16. Paavalin kirje efesolaisille

 

Kirjeen aitous ja syntytilanne

Kirje Efesolaisille on Tykikoksen kuljetettavaksi annettu kiertokirje, joka on nykyisessä traditiossa osoitettu Paavalin rakkaalle Efesoksen seurakunnalle. Kirjeessä Paavali on ”vankina Herrassa”, eli kirjeen asetelma on sama, kuin Kolossalaiskirjeessä. Kirjeen erikoisuus on siinä, että Paavali ei näytä kirjoittavan seurakuntaan, jonka hän tuntee erityisen hyvin. Sen sijaan hän on saanut ”kuulla siitä uskosta”, joka seurakuntalaisilla on. Toisin sanoen Paavali kirjoittaa kuten kolossalaisille, joita hän ei ole vielä tavannut. Kirjeen lopussa ei myöskään ole henkilökohtaisia terveisiä, kuten muissa kirjeissä. Vanhimmista käsikirjoituksista puuttuukin osoitus en efeesoo. Joskus on ehdotettu, että kirje olisi itse asiassa Kolossalaiskirjeessä mainittu kirje laodikealaisille (näin Markion n. 140), tai jokin muu vastaava kirje.

     Kirjeen aitoudesta käyty keskustelu sisältää saman kaltaisia piirteitä, kuin Kolossalaiskirjeestä käyty keskustelu. Kirjettä on pidetty epäaitona kielellisin ja temaattisin syin. Toisaalta kuitenkin kirje sisältää runsaasti Paavalin muista kirjeistä tuttua ainesta. Kirjeen suhde Kolossalaiskirjeeseen onkin ratkaiseva. Jos ja kun Kolossalaiskirje osoittautuu Paavalin aidoksi kirjeeksi, myös suhtautuminen Efesolaiskirjeeseen muuttuu. Kirjeen erityisinä pidetyt aiheet ovat itse asiassa samanlaisia kuin Kolossalaiskirjeessä. Muita yhteyksiä Ef-Kol:

- syntien anteeksianto (Ef. 1:7)
- yhdistää kaiken taivaassa ja maan päällä (1:10)
- seurakunnan pää (1:22)
- tehnyt eläviksi rikoksiin kuolleet (2:1)
- seurakuntaruumiin kuvaus (4:16)
- pankaa pois vanha ihminen (4:22)
- vaeltakaa kuin viisaat (5:15)
- rakentuminen ylistyslauluista (5:19)
- vaimot alamaisia (5:22s.)

 

Kirjeen teologiasta

Oltiinpa Efesolaiskirjeen synnystä mitä mieltä tahansa, sisältönsä puolesta kirje tarjoaa harvinaislaatuisen kokonaisesityksen apostoli Paavalin teologiasta. Kyseessä on suorastaan pieni dogmatiikka, jossa käsitellään niin soteriologian kuin missiologiankin keskeiset pääkohdat. (Toisin kuitenkin Gyllenberg, jonka mukaan kirje on kyhäelmä, josta puuttuu pääkohta. Siinä olisi vain laajennettu johdanto ja tätä seuraava kehottava osa.)

     Kirjeen alussa on heti armonvalinnan teologia ja sovitusteologia veren tuomasta lunastuksesta. Tähän liittyy jo Roomalaiskirjeessä pohjustettu universalismi, jonka mukaan Jumala yhdistää Kristuksessa kaiken, koska kansojen välillä ei enää ole eroa. Ihmiset uudistaa totuuden sana, ja uskon vahvistaa Pyhän Hengen sinetti. Jumalan viisauden teema on kuin Korinttilaiskirjeestä, ja ylösnousemusteologia kuin Roomalaiskirjeestä. Kristus on seurakunnan pää ja hän hallitsee Psalmin 110 mukaisesti, kun kaikki on asetettu hänen jalkojensa alle.

     Toinen luku kertaa pelastusjärjestyksen. Uskon korostus on Paavalille tyypillinen ja kristitty uuden luomistyön tuloksena kertaa 2. Kor. ajatuksia. Myös Israel-kysymys käsitellään, ja vielä samaan tapaan kuin Room. 911. Erottava väliseinä on purettu, sillä Kristus on niin lupausten kansan kuin pakanoiden Vapahtaja: hän on yhdessä ruumiissa sovittanut molemmat ristin kautta. Lisäksi seurakunta on uusi eskatologinen temppeli, joka muodostuu elävistä kivistä, Kristus itse kulmakivenä (Ps. 118). Kolmannessa luvussa Paavali kertaa pakanalähetyksen perusteita ja puhuu pelastuksen salaisuudesta (vrt. 1. Kor. 2:7). Muiden kirjeiden tapaan Paavali toteaa, että hänen kärsimyksensä koituvat seurakunnan kasvun hyväksi. Seurakuntaruumis pysyy pystyssä tunnustuksen ja oikean opin varassa (luku 4). Tässä ohjaa pareneesi (luku 5).