20. Kirje heprealaisille

 

Heprealaiskirje edustaa juutalaiskristillistä teologiaa

Tutkijat ovat usein todenneet, että Heprealaiskirje ei varsinaisesti ole kirje (Lane). Se on pikemminkin saarna, joka voidaan ymmärtää tuon ajan saarnan päämäärien avulla. Saarnassa vaihtelevat otsikonomaiset teemat ja niiden selitys. Lisäksi jokainen teema sovelletaan käytäntöön ennen seuraavan aiheen esittelyä. Tavallisessa kirjeessä opetus on yleensä ensin ja kehottava puhe vasta lopussa.

  Heprealaiskirjeen tekijä ei voi millään muotoa olla Paavali, vaikka monet ovat näin ajatelleet. Kirjoittaja ilmaisee nimittäin kuuluvansa toiseen sukupolveen. Hän ei ole saanut evankeliumia Kristukselta, kuten Paavali, vaan julistetusta perinteestä. Se on "uskottu" hänelle.

  Kirjoittaja voi täten olla kuka tahansa hyvän koulutuksen saanut juutalaiskristitty, jolla on ollut erinomaiset opettajan lahjat. Hänellä on myös ilmeisen läheinen suhde kirjeen saajiin.

 

Juutalaiskristittyjen vaikeudet

Kirjeestä voidaan päätellä, että saarna on lähetetty luettavaksi Italiaan, pääkaupunkiin Roomaan tai sen lähettyville. Se on tarkoitettu kehotukseksi ja rohkaisuksi juutalaiskristityille, jotka olivat tulleet elämässään käännekohtaan. He joutuivat pohtimaan opetuslapseuden hintaa, Lane sanoo. Kirjeestä käy selvästi ilmi, että kuulijat ovat väistämättömän vainon edessä. Heidän uskonsa on joutunut koetukselle ja he pohtivat identiteettiään kristittyinä.

  Lanen mukaan tällainen tilanne on voinut olla esimerkiksi keisari Neron ajan Roomassa, missä kristittyjä syytettiin Rooman palosta. Silloin jokainen kristitty joutui arvioimaan tunnustautumisensa uudelleen.

  Kirjeen kohteena on todennäköisesti ollut pieni juutalaiskristillinen kotikirkko. Tuon ajan talojen koon perusteella voidaan päätellä, että näihin ryhmiin on kuulunut vain 20-35 jäsentä. Kirjeen saajien usko oli heikko. Jotkut olivat jo jättäneet seurakuntayhteyden. Monen houkutuksena oli myös jättää sanoma Kristuksesta ja palata juutalaisuuden valtauoman pariin.

  Saarnan kirjoittaja muistuttaa: "muistakaa entisiä päivä, jolloin te... kestitte monet kärsimysten kilvoitukset... vankien kanssa te olette kärsineet ja ilolla pitäneet hyvänänne omaisuutenne ryöstön" (10:32–34). Nämä "entiset päivät" ovat Lanen mukaan saattaneet merkitä aikaa, jolloin Klaudius karkoitti juutalaiset Roomasta. Paavalin työtovereiden Priskillan ja Akylaan tavoin kirjeen saajat oli karkotettu kaupungista ja heidän omaisuutensa jätetty vaille vartiota. Nyt ei vastaavasta koetuksen kestävyydestä ollut enää merkkejä.

  Edessä olevan ahdistuksen tähden kirjoittaja joutuu vetoamaan marttyyrien esimerkkiin. "Toiset ovat antaneet kiduttaa itseään... heitä on kivitetty, kiusattu, rikki sahattu, miekalla surmattu." Ahdistuksen edessä olevia voi auttaa ainoastaan kärsimyksen kohdannut Vapahtaja. "Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu voi hän kiusattuja auttaa." Lane sanookin, että kirje on eksyneille kristityille lähetetty "saarna Jumalasta, joka puhuu".

 

Kehotus kuuliaisuuteen

Koetuksissa olevan seurakunnan tilanne auttaa meitä ymmärtämään Heprealaiskirjeen sanomaa, Lane sanoo. Saarna alkaa majesteettisella kuvauksella Jeesuksen alennuksesta ja korotuksesta. Jeesus on tehty Pelastajaksi kärsimyksen kautta. Seurakunnan ei tästä syystä pidä väheksyä kärsimystä myöskään omalla kohdallaan.

  Tällaisen aloituksen jälkeen Jeesus kuvataan esikuvana uskollisesta palvelijasta. Tällaiseen uskollisuuteen vedoten kirjoittaja kehottaa kuulijoitaan. "Katsokaa, veljet, ettei vain kenelläkään teistä ole paha, epäuskoinen sydän, niin että hän luopuu elävästä Jumalasta."

 

Jeesus ylimmäisenä pappina

Heprealaiskirjeen erikoisuus on Lanen mukaan siinä, että Kristusta nimitetään papiksi. Missään muussa Uuden testamentin kirjassa näin ei suoranaisesti tehdä. Pappina Jeesus voi tavallisten juutalaisten pappien tavoin toimittaa uhrin syntien tähden ja sääliä eksyviä. Vainotilanteen edessä olevan kuulijat voivat täten luottaa Jeesuksen huolenpitoon.

     Jeesuksen pappeus saa Heprealaiskirjeessä hyvin johdonmukaisen perustelun. Jeesus on nimittäin valmistunut pappeuteen kärsimyksensä kautta. Hän on tällä tavoin tullut "täydelliseksi" (2:10). Täydelliseksi tekemisen ajatus on saatu Septuagintasta (Ex. 29). Tätä sanaa käytetään Lanen mukaan nimenomaan papin valmistumisesta tehtäväänsä.

  Koko pappeuden ajatus liittyy saarnassa täten kärsimyksen pohtimiseen. Kristus on kärsimyksen kautta tullut papiksi. Siksi hän on nimenomaan vainottujen lohduttaja.

 

Melkisedekin pappeus

Lane katsoo, että kirjoittaja otti viittauksen Melkisedekiin esille puhuakseen uudistuvasta pappeudesta. Leeviläinen pappeus oli pitkään ollut voimassa ennen Psalmin 110 kirjoittamista. Tässä psalmissa kuitenkin messiaaninen odotus sidotaan uudenlaiseen pappeuteen. Tästä syystä psalmin lainaaminen oli mielekästä juuri papillisen soteriologian yhteydessä. Melkisedek -kertomus opetti kaksi asiaa Kristuksesta. Myös Kristus sai pappeutensa Jumalalta. Lisäksi Melkisedekin tavoin Kristuksellakaan ei ole seuraajaa, vaan hänen pappeutensa on ikuinen.

  Melkisedekin kaltaisuutta verrataan myös varsin yllättäen ylösnousemuksen tuottamaan pappeuteen: "nousee toinen pappi... katoamattoman elämän voimasta" (7:15–16). Täten kuolleiden ylösnousemuksen aihe on saarnassa esillä jo käsittelyvaiheessa. Viimeisen luvun viittaus ylösnousemukseen ei ole aiheesta irrallinen teema: "Jumala, joka on kuolleista nostanut hänet, joka iankaikkisen liiton veren kautta on se suuri lammasten paimen" (13:20).

     Heprealaiskirjeessä asetetaan taivaallinen temppeli ja Jerusalemin temppeli vastakkain. Aikaisemmat pyhäköt syrjäytetään yhdellä argumentilla: maallinen temppeli oli vain ”käsin tehty”, ja alkuperäisen ”kopio” (Hepr. 9:24). Tämä poikkeaa skismaattisen juutalaisuuden näkemyksistä, joissa Jerusalemin temppeliä pidettiin pelkästään turmeltuna. Yleensä odotettiin reformaatiota, ei muuta. Hepr. ei puhu temppelin saastuneisuudesta. Koko liiton tuli muuttua (Hepr. 8:13). Tätä muutosta kuvattiin temppelin avulla.

     Hepr. on kaksi käsitystä temppelistä. Keskeistä oli apokalyptinen ajatus taivaallisesta temppelistä, jossa suoritettiin taivaallinen jumalanpalvelus: ”Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse” (Hepr. 8:2). Toiseksi Hepr. 9 puhuu temppelikosmologiasta: koko maailma on vertauskuvallisesti rakentunut temppelin tavoin. Silloin koko maallista temppeliä verrataan ”etumaiseen huoneeseen” (9:8). Tietä kaikkeinpyhimpään ei vielä ollut edes avattu! Yksin Kristus uutena ylimmäisenä pappina saattoi kulkea todelliseen kaikkeinpyhimpään, siis taivaaseen: ”Kristus ei mennytkään ihmiskäsin tehtyyn pyhäkköön, joka on vain todellisen pyhäkön kuva, vaan itse taivaaseen...”  (9:24). Tähän liittyy juutalainen verho-mystiikka,  pargod (curtain) speculation. Taivaan kaikkeinpyhimmän ajateltiin olevan väliverhon takana, missä myös oli Jumalan valtaistuin.

- Valtaistuin esiintyy kultillisessa kontekstissa ja diskurssissa. Se on liitonarkku, jonka päällä on armoistuin (hilastêrion, nyk. käännöksessä “syntien sovituspaikka”, 9:5). Jeesuksen kuolema merkitsi hänen oman elämänsä luovuttamista syntiuhriksi: “Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle” (9:14). Hän kulki kaikkeinpyhimpään vieden sinne oman verensä ja hankki näin lunastuksen synneistä (9:12):“Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen.” Jakso kommentoi suoraan suuren sovituspäivän tekstiä (3. Moos. 16:15). Ylimmäisen papin piti uhrata sonni omien syntiensä edestä ja pukki kansan rikkomusten tähden. Pukin verellä hän toimitti puhdistusmenot kaikkeinpyhimmässä pirskottamalla verta arkun kannen (“armoistuimen”) päälle. 

- Kultti ja sovitus. Kristus on sovitusuhri (9:14). Veri uhrattiin temppelissä:  adjektiivi amômon, (to; ai|ma tou' Cristou', o}" dia; pneuvmato" aijwnivou eJauto;n proshvnegken a[mwmon tw'/ qew'/). Ylipapin tavoin Kristus toimitti verellä sovituksen (9:12). Veri pirskotettiin nimenomaan valtaistuimen eteen (liitonarkku).

    

Korotuksen ja sovituksen yhteys

Psalmi 110 on avain jälleen tässä: 1 “Herra sanoo minun herralleni: ‘Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät jalkojesi alle, korokkeeksi valtaistuimesi eteen...’ 4 Näin on Herra vannonut, eikä hän valaansa peruuta: ‘sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta’.” Daavidin suvun kuninkaallinen pappi.  Isaacs has noted, Hebrews works ”within a system which assumes that sacrifice is the sine qua non of entry into the presence of God (9.22), since it removes the barrier of sin which divides the sacred from the profane.”

- On ilmeistä, että sovituksen ja korotuksen teemojen yhdistäminen on saanut mielekkyytensä ajatuksesta, että liitonarkku (hilastêrion) on Jumalan valtaistuin.. Daavidin suvun prinssi kulkee pappina taivaalliseen temppeliin, pirskottaa verta valtaistuimen eteen, minkä jälkeen hänet korotetaan samalle istuimelle – Jumalan kirkkauden valtaistuimelle taivaallisessa kaikkeinpyhimmässä (vrt. 8:1).

- Miksi Melkisedek? Miksi kanaanilainen papillinen kuningas oli Daavidilaisen Messiaan esikuvana? Melkisedek on tietysti helppo esimerkki toisenlaisesta pappeudesta, joka on Abrahamiakin korkeampi. Jumalalla on vapaus toimia epäsovinnaisesti (Hepr. 7:7). Näin voitiin selittää ainakin pappeuden muutos. Mutta mihin sijoittuu Ps. 110? Ilmeisesti sillä on kuitenkin ensisijainen asema kirjoittajan tulkinnassa. UT:n soteriologiassa Kristus-Melkisedek uhrataan ensin ristillä. Sen jälkeen hänet korotetaan kuolleista, ja uutena Melkisedekin järjestyksen mukaisena ylipappina hän tuo sovituksen veren tempeliin. Tämä Melkisedek on samalla Daavidin jälkeläinen Jumalan ”oikealla puolella”. (Enkeli-tulkinta Melkisedek-enkelihahmoa seuraillen ei sovi tähän malliin.) Uusi Daavidin suvun Melkisedek on kuningas ja hänellä on rauhan valtakunta.

     Olipa alkuperäinen kanaanilainen Melkisedek kuka tahansa, Hepr. kirjoittajan päämääränä on kuvata pappeuden muutos. Kirjoitukset antoivat hänelle perusteen sanoa, että Daavidin suvun kuningas on kuninkaallinen ylipappi.

 

Sovituksen varmuus

Siirtyessään käsittelemään sovitusta kirjoittaja puhuu jälleen aaronilaisesta pappeudesta ja jättää Melkisedek-aiheen. Lopullinen vakuuttuneisuus sovituksesta tulee Lanen mukaan esille kohdasta, jossa käsitellään Kristuksen menoa kaikkeinpyhimpään. Kristuksen papillisena tehtävänä on ollut toisaalta rukous, mutta toisaalta hyvin keskeisesti uhrin vieminen. Viemällä itsensä uhrina alttarille hän on antanut kertakaikkisen uhrin koko maailman syntien edestä.

     Kaikkeinpyhimpään menneen Kristuksen odotetaan myös palaavan kaikkien nähtäväksi. Tietynlainen odotus liittyi jo temppelipalveluksen uhrien toimittamiseen suurena sovituspäivänä. Ylimmäisen papin mentyä kaikkeinpyhimpään uhratakseen syntien tähden ihmiset odottivat ulkopuolella jännittyneinä ja ahdistuneina. Mutta kun pappi palasi tuomaan viestiä sovituksesta alkoi riemujuhla.

  Siirakin kirjassa kuvataan ylimmäistä pappia tässä tilanteessa. "Kuinka loistava hän olikaan, kun hän kääntyi kansan puoleen astuessaan esiin huoneesta, esiripun takaa! Hän oli kuin kointähti pilvien välissä, kuin täysikuu juhlapäivinä, kuin aurinko, kun se loisteellaan valaisee Korkeimman temppelin... Silloin Aaronin pojat huusivat, he puhalsivat kohotakoisiin pasunoihin, saivat kaikumaan suuren äänen saattaaksensa kansan muistetuksi Korkeimman edessä. Silloin kaikki kansa yhdessä kiiruusti lankesi kasvoillensa maahan... ja veisaajat äänillänsä ylistivät häntä: täydessä temppelissä kaikui suloinen sävel" (Siirak 50:5–18).

  Lane katsoo, että vastaava majesteettinen kuva on Heprealaiskirjeen kirjoittajan mielessä, kun hän puhuu Kristuksen saapumisesta. "Kristuskin, kerran uhrattuna ottaakseen pois monien synnit, on toistamiseen ilman syntiä ilmestyvä pelastukseksi niille, jotka häntä odottavat" (9:28). Paruusia nivoutuu näin pelastustapahtumaan olennaisesti. Kristus on saapuva kaikkeinpyhimmästä. Hänen antamansa uhri on hyväksytty ja hän tuo lopullisen pelastuksen mukanaan.

 

Luovaa tulkintaa

Heprealaiskirjeen kirjoittajan luova mieli näkyy siinä, miten hän käyttää kirjoituksia hyväkseen kuvatessaan Kristuksen ja seurakunnan suhdetta. Meidän täytyy ymmärtää tuon ajan opetusperinnettä ymmärtääksemme kirjoittajan tulkintaa. Hänelle Kristus on niin Melkisedekin kuin aaronilaisenkin pappeuden kaltainen. Eri piirteitä tuodaan esille eri metaforalla.

     Kirjoittajan ainoalaatuisuuden olevan siinä, että hän ymmärsi Jumalan tekevän uutta. Vanha liitto, vanha pappeus ja vanha uhri ovat mennyttä. Jumala on uuden papin antaman uhrin välityksellä tehnyt uuden liiton.

     Kaikki tämä on muistutuksena juutalaiskristityille, joilla on houkutus kääntyä pois Kristuksesta. Mitään paluuta entiseen ei ole, sillä Kristus on tullut tilalle. "Kehottakaa toisianne joka päivä niin kauan kuin sanotaan: 'tänä päivänä', ettei teistä kukaan synnin pettämänä paatuisi" (3:13). Kohdassa viitataan Psalmiin 95 ja kansan paatumukseen erämaassa. Kyseisellä psalmilla aloitettiin Lanen mukaan myös synagogajumalanpalvelus tuohon aikaan. Sanat olivat täten jokaiselle muistutuksena siitä, että luopuminen Kristuksesta vie Jumalan vihan alle tulevana tuomion päivänä (4:13).

     Heprealaiskirjeen kuvakielen takaa löytyy täten viesti jokaiselle, joka kokee uskonsa heikoksi. Lane viittaa puheeseen "maitoa tarvitsevista". Kirjeen saajista oli tullut hengellisiä lapsia, jotka eivät kyenneet elämään vastuullista aikuista kristillisyyttä todeksi. Tähän vaikeuteen kirjoittaja antaa vastaukseksi kehotuksen pysyä seurakunnan yhteydessä ja lohduttaa kuulijaa Kristuksen loppumattomalla papillisella huolenpidolla.