25. Johanneksen ilmestys

 

Kirjoittaja ja ajankohta

Ilmestyskirjan kirjoittajasta on käyty pitkä keskustelu. Yhtäältä kirja kuuluu selkeästi juutalaiskristillisen teologian piiriin. Toisaalta se kuitenkin sijoittuu Rooman valtakunnan poliittiseen kontekstiin ensimmäisen vuosisadan lopulla. Kirjoittaja sanoo olevansa Jumalan sanan julistaja Johannes, joka näkyjä saadessaan oli Patmoksen saarella, kaiketi karkotettuna Aasian maakunnista: ”olin joutunut Patmos-nimiselle saarelle, koska olin julistanut Jumalan sanaa ja todistanut Jeesuksesta” (1:9). Kirkkoisät samastivat hänet apostoli Johannekseen, mutta kielellisten ja tyylillisten syiden perusteella yhteyttä Johanneksen evankeliumiin ei pidetä mahdollisena. Kirjoittajana pidetään ”vanhinta” eli seurakunnissa arvostettua Johannes-nimistä julistajaa.

     Ilmestyskirjan kieli on seemiläisvoittoista kreikkaa. Kirjoittaja ei aina noudata kieliopin sääntöjä.  Tämä kertoo tekijän juutalaiskristillisestä taustasta. Itse esitys on toki taitavaa. Teksti on rytmistä proosaa. Toisin sanoen se on taitavan saarnaajan tuottamaa, vaikka sisältönä ovat vaikeat apokalyptiset taivasnäyt.

     Apokalypsin kirjoittamisen ajankohtaa on yritetty päätellä sisällön perusteella. Vähän-Aasian seurakuntien elämä on kirjoittamisen aikaan kohdannut monia vaikeuksia. Lisäksi on ajateltu, että ilmestys on tarpeellinen nimenomaan vainojen alettua. Useimmiten tässä viitataan Domitianuksen hallintokauden vainoihin (81–96).

 

Kirjan rakenne

Jumalan oikeudenmukaisuuden aihe esitetään Ilmestyskirjassa hyvin selkeällä tavalla. Vaikka kirja toisaalta vaikuttaa monimutkaiselta, siinä on itse asiassa hyvin selkeä rakenne. Kirja jakautuu yksinkertaisesti osiin pyhän seitsenluvun mukaan. Se muodostaa ikään kuin näytelmän, jossa on seitsemän varsinaista näytöstä ja sen jälkeen loppunäytös. Jokainen noista “näytöksistä” sisältää puolestaan seitsemän näkyä, joiden avulla näytöksen tärkeä viesti tuodaan esille. Näytös alkaa yleensä aina taivasnäyllä, jossa kuljetaan Jumalan luokse kirkkauden valtaistuimen ja taivaan temppelin eteen. Sen jälkeen Johannekselle näytetään näyt, yksi toisensa jälkeen. Jokaisen “näytöksen” viimeinen näky jää kuitenkin näyttämättä, sillä se merkitsee aina lopun toteutumista.

     Ilmestyskirja on siten paras selittää kahdeksana kertomuksena, joista jokainen antaa oman näkökulmansa Jumalan pelastushistoriaan. Jaksot alkavat taivasnäyllä ja päättyvät lopulliseen tuomioon. Nuo jaksot eivät ole peräkkäisiä, eikä niitä voi ymmärtää jatkuvana historian kulkuna Jeesuksen ajasta maailman loppuun asti.

     Kirkko kiusauksissa (1:13:22): Kirjeen johdannon ja tervehdyksen jälkeen ensimmäinen jakso alkaa taivasnäyllä Kristuksesta. Kristus on taivaallisessa “kuninkaanlinnassa” maan ja taivaan hallitsijana. Hänellä on “kuoleman ja tuonelan avaimet” (1:18). Tämä Kristus lähettää viestin kiusauksissa oleville seurakunnille. Ensimmäisen jakson kohteena ovat seurakunnat, jotka elävät erityisesti sisäisten kiusausten, luopumuksen uhan ja harhaoppien eksytyksen alla. Jeesus vahvistaa kirjan mukaan niitä, jotka ovat vielä “jääneet jäljelle”. Hän kehottaa kestämään ja pitämään kiinni pelastuksesta, jonka seurakunta on saanut ristin sovitustyössä tulleesta armosta.

     Kirkko ahdistusten keskellä (4:18:1): Toiseen jaksoon siirtyminen on kirjeiden jälkeen varsin selvää. Nytkin ensimmäisenä tulee taivasnäky. Näissä taivasnäyissä kuljetaan aina hieman syvemmälle taivaan “saleissa”. Johannes näkee valtaistuimen ja sen luona tapahtuvan ylistyksen. Jumala itse antaa (ihmiskunnalle) kirjakäärön. Käärön arvoitus selviää helposti. Siinä on seitsemän sinettiä, jotka vain Daavidin juuriverso, teurastettu Karitsa voi avata. Sinetit on siis ensin avattava, jotta käärön sanoma voisi paljastua. Jatkosta ymmärrämme, että viimeisen sinetin auettua tulevat loppu ja Jumalan valtakunta. Käärön sisältö koskee siten Jumalan valtakuntaa ja Hänen suunnittelemaansa pelastusta. Kun pelastuksen hankkija, Kristus, on avannut sinetit, hän voi viedä omansa lopullisesti pelastukseen. Minkälaiset sinetit Kristus sitten avaa? Hän paljastaa seurakunnan kärsimyksen tässä ajassa. Kirkko elää ulkonaisen ahdistuksen keskellä, ennen kuin loppu tulee. Marttyyrit huutavat oikeutusta Jumalalta. He odottavat Jumalan vallan toteutumista (6:10). Jumala lupaa tuomion poistavan synnin maailmasta: valtaistuimella istuva (Jumala) paljastaa kasvonsa ja Karitsan viha kohtaa maailmaa (j.16).

     Varoitus maailmalle (8:211:18): Seuraavan jakson aloittaa jälleen kuva taivaasta. Kärsimyksessä elävien kristittyjen rukoukset nousevat Jumalan luo ja hän kuulee omiaan. Jumala antaa varoituksen kirkkoa vainoavalle maailmalle. Tämä varoitus annetaan seitsemän torvinäyn muodossa. Kuusi näistä sisältää Jumalan varoituksen ja seitsemäs merkitsee taas loppua, Jumalan pelastussuunnitelman lopullista toteutumista.

     Näyt sisältävät samanlaisia varoituksia kuin Egyptin faaraolle annettiin tämän pitäessä Israelin kansaa vankinaan ja orjanaan. Maailma on kuin faarao, joka vainoaa Jumalan kansaa. Jumala antaakin maailman kokea tuomioita, jotta ihmiset kääntyisivät noudattamaan Jumalan tahtoa. Torvinäkyjen päätteenä on pelastushistoriallinen kuvaus kahdesta todistajasta, joilla on ollut ylösnousemussanoma tarjottavana ihmisille. Juutalaisen messiasodotuksen mukaan odotettiin Eliasta ja Messiasta tulevaksi. Uusi testamentti opettaa, että Johannes Kastajaa kutsuttiin Eliaksi, Messiaan tien valmistajaksi. Yhdessä Jeesuksen kanssa Johannes siis todistaa Jumalasta, joka herättää kuolleetkin. (Vaikka Johannesta ei herätetty kuolleista, voidaan tässä yhteydessä silti puhua Eliaan nousemisesta taivaaseen yhdessä Messiaan kanssa. Se oli juutalaisuudessa hyvin tunnettu ajatus.) Jeesuksen ja Johanneksen todistus on siis seurakunnan toivona ahdistusten keskellä. “Koko maailman kuninkuus on nyt tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellulleen (Messiaalleen)” (11:15).

     Pelastussuunnitelma toteutuu historiassa (11:19 15:4): Kun siirrytään seuraavaan näytökseen, ollaan taas hieman sisempänä taivaan saleissa. Nyt temppelissä oleva liitonarkku paljastuu ja Jumalan salaisuudet ymmärretään vielä paremmin. Jumalan salaisuus on pelastuksen salaisuus: se merkitsee poikalapsen syntymää. Tämä poika on Jumalan oma Poika joka “paimentaa maailman kansoja rautaisella sauvalla” (12:5). Hän voittaa perkeleen. Silti perkele vielä taistelee seurakuntaa vastaan, mutta se ei voi sitä enää voittaa. 

     Näytös sisältää seitsemän näkyä (“ja minä näin”). “Vanhalla käärmeellä” on oma messiaansa, peto, joka yrittää matkia Kristusta kaikessa. Sekin kuvittelee olevansa kuolematon ja kaikkivaltias. Niin Jumalan ja hänen vastustajansa vastakohtaisuus kasvaa jatkuvasti. Käärmeen ja pedon toimet eivät kuitenkaan pysty estämään seurakunnan leviämistä. Karitsan kanssa taivaassa tulee olemaan niin suuri joukko, että heidän laulunsa on kuin suurten vesien pauhu (14:2). Seurakunnan turvana on Ihmisen Poika, jolla on hallussaan lopullinen tuomio ja pelastus (14:14).

     Rangaistus on tuleva (15:516:21): Seuraava näky toistaa varoituksen petoa seuraavalle maailmalle. Nyt taivaassa avataan “todistuksen teltta, taivaan temppeli”. Jumala ilmoittaa rangaistuksen maailmalle. Rangaistus esitetään vihan maljojen kuvina ja ne vastaavat edellä esitettyjä torvinäkyjä. Niitäkin on seitsemän kappaletta. Ihmiset palvovat petoa eivätkä Jumalaa. Epäjumalanpalveluksen tähden Jumalan viha kohtaa heitä. Mutta kaikesta huolimatta vitsausten päämäärä on ohjata heidät uskoon ja antamaan kunnia Jumalalle (16:9). Faaraon tavoin he kuitenkin paaduttavat sydämensä. Tällä näyllä on ulkonaisesta kauheudestaan huolimatta lohdullinen sanoma. Loppuun asti on kääntymisen mahdollisuus olemassa. Pelastuksen tie on auki ja Kristuksen hankkima sovitus on voimassa. Saarnattu evankeliumin sana uudistaa ihmisiä ja tempaa heitä pois vihan valtakunnasta Jumalan Pojan valtakuntaan.

Portto-Babylon (17:119:10): Babylon on Raamatussa Jumalan vastaisen maailman vertauskuva. Ensimmäiset kristityt kutsuivat usein Roomaa Babyloniksi, koska se edusti tuon ajan valtaa. Ilmestyskirjassa se samastuu myös Jerusalemiin. Ennustus Babylonia vastaan on kuitenkin ennustus koko Jumalan vastaista maailmaa vastaan. Jumalasta eronneena Babylon on uskoton portto, joka on hylännyt “ensirakkautensa” ja todellisen sulhasensa. Uskottomuuden tähden Jumala tulee hylkäämään sen ja tuomitsemaan sen lopullisesti kadotukseen (18:21).

     Pelastushistorian näytelmä (19:1121:8): Seuraava näytös on herättänyt paljon mielenkiintoa erityisesti tuhatvuotisen valtakunnan aiheen tähden. Tämäkin jakso on paras tulkita koko pelastushistorian selityksenä. Siinä on seitsemän näkyä (“ja minä näin”). Näyt alkavat Kristuksen voitosta ja päättyvät tuomion hetkeen. Lähtökohtana on Kristuksen taistelu petoa vastaan. Hän tulee ratsastaen valkoisella hevosella. Hänen verensä eli kärsimyksensä on hänen “vaatteenaan” eli hänen voimanaan ja hänen nimensä paljastaa hänen taistelukeinonsa: Jumalan Sana. Sanalla hän taistelee ja voittaa pedon kukistaen tämän.

     Näyn viestinä on pelastusvarmuuden täydellisyys. Kristus on voittanut kuoleman ja perkeleen. Kansojen villitsijä on sidottu. Ensimmäinen ylösnousemus on tullut (20:6) ja ihmiset saavat olla Jumalan ja Kristuksen pappeja jo eläessään. Se kuvaa evankeliumin ihanuutta ja kirkon aikaa. Tuhannesta vuodesta puhuminen perustuu juutalaiseen apokalyptiikkaan, missä puhuttiin maailmanajoista. Kuusi maailmahistorian “päivää” on mennyt ja sapatti seitsemäntenä tuo pelastuksen  rauhan. Lupauksen ajat kestivät siten pääsiäiseen saakka, ja pääsiäisestä alkoi pelastuksen aika. Se on ns. kirkon aikaa, joka päättyy viimeiseen tuomioon. Sen jälkeen toteutuu uusi luominen ja Jumalan valtakunta. Tuollaisen tulkinnan puolesta puhuu se, että “ensimmäisellä ylösnousemuksella” tarkoitetaan Uudessa testamentissa uskoon tuloa. Paavali kirjoittaa tästä selvästi. Uskon alkaessa syntyy synteihinsä kuolleissa ihmisissä uusi elämä. Jumala saa sen aikaan ylösnousemusvoimallaan (Room. 6:1–5). Ylösnousemususko toteuttaa uudenlaisen yhteyden Jumalaan: yleisen pappeuden. Kristillisessä kirkossa ei enää tarvita pappia Jumalan ja ihmisen välissä, vaan Kristus on tuo välittäjä. Näin Johannes katsoo tuhannesta vuodesta puhuessaan kirkon aikaa, jolloin evankeliumia saarnataan ja ihmiset pääsevät todellisesti vapaaksi perkeleestä. Kristus on voittaja ja hallitsee taivaassa seurakuntaansa. Perkele yrittää lopussa kuitenkin tuhota kirkon. Siitähän edellä olevissa näyissä on vakavasti varoitettu. Seurakunta saa kuitenkin olla varma siitä, että voitto on Kristuksen, ja hän tulee toteuttamaan myös lopullisen tuomion.

     Uusi Jerusalem (21:922:19): Viimeinen näky ylittää historian. Jumalan ensimmäisen luomistyön “seitsemän päivää” on nyt käyty läpi ja ollaan kahdeksannen päivän edessä. Kahdeksas päivä tarkoittaa Jeesuksen ylösnousemuksen päivää, sunnuntaita. Sen vertauskuvan mukaan kahdeksas näky puhuu uudesta luomisesta, lopullisesta pelastuksesta. Jumalan seurakunta on oleva Jumalan kaupunki, jossa Jumala itse on temppelinä. Murhe on mennyttä ja uusi tullut sijaan. Vaivassa elänyt seurakunta on nyt saanut lohdutuksensa ja Jumalan pelastustyö on päätöksessään.

     Ilmestyskirjan kuvakieli kätkee sisälleen selkeän teologian, jolla on läheinen liittymäkohta muun Uuden testamentin opetukseen. Kirjassa hyödynnetään erityisesti valtaistuinmystiikan aiheita. Kristuksen ja hänen evankeliuminsa merkitystä tulkitaan sen puitteissa vanhatestamentillisin kuvin. Kristus on Daavidin suvun Messias, joka on ylösnousemuksessa korotettu kirkkauden valtaistuimelle hallitsijaksi. Sijaissovittajana ja uhrikaritsana hän on sovituksen ja anteeksiantamuksen tuoja jokaiselle, joka uskoo häneen. Tuo Messias on se Ihmisen Pojan kaltainen tuomari, joka viimeisinä päivinä ottaa maailman eteensä tuomiolle. Hän myös herättää omansa kuolleista ja antaa heille ikuisen elämän.