17. Paavalin ensimmäinen kirje Timoteukselle

 

Kirjeen aitous ja syntytilanne

Pastoraalikirjeet poikkeavat Paavalin suurista kirjeistä siinä, että niiden tavoitteena on selvitellä seurakunnan järjestykseen kuuluvia asioita. Niiden luonne on jossain määrin erilainen kuin suurten kirjeiden, ja moni tutkija on ajatellut kirjeiden olevan Paavalin oppilaiden kokoamia. Apostolin nimissä lähetetty kirje antaisi kyllä hyvin tukea ja turvaa etenkin ristiriitojen keskellä elävälle ja mahdollisesti vainotulle seurakunnalle. Sellainen nimittäin näyttää kirjeiden kirjoittamistilanne olevan. Toisaalta kirjeissä on niin paljon Paavalin kirjeille tyypillisiä asioita, että niiden voi yhtä hyvin ajatella sisältävän vanhan apostolin ohjeita vaikeuksiin joutuneille seurakunnilleen.

     Kirjeiden historiallista tilannetta on pohdittu viitaten Paavalin toimintaan Apostolien tekojen kuvauksen ulkopuolella. Vapautettiinko Paavali 62? Matkustiko hän länteen? Kleemensin kirjeen  (Rooman piispa 92–101) perusteella on ajateltu, että hän kulki ”Hispaniaan” (Room. 15:28).

     Veljesvihan ja riidan tähden Paavali saavutti kestävyydellään voittopalkinnon. Seitsemästi hän oli vankina, hänet ajettiin maasta ja häntä kivitettiin, mutta näin hänestä tuli julistaja sekä idässä että lännessä ja hän saavutti sen jalon maineen, mikä hänen uskoonsa liittyy. Ja kun hän sitten, koko maailmalle vanhurskautta opetettuaan oli tullut lännen rajoille ja oli antanut todistuksen hallitsijoiden edessä, hän erkani tästä maailmasta ja tuli otetuksi pyhään paikkaansa kestävyyden suurimpana esikuvana. (Kleem. Kor. 5:5–7).

     Roomassa noin 30 vuotta Paavalin jälkeen piispana toiminut Kleemens toteaa, että Paavali julisti (Roomasta katsoen?) sekä idässä että lännessä. On ajateltu, että termi ”lännen rajat” (terma tees dyseoos) tarkoittaisi Gibraltaria, Euroopan äärimmäistä rajaa ennen merta. Paavalin uudet matkat selittäisivät, miksi Muratorin kaanonissa (n. 180) todetaan, että Paavali kulki myös Espanjaan. Samalla kävisi ymmärrettäväksi, miksi Apostolien teot vaikenee Paavalin viimeisistä hetkistä. Periaatteessa on mahdollista, että pastoraalikirjeet ovat Paavalin myöhäisvaiheesta (2. Tim. 4:17).

     Jotkin muodolliset syyt puhuvat tosin aitoutta vastaan. Markionin kaanonista (n. 140) pastoraalikirjeitä ei löydy, ei myöskään Paavalin kirjeiden varhaisesta kokoelmasta p46. Sisällön osalta taas Timoteuksen lähettäminen Efesokseen 1. Tim. 1:3 ja Tituksen jättäminen Kreetalle poikkeavat Ap.t. tiedoista. 2. Tim. puolestaan kuvaa Paavalia Rooman vankeudessa (1:8, 16).

 

Kielelliset argumentit

On lisäksi olemassa tiettyjä kielellisiä tekijöitä, joiden perusteella kirjeitä on pidetty Paavalin oppilaiden tekeminä. Pastoraalikirjeissä on yhteensä 306 sanaa, joita ei löydy Paavalin muista kirjeistä. Näistä 176 on hapax legomena (esiintyy kerran UT). Monet sanoista ovat tavallisia hellenistisen puhekielen sanoja: odottaa (bradynein), nuoruus (neotees), seurata (parakolouthein) tai lähtö (analysis). Harvinaisia ovat myös ”kaitsijan” toimeen liittyvät sanat ja toimen kriteerit. (Tosin kirkon hallinnosta puhuu 1. Tim. vain 27 jaetta 113:sta. Muuten aiheina ovat laki, armo, pelastus, lesket, orjat jne.) Lista termeistä koostuu sanoista, joita Paavali ei käytä usein:

episkopee, kaitsija (kuitenkin Fil. 1:1)
anepileemptos, nuhteeton
neefalios, raitis (kirkas mieleltään)
soofroon, harkitseva (itsekriittinen)
kosmios, rauhallinen (esiintyy arvokkaasti)
filoksenos, vieraanvarainen
didaktikos, taitava opettaja

     Itse virkarakenteen esiintyminen ei tosin enää ole merkittävä argumentti. Aikanaan Baurin hegeliläisessä historiantulkinnassa vakiintuneita virkoja pidettiin mahdollisena vasta vakiintuneessa kirkossa vuosisadan vaihteessa. Nykyään kuitenkin on todettu, että kaitsijan eli piispan (episkopos) ja diakonin (diakonos) tehtävät on jäsennetty synagogan esikuvan mukaan – aivan kuten vanhimmistonkin (presbyteros) tehtävät. Tarkempi käsittely jäljempänä.

     Kuka kirjeet sitten kirjoitti? Ehdotuksia on monia, ja ensimmäisten vaihtoehtojen mukaan kyseessä olisi Paavalin kirjuri tai ”amanuenssi”. Tämän ajatellaan kirjoittaneen kirjeet melko itsenäisesti Paavalin ohjeiden mukaan. Jonkun tutkijan mukaan Paavalin työtoveri Tykikos tulisi hyvin kysymykseen. Toisten mukaan taas Luukas mainitaan erikseen kirjeessä: ”Vain Luukas on täällä kanssani” (2. Tim. 4:11). Näin ollen kirjeiden itsenäinen kreikan kieli voisi tulla hänen kynästään. Välittävän ajatuksen mukaan kirjeitä on toimitettu tai kirjoitettu kokonaan myöhemmin.

 

Kirjeen teologiasta

Ensimmäisen Timoteuskirjeen opetus kohdistuu Efesoksen vieraiden oppien opettajia vastaan. Ongelmana on ensinnäkin ollut käsitys laista. Paavali ei ryhdy Roomalaiskirjeen tapaiseen pitkään selvittelyyn, vaan ottaa esille sen, mihin hän sielläkin päätyi (Room. 13:.8). Käskyn päämäärä on rakkaus. Jumalan laki ja Jumalan tahto on rakkaus. Siksi noita kahta ei voi koskaan asettaa toisiaan vastaan.  Niiden rikkominen on aina elämän rikkomista ja rakkauden kieltämistä.

     Evankeliumin korostaminen ei saa koskaan johtaa siihen, että lain ja käskyjen merkitys kiellettäisiin. Laki on hyvä, kun sitä käytetään sen oman tarkoituksen mukaisesti. Siksi olisi väärin kuvitella, että rakkaus olisi jotain enemmän kuin laki, tai että rakkaus tekisi lain käskyt vanhentuneiksi. Väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, varastaminen ja petos eivät tule missään elämän tilanteessa soveliaiksi, vaan ne ovat aina itse elämän rikkomista. Siksi Paavali kirjoittaa, että laki on säädetty järjestyksen rikkojien ja tappajien tähden. Paavalin syntiluettelot saattavat vaikuttaa ensilukemalta oudoilta, mutta niiden sisältö on selvä: listatut asiat tuovat esille sekä ensimmäisen lain taulun että toisen lain taulun pääkäskyt (vrt. Room. 1. 18–32). Laki nostaa esille synnin ja siitä Paavali haluaa puhua: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin” (1:15).

     Esirukous: Synnin todellisuus herättää esiin evankelioivan mielen ja esirukouksen hengen. Uskovat käyvät hengellistä taistelua (1:18), jota käydään rukouksen asein (2:1). Seurakunnan ristiriidat tarvitsevat paljon rukousta osakseen. Vain siten voidaan saavuttaa “rauhallinen elämä” (2:2). Rauhattomuuden voivat aiheuttaa niin kuninkaat vainoillaan kuin valheiden opettajatkin järjettömyyksillään. Evankeliumin päämääränä on noiden ristiriitojen poistuminen, jotta “kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (2:3).

   Rukouselämässäkin oli seurakunnan keskuuteen tosin tullut ongelmia. Valheen opettajat olivat sekoittaneet ihmisten päät. Heille oli uskoteltu, että Raamatun alussa mainitut käärme ja Eeva olivatkin oikeasti totuuden opettajia. Maria Magdaleena oli apostolien todellinen oppiäiti ja naiset olivat seurakunnan varsinaisia opettajia. Lasten synnyttäminen puolestaan oli mitä turmiollisin synti. Siksi Paavali opettaa seurakuntalaisia palaamaan oikeaan järjestykseen. Naisten tuli pysyä sillä paikalla, mikä heille tuon ajan (juutalais)kristillisessä yhteisössä kuului. (Naisen asema oli tosin kirkossa huomattavasti tasa-arvoisempi kuin synagogassa.) Raamattua piti lukea oikein. Eevaa ei sopinut korottaa matriarkaaliseksi johtajaksi, vaan Aadam oli “perheen pää”. Valheen opettajien hullutuksista tuli luopua: lasten synnyttäminen ei kadottanut naisia, vaan se oli Jumalan tahdon mukaista. Usko on se kriteeri, jolla arvioidaan pelastuminen.

     Seurakunnan kaitsija, episkopos: Seurakunnan johtajista käytetään UT:ssa eri nimityksiä. Mallina oli aluksi synagogan johto eli vanhimmisto. Näiden joukosta kutsuttiin kaitsija. Tuosta tuli nimitys “piispa”, jolla tarkoitettiin työntekijöiden johtajaa. Diakoneilla eli seurakunnanpalvelijoilla puolestaan oli enimmäkseen käytännöllisiä tehtäviä, kuten nykyäänkin.

   Seurakunnan johtajan tuli olla uskovien esikuva. Siksi heille asetettiin kovat vaatimukset: sama syntilista, jolla valvottiin seurakuntalaisten moraalia asetettiin heidänkin työnsä edellytykseksi. Paavalin ohjeet ovat monessa mielessä viisaita. Seurakunnan johtajalla tulee olla hyvä maine, jotta häntä eivät pilkkaajat pääse syyttämään. Toisaalta hän esikuvana auttaa uskovia kilvoituksessa. Seurakunta on kuin suuri perhe. Siksi johtajan työ on perheenisännän työtä, ohjaamista, rohkaisua ja tukemista.

 

     Terve opetus ja valheenpuhujat: Timoteuksen seurakunnan ongelmana oli riita valheellisten opettajien kanssa. Seurakuntalaiset olivat joutuneet hämilleen, kun heitä oli kielletty menemästä naimisiin ja käsketty elämään askeesissa. Harha houkutteli uskontoon, joka perustuu itsensä kiduttamiseen tai mystisiin uskomuksiin. Sellaista opetusta vastaan tulee aina asettaa yksinkertainen usko Jumalaan Luojana jonka luoma maailma on sellaisenaan hyvä, vaikkakin syntiinlankeemuksen alla. Tämä maailma, ruumiillisuus ja ruoka eivät ole asioita, joista uskovan tulisi päästä irti. 

     Seksuaalisuuden suhteen mystinen uskonnollisuus voi mennä kumpaan äärilaitaan tahansa. Toisaalta saatetaan luomistyön vastaisesti vaatia seksuaalisuuden kieltämistä (1. Tim.: aviokielto). Terve opetus ohjaa kristittyjä vastuulliseen avioliittoon, missä rajoituksena on yksinkertaisesti huorinteon kieltäminen. Seurakunnan johtajan tehtävänä on valvoa opetusta ja uskon sisältöä. Siihen seurakunta on antanut hänelle valtuudet. Nuhteleminenkin voi olla joskus tarpeellista (5:1), mutta se tulisi osata tehdä taitavasti ja loukkaamatta.

 

 

Paavalin toinen kirje Timoteukselle

 

Toisen Timoteuskirjeen huolena on seurakunnissa jo todeksi osoittautunut hajaannus. “Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta” (1:15). Timoteus on sentään yhä Paavalin puolella ja hänelle Paavali teroittaa oikean opetuksen merkitystä. Evankeliumin sanoma on aina sanomaa Kristuksesta, joka on annettu meille Vapahtajaksi (1:10). Hänet on herätetty kuolleista (2:8). “Jos olemme hänen kanssaan kuolleet, saamme hänen kanssaan myös elää” (2:11).

   Paavalin vastustajat opettavat, että ylösnousemus olisi jo tapahtunut. Heille ylösnousemus on hengellistetty asia ja siksi he ovat menettäneet uskon tulevaan pelastukseen kuolleiden ylösnousemuksessa. Harhaopettajien näkemys on tässäkin varhaisen mystisen ajattelun mukainen. Jeesusta pidetään henkiolentona, jonka kuvitellaan toimivan oppaana ihmisen henkistymisessä. Tuollaisesta opetuksesta puuttuu evankeliumi. Sitä vastaan Paavali opettaa, että kristityn toivo on ruumiimme lunastuksessa ja Jumalan uudessa luomistyössä, joka tapahtuu viimeisenä päivänä.

   Olipa toinen Timoteuskirje apostolin tai hänen oppilaansa kirjoittama, sisällöltään se on oikea Paavalin testamentti, jossa hän jättää opettajan tehtävät Timoteukselle. Hänen oma aikansa alkaa olla ohi. Hän on uskossa ja rakkaudessa ollut uskovien esikuva. Nyt tuo vastuu jää Timoteukselle. Hänen tulee pysyä terveessä opissa ja pyhien kirjoitusten sanomassa. Siten säilyy usko Kristukseen.

     Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään. (2. Tim. 4:6–8)

     Teologiansa puolesta 2. Tim. voisi hyvin olla Paavalin omasta kynästä. Tituksen kirjeen kanssa se voisi hyvin olla aito. Kielelliset syyt taas ohjaavat johtopäätöksiä toiseen suuntaan. Jäljellä on se vaihtoehto, että pastoraalikirjeet ovat alun perin aitoja, mutta niitä on toimitettu ja laajennettu seurakuntien tarpeita varten myöhemmin. Tämä selittäisi sen, että kirjeet toisaalta toistavat Paavalin teologian syviä ajatuksia ja sisältävät paljon (pseudepigraf. turhia) henkilökohtaisia viestejä, mutta kuitenkin sisältävät kielellisiä ongelmia. Harvinaisten sanojen listat voivat tosin tulla amanuenssilta.