”, ”orjuudesta” ja Kristuksen täydestä ”hyödyttömyydestä” herättääkseen kristityt ajattelemaan evankeliumin vapautta. Tässä tilanteessa välirikko Keefaksen kanssa Paavalin omassa Antiokian seurakunnassa on tärkeä esimerkki: galatalaisten tavoin Keefaskin oli ajautunut orjuuteen, jolloin Paavali oli muistuttanut häntä Kristuksen työn täydellisyydestä.

 

Paavalin evankeliumi

Galatalaiskirjeen avainteemana on kiista toisenlaisesta evankeliumista (1:6). Jotta voisimme ymmärtää Paavalin ajatusten kokonaisuuden, meidän on tarkasteltava, mitä tuo tuttu termi ”evankeliumi” merkitsi hänelle. Paavalin suurten kirjeiden, kuten Roomalaiskirjeen sanoman keskuksessa on evankeliumi (1:1). Käyttämällä termiä “evankeliumi” Paavali liittyy Jeesuksen eskatologiseen sanomaan. Jumalan kuninkuus on tullut lähelle Kristuksessa, ja ilosanoma siitä on pelastuksen sanoma koko maailmalle. Jesajan profetialla tulevasta ilosanomasta näyttää olevan Paavalille suuri merkitys niin henkilökohtaisesti kuin teologisestikin.  “Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: – Sinun Jumalasi on nyt kuningas!” (Jes. 52:7).

     Jeesuksen julistus keskittyi juuri tällaiseen eskatologiseen Jumalan valtakunnan odotukseen. Tämä on se ”Kristuksen evankeliumi”, josta Galatalaiskirje puhuu (Gal. 1:7). Evankeliumi toteutuu siinä, että Jumala antaa Messiaansa, Ihmisen Pojan, joka tuo pelastuksen kansalleen. Kun Paavali Roomalaiskirjeen alussa määrittelee sanomansa, evankeliuminsa, ja evankelioimistyönsä sisällön, hän puhuu Jumalan valtakunnan tulosta pääsiäisen näkökulmasta. Jeesus on ylösnousemuksessa korotettu taivaalliseen valtaan (Room. 1:4).

   Tätä evankeliumia ei Paavalin mukaan saa kukaan muuttaa (Gal. 1:9). Evankeliumia ei voi valita. Sitä ei saa vaihtaa. Se on yksi ja sama evankeliumi, jota kaikki oikeat apostolit julistavat. Se turmelijat Paavali kiroaa (1:9).

   Paavalin oma suhde ylösnousseeseen Herraan on yksi avainteema hänen teologiansa ymmärtämiseen. Ylösnousseen kohtaaminen on joskus tulkittu vain vision omaiseksi kokemukseksi, jolla ei olisi juuri muuta sisältöä kuin Jeesuksen näkeminen. Paavali antaa kirjeissään asiasta kuitenkin paljon rikkaamman kuvan. Galatalaiskirjeessä Paavali kertoo, että Ylösnoussut antoi evankeliumin hänelle ilmestyksessä. “Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle” (Gal. 1:12). Paavali kohtasi Ylösnousseen Damaskon tiellä (Ap.t. 9; 22). Siellä hän ymmärsi Jeesuksen todella nousseen kuolleista ja astuneen kirkkauteen.

  
Sisällön tuolle Ylösnousseen kohtaamiselle antaa vanhatestamentillinen messianologia. Paavali ei näe Jeesusta ainoastaan kuolleista herätettynä ihmisenä. Hän kohtaa Jeesuksen Herrana. Paavalille ilmestyy kirkkauden kuningas, jonka Jumala itse on asettanut taivaalliseen valtaan. Siksi yksi ainoa näky muuttaa hänen koko elämänsä. Evankeliumi onkin Paavalille muuallakin Kristuksen kirkkauden evankeliumi. “Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (2. Kor. 4:6). Paavali kohtasi jumalalliseen kirkkauteen korotetun Kristuksen. Hän ymmärsi Jeesuksen saaneen Isältä ainutlaatuisen aseman.

   Tuo teologinen perustelu selittää sen, miksi Paavali voi rohkeasti väittää, että ihmiset eivät ole opettaneet hänelle evankeliumia. Jeesuksen ilmestymisen kautta Paavali on joutunut toteamaan, että Jeesus on se taivaallinen Herra, jota hänen vainoamansa uskovat palvovat pelastuksensa tuojana. Niinpä kirkkauden Herran kohtaamisesta tulee hänelle evankeliumi – kirkkauden Jumalan ilmestyminen pelastuksen tuojana. Tuolla perusteella evankeliumista tuli Paavalille samalla valtuutus apostolin tehtävään. Galatalaiskirjeessä hän sanoo, että ilmestyksen kautta Jumala erityisesti kutsui hänet hyvän sanoman julistajaksi (1:15–16). 

 

Tappioksi lukemisen periaate

Kristuksen evankeliumin puolustaminen johti Paavalin taistelemaan ”valheveljiä” vastaan (2:4). Toisen luvun alussa hän muistuttaa ensin, että hänen evankeliuminsa on sama kuin toisten apostolien. Hän sai valtuutuksen lähetystyöhön Jerusalemin ”suurilta” apostoleilta. Jerusalemin johtajan Jaakobin (Herran veljen) vaikutus oli kuitenkin saanut jopa Pietarin epävarmaksi kristityn vapaudesta. Hän oli alkanut Antiokiassa noudattaa vanhoja juutalaisia säädöksiä eikä edes syönyt yhdessä pakanakristittyjen kanssa (2:12). Tähän ongelmaan vastatessaan Paavali käytti kuuluisaa ”tappioksi lukemisen” periaatetta (vrt. Fil. 3:7).

     Paavalin käsitys Jumalan tuomiosta ja Jumalan pelastavasta teosta muutti käsitystä Israelista valittuna kansana. Juutalaisten ja pakanakansojen välillä ei enää ollut erilaista asemaa suhteessa Jumalan valmistamaan pelastukseen. Galatalaiskirjeessä Paavali erottaa pelastuksen Jumalan liittolupauksista tai menneisyydessä tapahtuneesta Jumalan valinnasta hyvin selkeästi. Israel on kyllä saanut Jumalan lupaukset, mutta ne eivät riitä eskatologisen toivon antajiksi. Pelastus on sidoksissa vanhurskauteen. Oikea vanhurskaus puolestaan on Kristukselta tulevaa vanhurskautta ja Paavali tavoittelee sitä pelastuksekseen (Gal. 2:15–16).

“Me olemme syntyperältämme juutalaisia, emme syntisiä pakanoita. Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä, mitä laki vaatii.”

     Vanhan testamentin Israel oli Jumalan valittu kansa ennen kaikkia muita kansoja. Pakanakansat puolestaan ovat syntisiä eivätkä tunne oikeata Jumalaa. Tätä ajatusta heijastelee jae 15: “Me olemme syntyperältämme juutalaisia, emme syntisiä pakanoita”. Muut kansat palvoivat epäjumalia. Niiden jäsenet voivat päästä pelastukseen ainoastaan liittymällä juutalaisuuteen. Tämän Kristus kuitenkin muutti. Vaikka Paavali oli syntyperältään juutalainen, hän ei enää voinut tarttua pelkkiin liittolupauksiin. Jumalan pelastushistoriallinen suunnitelma ei saanut täyttymystään vielä vanhan liiton juutalaisuudessa. Jumalan valitsema tie ihmisen pelastumiseen oli toinen. Juutalaisen Paavalin oli täytynyt erikseen uskoa Kristukseen, jotta hänet vanhurskautettaisiin. Sen osoittaa finaalinen lause “jotta tulisimme vanhurskaiksi” (j. 16).

     Finaalinen jotta-lause paljastaa “tappioksi lukemisen” periaatteen Paavalin ajattelussa. Vaikka termi on lainattu toisaalta, se on hänen opetukselleen tunnusomainen. Predestinaation ja Jumalan asettaman tuomion perusteella Paavali tietää, että ihminen ei löydä vanhurskautta lain tekojen avulla (j. 16). Kääntyminen lain noudattamiseen ja kiivailu lain puolesta, perinteiset juutalaiset ja jopa farisealaiset hyveet, eivät vielä saata ihmistä osalliseksi vanhurskaudesta. Ne eivät toteuta Jumalan lupauksia pelastuksesta. Jumalan lupaukset toteutuvat Kristuksessa, ja siksi Kristuksen antama vanhurskaus on kaikille kansoille, myös juutalaisille, ainoa tie pelastukseen. (Tappioksi lukemisen periaatteesta ks. myös Fil. 3:4–10). 

     Paavalin ihmiskäsitys tulee esille sanasta “liha”, jota hän tässäkin käyttää ilmauksena syntiin langenneen ihmisen elämän todellisuudesta. Paavali hyödyntää termin kaksimerkityksisyyttä ja kertoo kuulijalle, että “koko maailma” / “kaikki liha” on synnin alla: “ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista” (j. 16). Synnin vallassa oleva ihminen ei voi löytää pelastusta lain tekojen avulla. Jakson teologia on siten periaatteessa sama kuin myöhemmin Roomalaiskirjeessä. Juutalaisten ja kreikkalaisten välillä ei ole enää soteriologisessa mielessä eroa (Room. 3:9, 22). Siksi juutalaisten on “syntisten pakanakansojen” tavoin uskottava Kristukseen, jotta he löytäisivät Jumalan tarjoaman pelastuksen. 

 

Laki, synti ja usko

Lain teot ja usko ovat Paavalin opetuksessa toistensa vastakohtia. Mitä nämä lain teot ovat? Paavalille laki on rakkaus. Lain täyttymys on rakkaus ja lain vaatimus on rakkaus. Laki käsittää Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen. Laki edustaa täten kaikkea kaunista ja hyvää tässä maailmassa. Jumalan laki on elämän oma laki, joka heijastaa Jumalan luomisjärjestystä ja hänen rakkaudellista tahtoaan. Kaikki vääryys, pahanpuhuminen, petos, varkaus, avionrikkominen, lyöminen, tappaminen ym. rikkoo Jumalan luomaa ihmisyyttä vastaan (5:19s). Siksi Jumalan lailla on langenneessa maailmassa tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Se paljastaa vääryyden ja ohjaa yhteisöä pitämään vääryyttä kurissa “esivallan”, poliisin ja oikeuslaitoksen avulla. Lankeemuksen tähden lailla on toisaalta erityinen hengellinen tehtävä. Se paljastaa rakkaudettomuuden, mikä merkitsee syntiä. Synti on Jumalaa vastaan rikkomista. Syntiä tehdessään ihminen osoittaa elävänsä erossa elämän Luojasta. Paljastaessaan synnin laki tekee ihmisen syylliseksi Jumalan edessä.

     Lain teot ovat periaatteessa siis jotain hyvää. Sana tarkoittaa Vanhassa testamentissa lisäksi kaikkia niitä tekoja (juutalaisuudessa jopa Israelin ”työtä”), jotka kuuluvat ihmisen Jumala-suhteeseen. Sellainen teko oli myös ympärileikkaus, josta Paavali tässä kirjeessä puhuu. Miksi Paavali kuitenkin sanoo, että lain teot ovat jotain kielteistä? Lain teot ovat kielteistä silloin, kun ei ymmärretä synnin vakavuutta. Synti on Paavalin mukaan niin vakava asia, että Vanhan testamentin opettama ihanne ei voi olla ihmisen uskon perustus. Hyväkään laki ei riitä Jumala-suhteen korjaamiseen. Synti on kadottanut kaiken. Kaikki kuolevat Aadamissa. Kaikki ihmiset ovat kadotustuomion alla. Siksi edes hyvistä lain teoista ei ole ihmisen pelastajaksi. Ihmisen elämää kuvaa synti ja siihen ihminen on sidottu alusta lähtien. Galatalaiskirjeessä Paavali sanoo sen näin: “Pyhä kirjoitus on kaiken sulkenut synnin vankilaan” (3:22; vertaa Room. 11:32).

     Synnin vankila on lohduton paikka. Inhimillisesti parhainkaan ihminen ei voi itsestään väistää tuomiota. Jumala on määrännyt synnille tuomion (predestinaatio). Synnin todellisuus on jotain sellaista, mikä ei kestä Jumalan pyhyyden edessä. Siksi vapaus ei voi koskaan merkitä vapautta synnin perustodellisuudesta. Uskoa ei ole mahdollista tulkita ilman käsitystä ihmisen synnistä, Jumalan pyhyydestä ja lopullisesta tuomiosta..

   Juuri tuon Paavalin kuvaaman synkän taustan tähden hänen opetuksensa vapaudesta muodostuu niin äärimmäisen radikaaliksi. Kaikki on suljettu synnin vankilaan, mutta ei turhaan, vaan: “sitä varten, että se, mitä on luvattu, annettaisiin niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen” (3:22). Synkkä tausta ohjaa evankeliumin sanomaa yhteen suureen päämäärään: synnin ahdistavan todellisuuden takia Jumala on valmistanut pelastuksen antamalla maailmaan syntien sovittajan, Kristuksen. Sen jälkeen on hyödytöntä pohtia, onko ihmisillä muita teitä pelastukseen kuin Kristus. On vain kaksi mahdollisuutta: synnin vankila ja Kristuksen tuoma vapaus. Siksi on myös vain kaksi vanhurskautta: Kristuksen tarjoama lahjavanhurskaus tai omavanhurskaus. Niinpä siivoinkin ihminen tai nöyrin ihminen osoittautuvat omavanhurskaiksi, jos heillä ei ole Kristusta. 

     Tuo vapaus on rajaton ja loputon Kristuksessa. Siksi emme saa alistua uskonnollisuuden orjuuteen. Uskonnolliset teot eivät auta. Askeesista ei ole hyötyä. Edes juutalainen perinne ympärileikkauksineen ei auttanut Paavalin kuulijoita. Armon ja vapauden keskuksessa oli ja on yksin Kristus, meidän Vapahtajamme.

 

Kristuksen uhri syntiemme edestä

Armon todellisuutta ja sovituksen teologiaa Paavali perustelee kolmannen luvun jakeissa 10-13. Lain kautta on mahdoton tulla vanhurskaaksi. Siksi Jumala on antanut pelastuksen toisella tavalla. Hän lähetti Kristuksen ja teki jotain odottamatonta: Jeesus Kristus tuli kiroukseksi meidän  edestämme. Tässä Paavali selittää pääsiäisen tapahtumien hengellistä merkitystä. Jeesuksen kuolema oli virheettömän ja synnittömän Jumalan Pojan kuolema. Hänet kirottiin meidän tähtemme. Hänen päällään oli koko ihmiskunnan syntien taakka.

     Teologian taustalla ovat Deuteronomiumin siunaukset ja kiroukset, jotka liitetään Tooraan ja Jumalan käskyjen noudattamiseen (5. Moos. 28). Jumalan laki on täydellinen, koska maailma on luotu sen mukaan. Siksi elämän siunaus ja paratiisi seuraa Tooran täydellisestä noudattamisesta. Se ei ole seurausta vain kuuliaisuudesta, vaan hyvän elämän hedelmästä itsestään. Käskyjen rikkominen puolestaan tuottaa kirouksen niin rikotuille lähimmäisille kuin tekijälle itselleenkin. Siitä seuraa myös Jumalan viha, jonka ansiosta Jumala kiroaa ihmisen elämänkin.

     Kirouksen tematiikka johtaa lopulta lunastuksen ja vapaaksi ostamisen (eksagorazoo) teologiaan. Lain kirouksesta voi vapauttaa vain siten, että Kristus itse tulee kirotuksi toisen puolesta. Synniksi tai syntiuhriksi tekemisen sijasta nyt on esillä kirotuksi ”tekeminen”. Sille taas on Paavalin mukaan olemassa historiallinen peruste. Paavalin toinen raamattuperuste muistuttaa, että ristiinnaulittu eli kuolemanrangaistuksen saanut on Jumalan kiroama (5. Moos. 21:23). Kun Kristus on surmattu Jerusalemissa telottamalla hänet ristillä, hänestä on Tooran mukaan tullut Jumalan kiroama. Synnittömänä Jumalan Poikana hän on ollut kirottuna muiden tähden. Näin hän on kantanut lain kirouksen. Lain vaatimus on täytetty, ja synnille langetettu rangaistus on kärsitty. Siksi Kristus ”lunastaa” lain orjat vapaiksi oman työnsä perusteella.  

   Siten Paavali pääsee opetuksensa johtopäätökseen jakeessa 24: laki on saanut uuden merkityksen. Siitä on tullut meille ”valvoja” ja ”kasvattaja” Kristukseen. Laki vartioi ihmistä ja osoittaa synnin todeksi. Kun ihmiskunta on suljettu synnin vankilaan, vartija vahtii vankiaan vapautukseen asti. Näin Paavali voi osoittaa Tooralle olennaisen tehtävän samalla, kun hän kiistää lain noudattamisen pelastuksen tienä ja lain teot pelastuksen askeleina.

 

Vapauden julistus (Gal. 5)

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkää alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” Kristityn vapaus on Paavalin mukaan ensinnäkin vapautta laista. Mutta voiko uskova elää lakia vastaan? Roomalaiskirjeen mukaan Jeesus on koko Mooseksen lain loppu (Room. 10). Itse asiassa meidän pitäisi käyttää sanaa “täyttymys”, koska Jeesus ei väheksynyt lain merkitystä. Mutta Kristuksen tultua lain syytöksillä ei ole enää mitään valtaa uskovaan. 

   Kaksi yleisintä ongelmaa lain ja evankeliumin sekoittamisessa ovat evankeliumin hylkääminen ja lain kieltäminen (antinomismi). Evankeliumin kieltävät ne radikaaliteologit, jotka pitävät kristinuskoa pelkkänä ihmisyyden tulkintana. He hylkäävät kadotuksen ja sovituksen. Uskosta tulee heille moraalioppia, pyrkimystä oikeudenmukaiseen elämään. Evankeliumi puolestaan puhuu lyödystä ja hylätystä Jumalan Pojasta. Poika riippuu teloituspuussa, häntä syljetään ja pilkataan. Hänessä ei ole mitään arvokasta eikä loisteliasta. Hän on vain rangaistuksen alainen hylkiö, joka tapetaan ja heitetään hautaan. Paavalin mukaan uskon silmät näkevät kuitenkin lain ahdistuksen siellä, missä langennut ihminen näkee rakkautta. Uskon silmät näkevät evankeliumin ilon siellä, missä langennut ihminen näkee vain ruman epäonnistumisen ja hylkäämisen. Usko näkee nimittäin tuon Kristuksen epämiellyttävän kuoleman Jumalan rangaistuksena koko maailman syntien tähden.