22. Jaakobin kirje

 

Jaakobin kirje on luonteeltaan selvästi juutalaiskristillinen. Se tarkoittaa sitä, että juutalaisen hurskauden perinne saa siinä merkittävämmän aseman kuin esimerkiksi Paavalin kirjeissä. Siksi Jaakobin kirjeen suhde Paavalin kirjeisiin onkin usein nähty ongelmallisena. Tuo lähtökohta ei kuitenkaan saa peittää näkyvistämme sitä tosiasiaa, että useimmat UT:n kirjoitukset ovat yhtäkaikki juutalaiskristittyjen kirjoittamia. Jaakobin kirjeen kohdalla on kysymys painotuseroista, joihin löytyy hyvät perusteet. 

     Jaakobin kirje on luonteeltaan tyypillinen kiertokirje ahdistuksessa eläville seurakunnille. Siinä ei mainita vastaanottajista juuri mitään eikä kirjeen lopussa ole tervehdyksiä. Kirje on kohdistettu Kristuksen seurakunnalle, uudelle Israelille, jonka kaksitoista sukukuntaa elävät hajallaan vainon tähden. Kirjeen ainoana tarkoituksena on vahvistaa uskovia, jotta he säilyisivät uskossa loppuun saakka.

 

Jaakobin kirjeen uskonkäsitys

Jaakobin kirjeen omalaatuisuutta on joskus pidetty niin merkittävänä, että tutkijat ovat ihmetelleet, puhutaanko siinä ollenkaan samasta uskosta kuin muualla Uudessa testamentissa. Kirjettä on pidetty lakihenkisenä ja sen opetus on nähty uskovaa rasittavana. Tuollainen näkemys on kuitenkin aivan virheellinen. Siksi aivan ensimmäiseksi tuleekin katsahtaa kirjeen opetukseen Jeesuksesta.

     Kirjeen alussa esitellään kirjoittaja: se on Jaakob, Jerusalemin seurakunnan johtaja, Herran veli, jolla oli ensimmäisellä vuosisadalla suuri arvo seurakunnan johtajana (Ap. t. 15:5–13; 21:18; Gal. 1:19; Jaakob oli edustanut harrasta juutalaista hurskautta ja saattoi olla jopa entinen fariseus!). Hän oli seurakunnan “pylväitä” ja myös ylösnousemuksen todistaja (1. Kor. 15:7). Kirjeessä Jaakob ei rohkene kutsua itseään Herran veljeksi, vaan sanoo olevansa Kristuksen palvelija. Hänenkin “sielunsa läpi on käynyt miekka” (kuten äiti-Mariasta sanottiin). Jaakob oli joutunut ihmeellisen asian eteen: Jumala todisti hänen oman veljensä olevan luvattu Messias ja koko maailman Vapahtaja. Voimme vain aavistella, minkälaisen kamppailun Jaakob on käynyt ennen tuon asian tunnustamista.

     Jaakobin usko on kuitenkin aivan sama kuin muun Uuden testamentin usko. Sen keskuksena on ylösnoussut Vapahtaja, joka on korotettu taivaan ja maan Herraksi. Sen Jaakob sanoo toisen luvun alussa: usko kohdistuu kirkastettuun Herraan. Juuri siinä on ylösnousemususkon ydin. Jeesus on korotettu Herraksi, eikä kukaan voi tulla Isän luo muutoin kuin hänen kauttaan. Pelastus riippuu tuosta tunnustuksesta: Jeesus Kristus on Herra (vertaa Room. 10:9; Ap. t. 2:36).

 

Jaakobin kirje ja evankeliumit

Jaakobin kirjeen erikoisuutena on se, että siinä on suunnaton määrä lainauksia evankeliumeista. Juuri niin kirjoittaa Herran veli. Jeesuksen opetusta seuraten hän rohkaisee kristittyjä vahvaan uskoon. Vain luottamus Jumalaan kaikessa elämisessä antaa kestävyyttä koetuksissa (1: 2–6; vertaa Matt. 5:11,12,48; 7:7). Epäuskon siemen on himossa (1:14), joka saa ihmisen lankeamaan pois Jumalan tahdosta. Oikea usko elää jatkuvassa parannuksen tekemisessä ja kammoaa syntiä (1:21). Kukaan ei saa tehdä syntiä hyvällä omatunnolla. Herkän mielen tulee aina kuunnella Jumalan sanan kehotusta (1:23–25).

     Myös Jaakobin mukaan “autuaita ovat (hengessään) köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:3). Jumalan valtakunta piiloutuu uskon paradoksiin: se ei näy kunniassa ja voimassa, vaan köyhyydessä ja heikkoudessa (2:5). Jumalan viisaus on siten aivan toisenlainen kuin ihmisten viisaus ja inhimilliset odotukset.

     Koska Jaakob jatkuvasti lainaa evankeliumia, hänen opetuksensa keskipisteeksi nousee lähimmäisen rakastamisen “kuninkaallinen” laki (2:8). Yksikään kristitty ei saa elää rakkauden käskyn vastaisesti. Omatunnon tulee olla herkkä ja kristityn altis parannuksen teolle joka päivä. Jaakob ei missään kohden edellytä synnittömyyttä. Mutta hän edellyttää ehdottomasti Jumalan kuuntelemisen.

 

Jaakobin ja Paavalin  suhde

Oman kiinnostavan kysymyksensä muodostaa Jaakobin kirjeen suhde Paavalin vanhurskauttamisoppiin. Jaakobin kirjeen opetus kuuliaisuudesta on muotoiltu niin, että se näyttää olevan sanasta sanaan Paavalin opetuksen vastainen. “Mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?... Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei ainoastaan uskon perusteella” (2:14, 24). Paavali puolestaan opetti: “tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja, vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen... Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä, mitä laki vaatii” (Gal. 2:16). Onko tuo ristiriita sovittamaton?

     Jaakobin ja Paavalin välinen ero on siinä, että he tarkoittavat vanhurskaudella noissa kohdissa eri asiaa. Paavali tarkoittaa sillä pelastusta ja pelastavaa uskoa. Jaakob puolestaan tarkoittaa Jumalan tahdon mukaista elämää. Tuo sekaannus on aiheuttanut kovia ristiriitoja aina Jaakobin ajoista meidän päiviimme saakka. Pelastavan uskon kohdalla Jaakobilla ja Paavalilla ei suinkaan ole eroa. Molemmat uskovat Jeesukseen Herrana ja Vapahtajana. Olisiko eroa sitten suhtautumisessa arkielämään?

     Jaakobin huoli on ainakin Paavalin kohdalla turha. Paavalihan aina varoittaa kristittyjä antamasta periksi synnille. “Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ‘Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. “ (Gal. 5:13–14, v.k.). Ristiriita Jaakobin ja Paavalin välillä onkin näennäinen ja virheellinen. Kumpikaan ei pyri lakihenkisyyteen eikä lain kieltämiseen.

 

Oikea kärsivällisyys odottaa Herraa

Jaakob opettaa hienolla tavalla kristityn kuuliaisuutta. Hän varoittaa kielen synneistä ja kaikesta himosta. “Tuomari seisoo jo ovella” (5:9). Herran tulemus on lähellä. Siksi kestäväisyys uskossa tuo pelastuksen. Siitä kasvaa huolenpito: “joka palauttaa syntisen harhatieltä, pelastaa hänet kuolemasta” (5:20).