Voiko sielunhoito olla teologista?

Sakari Kähkönen 25.1.2006

                         

 

Johdantoa

 

Psykologislähtöiset hoitonäkemykset ja -käytännöt ovat suuri haaste kristilliselle sielunhoidolle. Tämäkin aihe lienee syntynyt niiden puristuksessa. Ehkä tämä on tarkoitettu myös loogiseksi jatkoksi edelliselle aiheelle Psykokirkko tulee ja mahdollisesti perustukseksi tuleville aiheille.

  Jumalan työtovereina meidän velvollisuutemme on tuntea ja tietää jotakin hyvin oleellista teologisesta sielunhoidosta niin kuin muustakin kristillisestä teologiasta. Teologisen sielunhoidon ydintä tavoittelen suorittamalla yksinkertaista vertailua psykoterapeuttisen hoidon ja teologisen sielunhoidon välillä. Peruskysymykseksi asetan tämän:

 

I.  Mikä erottaa teologisen sielunhoidon psykoterapiasta?

1.  Saadakseni mainitun eron näkyviin yritän ensin lyhyesti selittää eräitä psykoterapian peruskäsitteitä. Ne ovat otaksumia, joihin psykoterapeuttinen teoria ja hoito perustuvat.

Otaksumien mukaan ihmisen psyyke sisältää vaihtelevassa määrin tietoisuutta ja tiedostamatonta. Teorian mukaan ihmisen tiedostamattomaan saattaa sisältyä muistoja, asenteita, tunteita ja mielikuvia, jotka saavat ihmisen tietoisella tasolla tuntemaan ahdistusta. Siksi psykoterapian intohimoinen pyrkimys on koettaa saada tiedostamatonta tietoiseksi, ajatteluksi ja käytökseksi.

Psyyken dynaamisuudella tarkoitetaan erilaisten voimien suhdetta ja vuorovaikutusta. Niitä ovat vietit, puolustusmekanismit, minän ristiriitaiset pyrkimykset ja erilaiset oiremuodostelmat. Näistä ja muista tekijöistä muodostuu psyyken dynaamisuus.

Ekonomisella näkemyksellä viitataan psyyken voimien vapaaehtoiseen tai pakolliseen jakamiseen ja kulutukseen. Esim. jollakin kuluu paljon energiaa erilaisten tulevien tilanteiden pelkäämiseen. Näin käytetty energia on poissa muusta käytöstä.

Geneettisestä näkemyksestä käsin pohditaan psyyken rakenteiden ja ilmiöiden alkuperää ja kehitystä. Tällöin ei tarkoiteta vain sitä, kuinka suoraan jotkut asiat periytyvät lapsuudesta, vaan myös sitä, mitä ratkaisu- ja uskomustapoja ihminen on myöhemmin kehittänyt selviytyäkseen elämänsä haasteista. Ei voida sivuuttaa esim. median, koulun ja kaveripiirin vaikutuksia.

Rakenteellinen näkemys otaksuu, että psyyken sisällä voidaan erottaa erillisinä yksikköinä id, ego ja superego. Niiden suhteita sanotaan rakenteiksi, jotka voivat olla kovasti ristiriitaisia.

Mukautumisella voidaan tarkoittaa enemmän tai vähemmän persoonatonta ympäristön vaatimuksiin sopeutumista, mikä edellyttää herkkiä tuntosarvia vallitsevien virtausten tunnistamiseksi esim. perheessä tai uskonyhteisössä.

 

Tämänsuuntaiselta näyttää psykoterapeuttisesti tai psyykkisesti hahmotettu ”sielu.” Tämä on kuvausta ihmisestä luomisen perusteella, jos tähän kuvaukseen ei sisällytetä lankeemuksesta johtuvia arvosisältöjä.

Kunkin ihmisen psyyken rakenne- ja sisältökokonaisuudesta kumpuaa sitten ns. transferenssi eli kullekin meille ominainen tunteiden siirto suhteessa toiseen ihmiseen joko positiivisena tai negatiivisena, useimmiten näiden sekoituksena. Transferenssin tutkiminen ja työstäminen terapeutin kanssa muodostaa psykoterapeuttisen hoidon keskuksen.

Psyyken sisällöstä johtuu myös se, millaisia puolustusmekanismeja ihminen käyttää ja miten muutosvastarinta esiintyy.

Transferenssin, puolustusmekanismien ja vastarinnan työstäminen on psykoterapeuttista hoitoa. Siihen ei sisälly välttämättä mitään teologista, sillä sitä voidaan toteuttaa yleisinhimmillisellä tasolla.

 

2. Mitä tarvitaan, että sielunhoito olisi teologista?

 

Teologinen sielunhoito perustuu tavalla tai toisella Jumalan ilmoitussanaan, Raamattuun.

Siinä ihminen on tietoisesti suhteessa Jumalaan eikä vain psyykensä eri osiin ja ympäristöön.

Ihmisen syntisyys erottaa ihmisen Jumalasta, joka yksin on ratkaissut syntikysymyksen sovittamalla maailman itsensä kanssa Kristuksessa, Pojassaan, joka on voittanut ihmisen synnin ja pahuuden henkivallat ja ansainnut ihmiselle Pyhän Hengen lahjan. Teologisessa katsannossa ihminen on siis Jumalan edessä syyllinen eikä vain sairas ihmisten keskellä.

Teologisessa sielunhoidossa työvälineinä ovat ihmisen lisäksi Jumalan antamat armovälineet, Sana ja sakramentit.

 

II. Tavoite/päämäärä tekee sielunhoidosta teologista

 Teologisen sielunhoidon tavoite eroaa ratkaisevasti pelkästä psyykkisestä hoidosta siinä, että ihminen on Raamatun mukaan ikuisuusolento. Teologisen sielunhoidon tavoitteena on saattaa hänet osalliseksi Jumalan omasta iankaikkisesta elämästä ja elämään jo täällä ajassa Jumalan lapsena.

Psykoterapeuttisen hoidon tavoitteena voisi olla auttaa ihmistä elämään tavallista inhimillistä elämää. Siinä käytetään järjellä tajuttavia keinoja elämän esteiden poistamiseksi.

 

 Mikä on teologisen sielunhoidon syvin tavoite?

 Uskon sen löytyvän Raamatun ilmoituksesta. Jo profeetta Jesajan kautta Herra sanoo: ”Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa” (1:18). Herran luona on syntien anteeksiantamus ja runsas lunastus. Se voidaan ottaa uskossa vastaan, kuten Paavali opettaa: ”Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun” (1 Kor 3:5-7).

”Kun siis tiedämme, mitä Herran pelko on, niin me koetamme saada ihmisiä uskomaan… Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa” (2 Kor 5:11,20, KR –38).

Teologisen sielunhoidon syvin tavoite on johtaa ihmisiä uskomaan Kristukseen ja niin vapautumaan syntitaakoista ja saamaan iankaikkinen elämä.

Kristillisen sielunhoidon tavoitteena on myös auttaa uusia kristittyjä niin juurtumaan Jumalan Sanaan, että he vuorostaan voivat opettaa muita, että he oppivat karttamaan harhaoppeja ja että he kasvavat Kristuksen tuntemisessa niin että ovat valmiit siihen palveluksen työhön, johon Jumala itsekunkin johtaa. ”Näin Jumalan ihmisestä tulee täydellinen ja kaikkeen hyvään kykenevä” (2 Tim 3:17).

 ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opintuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa” (Ef 4:11-16).

Kristillinen sielunhoito ei ole vain palkattujen työntekijöiden huolena, vaan se on koko seurakuntaruumiin tehtävä: ”…jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen” (1 Kor 12:25-27).

 

Kristillisen opin ja siis myös sielunhoidon tavoitteena on saada ihminen luopumaan omiin tekoihinsa ja kykyihinsä luottamisesta. Tässäkin suhteessa teologinen sielunhoito eroaa radikaalisti psykoterapeuttisesta näkemyksestä. Siinä ajatellaan ja toimitaan inhimillisellä, vaakasuoralla tasolla. Teologinen sielunhoito on ytimeltään suhteessa Jumalaan, joka on Jeesuksen ristintyön kautta avannut meille pääsyn yhteyteensä. Siksi teologinen sielunhoito on oleellisesti sidoksissa Jeesuksen ristiin. Se on kristityn kerskauksen aihe, kuten Paavali kirjoittaa: ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle” (Gal 6:14). Kristitty sielunhoitaja tarvitsee paljon uskossa kasvamista uskaltaakseen ja osatakseen alituisesti itse jättäytyä ristin varaan ja johtaakseen hoidettaviaankin luopumaan kaikista muista perusteista autuuden asiassa.

Teologisessa sielunhoidossa ollaan muussakin merkityksessä tekemisissä ristin kanssa. Jeesus sanoo siitä näin: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua” (Lk 9:23). Seuraajan ristillä Jeesus ilmeisesti tarkoittaa hänen seuraamisestaan johtuvia kaikenlaisia vaikeuksia. Niihin sisältyy useimmiten selittämätöntä salaisuutta, ahdistusta, joka saa usein uskovan lihan mielen epäilemään Jumalan rakkautta ja kapinoimaan häntä vastaan. Näin on kautta kristillisen seurakunnan syntynyt sielunhoidon tarvetta, josta on merkkejä Uudessa testamentissa.

”Paavali ja Barnabas julistivat Derbessä evankeliumia ja saivat monet kääntymään opetuslapsiksi. Sitten he palasivat Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan, rohkaisivat opetuslapsia ja kehoittivat heitä pysymään uskossa. He sanoivat: ’Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta’” (Apt 14:21-22).

”Niinpä, kun emme enää kestäneet kauempaa, päätimme itse jäädä Ateenaan ja lähetimme teidän luoksenne veljemme Timoteuksen, Jumalan työtoverin Kristuksen evankeliumin julistajana. Hänen tuli vahvistaa teitä ja rohkaista uskoanne, jottei kukaan horjuisi, vaikka teitä näin ahdistetaan. Sehän on meidän osamme, niin kuin itse tiedätte” (1 Tess 3:1-3).

 

Jumalan Sanasta käy toistuvasti ilmi, että Jumalan tavoitteena on saada ihmisiä sydämissään uskomaan häneen Jeesuksen kautta (”Hänen kauttaan te uskotte Jumalaan…te uskoessanne myös panette toivonne Jumalaan”, 1 Piet 1:21) ja myös pysymään uskossa. Silloin teologisen sielunhoidon tavoite tulee olla tämän Jumalan tavoitteen kanssa yhdensuuntainen.

Kärsimyksen ajat uskovan elämässä voivat merkitä haastetta uskossa pysymiselle erityisesti silloin, jos ihminen on alkanut uskoa Jumalaan siksi, että Jumala varjelisi kaikista ajallisista vastoinkäymisistä ja antaisi vain myötäkäymistä. Selviytyäksemme tästä haasteesta me tarvitsemme koko Jumalan seurakuntana näkemystä, että uskovakin voi langeta omavanhurskauteen oikeaoppisuutensa, kääntymiskokemuksensa, viisautensa tai minkä tahansa muun hyvän asian vuoksi. Hyvä sielunhoito voi auttaa meitä tuntemaan tämän puolen itsessämme ja hyväksymään kärsimykset osaksi elämää ja Jumalan suorittamaa sielunhoitoa. Kärsimyksen vaikeiden aikojen kautta  Jumala juurruttaa meitä Sanansa lupauksiin, jotka vakuuttavat syntien anteeksiantamusta Kristuksessa. Kristus ei tullut ihmiseksi selittääkseen meille kaikki kärsimyksen ja muut salaisuudet, vaan viedäkseen meidät synneistämme huolimatta sovintoverensä kautta Isänsä luokse, kuten Pietari kirjoittaa: ”Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan luo” (1 Piet 3:18). Hän iloitsee saadessaan esitellä Isälleen meidät kunkin erikseen omana lampaanaan (Lk 15:7).

Me saamme oppia alkuseurakunnan sielunhoitoa Jumalan Sanasta. ”Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä, niin kauan kuin tuo sana ’tänä päivänä’ on voimassa, ettei kukaan teistä lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi” (Hp 3:13).

”Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset, ja nyt hän istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella. Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi” (Hp 12:1-3).

Teologisen sielunhoidon erikoisluonne ja tavoite on aina tehtävä selväksi niin että siitä voi pitää kiinni ja että siihen voi oikein suhteuttaa muita tavoitteita.

 

1.  Estesynti vai syyllisyyssynti?

Sielunhoidon tavoitteeseen ja käytäntöön vaikuttaa paljon seurakuntayhteisön ja sitä kautta sielunhoitajan ja hoidettavan käsitys synnin luonteesta. Sen suhteen saattaa olla suurta hämäryyttä ja pimeyttäkin, joten lienee paikallaan yrittää pientä selvitystä.

Osmo Tiililä on väitöskirjassaan Anteeksiantamukseen perustuva uskonnollinen turvallisuustila (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, Helsinki 1934) esittänyt käsitteet estesynti ja syyllisyyssynti. Jako on meidän aikoinamme mielestäni erittäin ajankohtainen ja ansaitsisi perusteellista pohdintaa. Minun kuvaukseni tässä on omien ajatusten ja mielikuvien sävyttämä.

Nykyisessä uskonnollissävyisessä ja varsinkin psykoterapeuttisessa hoidossa pääasiallisena huolen aiheena näyttää olevan elämän onnen esteiden poistaminen, koska tavoitteena on mahdollisimman onnellinen ajallinen elämä. Sen esteinä ovat esim. köyhyys, yksinäisyys, ahdistuneisuus, sairaus, masennus, avioliiton vaikeudet jne. Nämä ja muut onnen esteet ovat se ”paha”, joka hoidossa koetetaan raivata tieltä pois, että elämä olisi turvallista ja mahdollisimman helppoa. Tämän näkemyksen mukaan ongelmana ei siis ole ihmisen pahuus, vaan tuska ja hätä aiheutuu siitä, että varsinkin toiset ja mahdollisesti ihminen itsekin on rikkonut inhimmillisiä lainalaisuuksia vastaan. Poistettavan pahan normisto muodostuu pääsääntöisesti niistä tunteista, joiden kukin ihminen kokee tekevän hänet onnettomaksi. Ihminen tunteineen, ajatuksineen, asenteineen ja kokemuksineen muodostaa tuomioistuimen, joka määrittää synnin luonteen.

 Tällainen estesyntinäkemys vaikuttaa tietysti lähtökohtaisesti hoidon luonteeseen. Siinä kamppaillaan esteiden poistamisen kanssa. Ehkä suuri osa yhteiskunnan sosiaalityöstä ja kirkon diakoniatyöstä sekä psyykkispohjaisista hoitomuodoista pyrkii juuri yksilön hyvän elämän esteiden poistamiseen? Ehkä monien ihmisten mielestä Jumalan pitäisi olla sitä varten olemassa, että hän osaltaan auttaisi hyvän elämän löytämisessä. Hänen käyttöarvonsa kaiketi määräytyykin siitä, millaista tulosta hänen mukaan pyytämisen katsotaan tuottavan.

 

Syyllisyyssynti sen sijaan on syvää sydämen tuntoa Jumalan kunnian loukkaamisesta, hänen antamansa pyhän normin, lain rikkomisesta, häntä itseään vastaan kapinoimisesta ja halveksimisesta sekä käytännöllisissä elämän asioissa että ennen muuta pelastuskysymyksessä. ”Lihan pyrkimykset sotivat Jumalaa vastaan, sillä ne eivät alistu Jumalan lakiin eivätkä voikaan alistua. Ne, jotka elävät turmeltuneen luontonsa mukaisesti, eivät voi olla Jumalalle mieleen” (Rm 8:7-8).

Tähän syyllisyyden hätään Jumalan edessä eivät auta ihmisen omat työt tai ponnistelut eivätkä psyyken eri osien säätelyt. Tämä hätä tunnustaa: ”Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset” (Ps 51:5-6).

”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi” (Lk 15:21).

Tämä synnintunto tunnustaa Jumalan vanhurskaaksi ja hyväksyy hänen pelastustekonsa Kristuksessa ilman ehtoja. Se myös suostuu käytännössä kulkemaan pelastustietä Jumalan Sanan mukaan vaikeuksista huolimatta. Tähän synnintuntoon evankeliumi antaa vapauden ja rauhan.

Tämmöisen periaatteellisen selvityksen jälkeen on syytä tehdä jokunen huomautus. On aina muistettava, ettei elämä, eivät nämä synnintunnotkaan ole aina käytännössä näin mustavalkoisia, eivät edes Raamatussa. Esim. Psalmeista ja Jobin kirjasta löytyy paljon ilmaisuja, joissa jumalattomuutta katsotaan hyvän elämän esteiden kannalta. Se johtuu paljolti siitä, että siihen aikaan ihmisillä ei ollut niin selkeää iäisyysperspektiiviä kuin Uudessa testamentissa. Siksi jumalasuhteen laatua arvioitiin ajallisin mittapuin. Mutta Jeesus esittää peittelemättä kadotuksen ainoana vaihtoehtona, jos ihminen ei tee parannusta (Lk 13:1-5). Paavali kirjoittaa kastetuille seurakuntalaisille toistuvasti, että synnissä elävät eivät peri Jumalan valtakuntaa, esim. Ef 5:5. Syyllisyys ei siis ole vain ajallista elämää vaikeuttava asia.

Toisena ja erittäin vakavana huomautuksena on sanottava, että jos kirkko tai seurakunta yrittää hoitaa ihmisiä liiaksi estesynnin lähtökohdasta, se on suuri loukkaus Jumalaa vastaan siten, että hänen antamansa kallis uhri, Jeesus Kristus, jää halveksittuna sivuun ja hänestä koetetaan tehdä pääasiallisesti nälkäisten ruokkija kuten jo omana aikanaan. Kyllä hän sitäkin oli ja on, mutta toissijaisesti. Järjestyksen paljastavat hänen sanansa ruokkimisihmeen jälkeen: ”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään…Totisesti, totisesti: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (Jh 6:27, 53-54). Siitä, että Jeesus syrjäytetään varsinaisesta virastaan syntisten Vapahtajana, johtuu käsittääkseni tosiasia, että Jumala tuntuu olevan niin kaukana eikä hänen uutta luova armonsa ja voimansa kovinkaan voimallisesti esiinny keskellämme.

Sitten on toki muistettava sekin, että elämän onnen esteiden poistaminen tavalla ja toisella on useissa käytännön tilanteissa välttämätöntä, että ihminen voisi jatkaa elämäänsä. Eikä aito syyllisyyssynnintunto ole ihmisteko, vaan Pyhän Hengen tekemä ihme. Siksi opetuksessa ja sielunhoidossa ei sovi jatkuvasti sivuuttaa ihmisen tosiasiallista syyllisyyttä ja siihen tarvittavaa lääkettä. Sielunhoito ei ole tarkoitettu olemaan erillään muusta teologisesta opetuksesta, vaan perustuu siihen, mitä saarnassa opetetaan ihmisen syntisyydestä ja syntisen pelastuksesta Jeesuksen veren kautta. Sanan oikea opetus on ihmeen syntymisen väline. Sielunhoito on muun teologian käytäntöön sovelluttamista ihmisen arkisessa elämässä.

 

 2. Itsetuntonäkemys kaipaa tarkistusta

Humanistispohjaisissa hoitonäkemyksissä puhutaan ja ilmeisesti uskotaan, että hyvän itsetunnon saaminen on hoidon tavoite ja ratkaisu ihmisen moniin ongelmiin. Myös vaikeuksissa kamppailevista uskovista saatetaan helposti sanoa, että hänellä on huono itsetunto. Siksi ehkä rukoillaan, että Herra parantaisi itsetuntoa.

Minulle itsetuntokysymys on ikääntymisen myötä alkanut näyttää hiukan ongelmalliselta ja siksi rohkenen tässä yhteydessä esittää eräitä kysymyksiä pohdittaviksi.

Yleisessä kielenkäytössä hyvällä itsetunnolla ehkä tarkoitetaan sen suuntaista, että ihminen kykenee hallitsemaan elämäänsä, hän uskoo ja tuntee itsensä melko kauniiksi ja hyväksi niin että kestää vertailussa toisten kanssa, hän osaa pukeutua, käyttäytyä ja puhua fiksusti, hänellä on hallussaan ns. positiivinen ajattelu ja usko elämään niin että hän uskoo siinä menestyvänsä, hän kaipaa itsensä kehumista ja ainakin periaatteessa ja pikakontakteissa toisten kanssa on valmis toisillekin toivottamaan tsemppiä ja menestystä, hän ajattelee asioista ja elämästä modernilla tai uudenaikaisella, kehittyneellä tavalla ja osaa karttaa kaikkia ”keskiaikaisia” näkemyksiä. Hänellä on ainakin omasta mielestään todellisuuden mukainen käsitys itsestään, rajoituksistaan, lahjoistaan, kyvyistään ja mahdollisuuksistaan. Hänen persoonansa on hänen mielestään tasapainoinen. Hänellä on kyvykkyyttä arvostella uskontoa ja Jumalaa. Hän on ehdottomasti tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden kannattaja ja siksi hän on aina oikeassa ja yhtä mieltä yleisimmän mielipiteen suhteen. Ennen kaikkea hän pystyy ja osaa toteuttaa itseään.

Jos meillä on kuvatun kaltainen itsetunto, se saattaa sisältää sielunhoidon kannalta vaikeasti tunnistettavan ja hoidettavan ongelman: salaisen ja perusteettoman suuruuden kuvitelman omasta itsestä, eräänlaisen halutun ihanneminän, jolla ei ehkä ole paljonkaan yhteistä ihmisen sisäisen ja aidomman todellisuuden kanssa. Tästä ristiriidasta yleensä seuraa selittämätön tuskaisuus ja pahimmassa tapauksessa kohtalokas romahdus.

 

Tämmöisen ihmisen sielunhoito on kenelle tahansa – psykoterapeutille ja teologille – suuri ja joskus ylivoimainen haaste.

Teologisen sielunhoidon kannalta on ensiksi huomautettava, että kuvatunkaltainen itsetunto ei ole uusi muuten kuin nimensä osalta. Jeesus sanoo Laodikean seurakunnan johtajasta: ”Sinä kerskut, että olet rikas, entistäkin varakkaampi, etkä tarvitse enää mitään” (Ilm 3:17a). Todellisuus Herran silmissä oli päinvastainen (3:17b).

”Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:” Fariseus rukoili itsekseen eli itsetuntonsa todistukseksi: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani” (Lk 18:9-11).

Paavali kirjoittaa korinttilaisten paisuneesta itsetunnosta: ”Te olette näköjään jo kylläisiä, teistä on tullut rikkaita, olette päässeet kuninkaiksi – toisin kuin me. Kunpa olisittekin kuninkaita, niin että mekin saisimme kuninkaina hallita teidän kanssanne!” (1 Kor 4:8). ”Muutamat teistä ovat paisuneet pöyhkeiksi, aivan niin kuin minä en tulisikaan teidän tykönne…Ja te olette paisuneet pöyhkeiksi! Eikö teidän pikemminkin olisi pitänyt tulla murheellisiksi?” (1 Kor 4:18, 5:2; ks. myös 1 Tim 3:6, 6:4 KR –38).         

Jumalan Sana siis arvostelee ihmisen vääränlaista itsetuntoa. Tämä on tärkeä tietää teologisen sielunhoidon kannalta. On lupa rohkeasti nähdä ja pitää esillä uskovan kaksitahoista itsetuntoa. Suhteessa Jumalaan se on tällainen: ”Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin” (1 Kor 1:28). Kun sielunhoitaja itse aidosti tuntee ja uskoo näin, hänellä on lupa suostuttaa hoidettavaakin tähän samaan itsetuntoon, jolloin kuvitteellinen suuruusitsetunto pienenee ja tämä uskon armon varaan jäänyt itsetunto vaikuttaa tervehdyttävästi myös yleisinhimmilliseen itsetuntoon. Aidon pienuus- ja syyllisyysitsetunnon ja epäaidon suuruusitsetunnon ristiriidasta johtuva tuskaisuus katoaa.

Koko tämä itsetuntopohdiskelu on mielestäni läheisessä yhteydessä syntikäsityksen kanssa. Estesyntinäkemyksen valtaan jääminen johtaa ahdistukseen ja pettymykseen. Kun Pyhä Henki Sanan opetuksen kanssa synnyttää syyllisyyssynnintunnon, seuraa Kristuksen lunastuksen kautta vapahdus, vaikka ihmismieli ensin muuta päättelisikin.

 

III. Piirteitä Jeesuksen sielunhoidosta

Tyydyn vain luettelemaan tilanteita, joissa Jeesus pyrki johtamaan kohtaamiaan ihmisiä uskomaan itseensä. Selityksiä löytyy Öivind Andersenin kirjasta Jeesuksen sielunhoidossa (Perussanoma 1988).

o       Jeesus yllätti Nikodemoksen vastaamalla hänen kohteliaaseen tervehdykseensä näin: ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa” (Jh 3:3). Vastauksen huippukohtana voitaneen pitää tuttua 3:16.

o       Jeesus johti samarialaisen naisen uskomaan itseensä. Viisaan ja rakkaudellisen keskustelun päätteeksi hän ilmaisi itsensä Israelin luvattuna Messiaana (Jh 4:1-26).

o       Jeesus vapauttaa päästösanalla aviorikoksesta syytetyn naisen (Jh 8:1-11).

o       Jeesus pelastaa ensin synninpäästöllä halvatun miehen ja sitten parantaa hänet (Mk 2:1-12).

o       Jeesus koettaa vapauttaa synnistä niitä juutalaisia, jotka uskovat häneen (Jh 8:31-47). Menestys ei näyttänyt olevan erikoisen suuri.

o       Jeesus vastaa iankaikkisen elämän saamista koskevaan kysymykseen, mutta rikas nuorukainen menee murheellisena pois (Mk 10:17-27).

 

Toiseksi mainitsen joitakin niistä, jotka jo uskoivat Jeesukseen. Kanaanilainen nainen tulee Jeesuksen luokse lapsensa hädän vuoksi ja Jeesus ensin koettelee hänen uskonsa kärsivällisyyttä ja lopuksi ylistää hänen uskonsa suuruutta (Mt 15:21-28). Samoin hän ylisti sadanpäällikön  vahvaa uskoa (Mt 8:5-13). Jeesus hoitaa monella tavalla Martan, Marian ja Lasaruksen sieluja. Hän lähettää todistuksen töistään ja julistuksestaan vastaukseksi vangitun Johannes Kastajan kysymykseen (Mt 11:1-6). Hän ilmestyy kahden kesken kieltäjä Pietarille ja kuulustelee häntä kaikkien kuullen asettaen samalla paimenvirkaan (Jh 21).

Jeesuksen opetukset olisivat sielunhoidon näkökulmasta rikas tutkimuksen aihe. Erikoista valoa aiheeseen luo opetuslapsikasvatus, jota voi tutkia erikoisesti Pietarin ja Johanneksen näkökulmasta.

 Joissakin evankeliumien luvuissa Jeesus keskittyy sielunhoidolliseen opetukseen. Tällainen on esim. Matteuksen 18. luku, jossa Jeesus käskee nuhtelemaan (elenkson) syntiä  tekevää veljeä (j. 15). Samassa luvussa hän opettaa anteeksiantamisesta. Hänen opetustensa perusteella seurakuntaan on syntynyt rippikäytäntöjä, joihin kannattaa perehtyä esim. Wolfgang Böhmen Sovituksen merkin (SLEY 1974) johdolla.

Sielunhoidollisiin opetuksiin luen myös avioliittoa koskevat puheet (Mt 19). Erikoisen arvokkaita ovat tietysti Jumalan etsivästä rakkaudesta kertovat vertaukset (Lk 15 ja Mt 13).

 

Loppuarveluna esitä oletuksen, että nykyään kirkollinen sielunhoito kärsii täsmäkohdentamisen puutteesta. Tarkoitan sitä, että kaikkia kastettuja hoidetaan uskovina, vaikka nytkin olisi aiheellista Paavalin tavoin kehottaa ja kysyä kastetuilta: ”Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle. Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne? Ellei niin ole, ette selviydy koetuksesta” (2 Kor 13:5).

Toisen täsmäkohdentamisen puutteellisuuden näen siinä, että psykologispohjaisilla hoidoilla pyritään ihmisiä eheyttämään, vaikka monissa tapauksissa olisi syytä Jumalan Sanan asein hajottaa ensin Jumalan vastaisia linnoituksia ja sitten rakentaa särjettyjä sydämiä (2 Kor 10:4-5).

Vaikka tässä esityksessä olen pyrkinyt esittämään teologisen sielunhoidon ja psykoterapeuttisen hoidon toisistaan erillisinä ja omille alueilleen kuuluvina, en ollenkaan tarkoita, etteikö uskovakin voisi joskus suurestikin hyötyä psykoterapeuttisesta hoidosta. On vain pyrittävä kirkkaasti erottamaan nämä kaksi hoitoa, että yhdistäminenkin asiallisesti onnistuisi.