Suomen teologinen instituutti 25.4.2001
TT Anni Maria Laato

Kansanomaisia käsityksiä juutalaisuudesta ensimmäisillä vuosisadoilla

1. Kansanomaisia

Tämän luennon tarkoituksena on selvittää sitä, mitä tavalliset kristityt ajattelivat juutalaisuudesta ja juutalaisista ensimmäisten vuosisatojen aikana. Mitä me voimme ylipäätään siitä tietää? Ajalta ennen Kontantinuksen käännettä meille on säilynyt vain suhteellisen vähän tekstejä, ja nekin ovat suureksi osaksi koulutettujen “huipputeologien” kirjoittamia. Raja “kansanomaisen” ja “teologisesti koulutetun” välillä on vaikeasti vedettävissä.

Materiaalia on etsittävä oikeastaan kaikista varhaiskristillisistä teksteistä, mutta varsinkin niistä, jotka varta vasten käsittelevät kristinuskon ja juutalaisuuden välistä suhdetta (Adversus Iudaeos -kirjallisuus). Erityisesti:

a. marttyyrikertomukset. Vaikka nekin voivat olla koulutettujen ihmisten kirjoittamia, hejastuvat niissä kansan käsitykset.

b. jotkut harvat kansanomaiset opetuskirjoitukset. Eroavat kieleltään ja sisällöltään koulutettujen ihmisten kirjoituksista. Esimerkkinä De montibus Sina et Sion.

2. Mitä “tavallinen kansa” ja juutalaiset ajattelivat kristityistä

Aloitamme palauttamalla mieliin, mitä tavallinen kansa ajatteli kristityistä. Tietoa siitä saamme erityisesti marttyyrikertomuksista ja apologioista (kristinuskon puolustuskirjoitus).

- Lyonissa ja Viennassa vuonna 177 kansanjoukot hyökkäsivät paikallisia kristittyjä vastaan syyttäen näitä ihmissyönnistä, ateismista ja insestistä. Todisteita ei tietenkään ollut eikä niitä etsittykään. Samanlaisia syytöksiä vastaan hyökkää myös esim. Tertullianus kirjassaan Apologeticum Oman kuvansa antavat myös roomalaiset historioitsijat Tacitus ja Suetonius.

Juutalaisetkin tietysti tunsivat nämä kristittyihin kohdistuvat syytökset. Siitä on esimerkkinä Justinuksen Dialogi juutalaisen Tryfonin kanssa. Vaikka ei olekaan selvää, mikä kaikki siinä on historiallisesti totta ja mikä kirjoittajan retoriikkaa, voidaan ajatella, että seuraava kuvastaa todellista tilannetta. Kristitty Justinus ja juutalainen Tryfon keskustelevat käsitystensä eroista. Justinus haluaa ensin selvittää, mitä juutalaisilla on kristittyjä vastaan. Onko ongelma vain se, etteivät kristityt noudata Mooseksen lakia (esim. ympärileikkaus ja sapatinvietto) vai uskovatko juutalaisetkin, että kristityt syövät ihmislihaa ja käyttäytyvät siveettömästi? Tryfon vastaa: “Sitä mitä kansa sanoo, ei kannata uskoa, sillä nuo teot ovat vastemielisiä ihmisluonnolle. Tiedänkin, että teidän lakinne ns. Evankeliumeissa ovat niin hienot ja suuret, etten usko kenenkään voivan niitä täyttää...” Just. Dial. 10.

Kaikki tavalliset ihmiset eivät selvästikään pitäneet kristittyjä näin pahoina ihmisinä, sillä vainoista ja muista hankaluuksista huolimatta suuret joukot kääntyivät kristityiksi ja kirkko kasvoi nopeasti. Myös juutalaisia kääntyi kristinuskoon, niinkuin tämän luentosarjan aikaisemmilla luennoilla on kerrottu.

3. Juutalaiskristityt häviävät

Tutkijat ovat ihmetelleet sitä, miksi varhaisessa kirkossa kirjoitettiin niinkin paljon juutalaisvastaisia kirjoitelmia, eli Adversus Iudaeos -kirjallisuutta. Yhdeksi syyksi on ajateltu sitä, että haluttiin varoittaa omia seurakuntalaisia ja kristinuskosta kiinnostuneita ei-kristittyjä kääntymästä juutalaisuuteen. Juutalaisuushan oli tähän aikaan suurempi, yleisesti tunnetumpi ja myös hyväksytympi kuin kristillinen kirkko. Roomassa arvostettiin erityisesti sitä että juutalaisuus oli vanha uskonto, jolla oli muinaiset pyhät kirjat ja pitkät perinteet. Caesar oli myöntänyt juutalaisille tiettyjä erivapauksia: heidän ei tarvinnut osallistua valtiolliseen kulttiin ja heillä oli rajoitettu itsemääräämisoikeus. Myöhemmin heidän ei tarvinnut osallistua keisarikulttiin. Kristityt sen sijaan olivat lainsuojattomia. Yksi konkreettinen vainojen syy oli se, että he kieltäytyivät uhraamasta keisarin geniukselle. Ei siis ihme, että joittenkin mielestä kahdesta samantapaisesta uskonkäsityksestä juutalaisuus näytti jotenkin paremmalta kuin kristinusko.

Toisaalta on muistettava, ettei juutalaisuuskaan ollut tavallisen roomalaisen silmissä aina niin hieno juttu. Vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan oli jo ennen kristinuskon syntyä. Erityisesti muistetaan Aleksandrian juutalaisvastaiset levottomuudet vuonna 38 eKr. Cicero (106-43) kutsui juutalaisuutta nimellä barbara superstitio, ja sanoi että juutalaiset ovat syntyneet orjuuteen, Tacitus (50-120) syyttää juutalaisiakin vihasta ihmiskuntaa kohtaan, ennakkoluuloja ja negatiivisia lausumia on myös mm Horatiuksella, Ovidiuksella, Martialiksella ja Juvenaliksella.

On tutkijoita, joiden mielestä kristittyjen juutalaisvastaisuus olikin lähinnä vain antiikin juutalaisvastaisuuden jatkoa ja todella “kansanomaista” kaiken vieraan ja oudon vastustamista.

4. Kuva juutalaisista kristillisissä marttyyrikertomuksissa

Varhaisin marttyyrikertomus jossa puhutaan juutalaisista, on Polykarpoksen marttyyrio noin vuodelta 165. Polykarpos oli Smyrnan piispa, vanha mies. Marttyyriossa kerrotaan, että kun kansanjoukko keräsi puita roviota varten, jolla Polykarpos surmattaisiin, “juutalaiset antoivat tässä apuaan tapansa mukaan” (13,1). Kun Polykarpos oli kuollut, yrittivät juutalaiset, niin kertoo marttyyrio, vihoissaan estää seurakuntalaisia ottamasta Polykarpoksen ruumista (17,2; 18,1)

Toinen, selkeämmin juutalaisvastainen, on Pioniuksen marttyyrio vuodelta 250. Siinä Pionius pitää puheen juutalaisille, jotka ovat kerääntyneet torille. Hän syyttää juutalaisia siitä, että he nauravat vangittujen kristittyjen kärsimyksille, vaikka ovat itse tehneet paljon pahaa, palvoneet kuvia ja uhranneet lapsiaan epäjumalille. Tertullianus (Apol 21) sanoo, että synagogat ovat fontes persecutionum, vainojen lähteitä ja useat muut kristilliset kirjoittajat kertovat juutalaisten vihamielisyydestä.

Aiemmin tällaiset tekstit tulkittiin niin, että juutalaiset järjestään vainosivat kristittyjä (von Harnack). Täysin päinvastaisella tavalla tulkitsee Parkes. Hänen mukaansa marttyyrikertomuksissa esiintyvällä kritiikillä ei ole mitään tekemistä todellisten tapahtumien kanssa, vaan kritiikin syynä on teologia. Juutalaiset esitettiin negatiivisessa valossa, jotta kuulijat pysyisivät erossa juutalaisuudesta. Totuus lienee siitä välistä. Vihamielisyyttä varmasti oli, niinkuin jo UT:sta näemme, mutta järjestelmällisestä vainoihin osallistumisesta ei voida puhua. Polykarpoksen marttyyriossakin sanotaan, että juutalaiset antoivat apuaan -- kenelle? Joku muu kuin juutalaiset oli tietysti varsinainen vainoaja. Kun näitä kertomuksia kuitenkin laajasti levitettiin ja luettiin, voimme ajatella, että ne muokkasivat kuulijoiden käsityksiä.

5. Kristityillä ja juutalaisilla on paljon yhteistä ja siksi myös eroja

Käsittelen nyt tarkemmin yhden ainoan kansanomaisen tekstin käsityksiä juutalaisuudesta. Yksityinen on yleistä. Edellä jo mainitsin tämän traktaatin De duobus montibus Sina et Sion. Se on lyhehkö teologinen traktaatti, ja se on kirjoitettu Pohjois-Afrikassa luultavasti 200-luvun alussa. Kirjoittajaa ei tunneta, mutta ilmeisestikin hän oli saanut varsin vähän koulutusta. Tutustumme nyt tarkemmin tässä yhdessä tekstissä esiintyviin käsityksiin juutalaisuudesta.

Kirjoittajan lähtökohta on se, että kristityillä ja juutalaisilla on paljon yhteistä. Koko traktaatti oikeastaan käsitteleekin kysymystä, ovatko kristityt ja juutalaiset yhtä ja samaa porukkaa, ovatko heille annetut lait sama asia? Vastaus on ei, mutta on kiinnostavaa, että tämä kysymys on asetettu ja sitten on esitetty paljon argumentteja osoittamaan, että kyseessä on kaksi eri kansaa.

Vanha testamentti ja sen tulkinta

Kirjoittaja tuntee Vanhan testamentin hyvin. Hän lainaa sitä usein, ja lainatessaan sanoo: sicut scriptum est, niinkuin on kirjoitettu. Uutta testamenttia hän lainaa suoraan paljon vähemmän. Sen sijaan hän kertoo omin sanoin UT:n asioita. UT on enemmänkin tulkintaväline ja elävää todistusta Jeesuksesta. Kirjoittaja kertoo myös useampia juutalaisia, ei-Raamatussa esiintyviä traditioita. Voidaan vain arvella, miksi. On mahdollista, että hän oli syntyään juutalainen (kuten Daniélou) tai että hänellä oli kontakteja juutalaiskristittyihin. Toisaalta kaikki ne traditiot tunnetaan myös muilta kirjoittajilta. Niitä on kuitenkin aika paljon yhdessä pienessä tekstissä. Ainakin voimme sanoa, että kirjoittaja suvereenisti käytti alunperin juutalaisia traditioita.

Raamattu ja sen ymmärtäminen onkin kirjoittajalle tärkeä ero kristittyjen ja juutalaisten välillä. Heti kättelyssä hän sanoo näin: “Se, mitä on kirjoitettu kuvannollisesti Vanhassa testamentissa, pitää ymmärtää hengellisesti UT:n kautta, sillä se on toteutunut Kristuksen kautta. Kristus itse on antanut MEILLE hengellisen ymmärryskyvyn” ja viittaa Lk 8,10: “Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina”. Tekstin “muut” ovat juutalaiset. Myöhemmin kirjoittaja vielä lisää, että juutalaiset on sokaissut heidän oma pahuutensa. “Sokea” onkin eräs Adversus Iudaeos-tekstien standarditermeistä, kun on kysymys juutalaisten raamatuntulkinnasta. Ero juutalaiseen raamatuntulkintaan oli siis se, että VT on tulkittava kristologisesti. Tässä käytettiin allegorista ja typologista raamatuntulkintaa.

Yksi vai kaksi kansaa?

Pseudo-Cyprianus pohtii samaa ongelmaa kuin monet nykyäänkin. Onko olemassa yksi Jumalan kansa, vai voiko kansoja olla kaksi? Hän käyttää vertausta Rebekasta ja hänen pojistaan (Gen 25; Mal 1,2-3; Rm 9,10-13): Kaksi poikaa on sinun kohdussasi, kaksi heimoa sinusta haarautuu. Toinen heimo on toista vahvempi, vanhempi on palveleva nuorempaa. Samaa vertausta käyttävät monet muutkin kristilliset kirjailijat, mutta Pseudo-Cyprianus vie tulkinnan pisimmälle. Alussa, selittää hän, kristityt ja juutalaiset olivat yhdessä yksi kansa, unitas (3.3). Rebekka on kuva tästä yhteydestä, josta kaksoispojat Isak ja Jakob sitten syntyvät – toinen liian aikaisin, toinen oikeaan aikaan.

Yhteistä on myös historia. Kristityt katsoivat – tässä oli kyllä variaatiota – olevansa tosi Israel, VT:n hurskaiden jatkoa. Roomalaisen ajattelutavan mukaan vanha ja perinteinen uskonto oli arvokas ja kunniakas.Rebekka-kertomuksen tulkinnan mukaan kirkko oli olemassa alusta asti, se vain tuli näkyväksi tähän maailmaan Jeesuksen kuollessa. Tavallinen näkemys oli se, että juutalaiset eivät enää ole kristinuskon rinnalla Jumalan kansa. Tässäkin traktaatissa todetaan, että juutalaisten on pelastuakseen käännyttävä.

Sama Jumala, sama messias

Oli selvää, että kristityt ja juutalaiset uskovat samaan Jumalaan. Irenaeus esimerkiksi sanoo samaa Rebekka-kertomusta selittäessään näin: “Meidän Jumalamme, joka on heidänkin Jumalansa, tuntee asiat ennenkuin ne tapahtuvat” (Adv Haer 4,21,2-3). Pseudo-Cyprianuksen mukaan Jumala johtaa historiaa, esimerkiksi vanhempien mieliä, kun he valitsevat nimen lapselleen. Hän selittää, että Jumala tiesi etukäteen, että juutalaiset kovuudessaan ja lihallisuudessaan kääntyisivät pois.


Pseudo-Cyprianuksen tekstissä ei mitenkään korosteta sitä, että Jeesus on juutalainen, mutta koska koko teksti niin selkeästi nousee VT:n pohjalta, nousee myös Jeesuksen persoonan ymmärtäminen. Jeesus on VT:n lupaama kuningas, VT:n lupaama uuden lain antaja. Jeesus on ikäänkuin jatkoa VT:n hurskaille (joita tekstissä luetellaan); VT:n hurskaat luettiin “omiin” kuuluviksi. Ei kaikkia juutalaisia kritisoida, vaan niitä, jotka eivät usko.

Pseudo-Cyprianukselle hyvin keskeinen ajatus on se, että Kristuksesta on ristillä tullut kuningas. Juutalaiset eivät tunteneet häntä, messiasta, vaan kääntyivät epäuskossa pois.

Laki kansan perustana

Yhteistä oli myös se, että Jumala oli antanut kummallekin kansalle lain. Pseudo-Cyprianus vertaa toisiinsa kahta vuorta, joilla laki annettiin. Ensin hän sanoo, että laki annettiin Mooseksen kautta Siinai-vuorella. Jesaja on kuitenkin sanonut: Sillä Siionista tulee laki ja Herran sana Jerusalemista (Jes 2,3). Hän kysyy, oliko kyseessä sama vuori ja tarkoittaa onko Jumala antanut yhden lain vai kaksi, onko liittoja yksi vai kaksi.

Siinai-vuorella annettiin juutalaisille laki, jota nämä eivät pystyneet pitämään. Siion-vuorella kristityille annettiin kristittyjen laki. Ensimmäinen lainvälittäjä, Mooses, ei ollut viaton, eivätkä hänen kätensä olleet puhtaat (sillä hän oli tappanut egyptiläisen ja haudannut hänet omin käsin hiekkaan). Kristittyjen lainantaja, Kristus, oli viaton ja puhdaskätinen: siksi hänestä tuli kuningas Sion-vuorella. Kirjoittaja puhuu paljon enemmän lainantamistilanteista kuin lakien sisällöstä. Juutalaiset, jotka saivat lain, olivat kovia ja kääntyivät pois; eli vika oli juutalaisten luonteessa. Kristityille laki annettiin niissä vedessä ja veressä, jotka vuotivat Kristuksen kylkihaavasta. Lain sisällöstä ei sanota muuta kuin näin: Lex Christianorum crux est sancta Christi filii Dei vivi, kristittyjen laki on elävän Jumalan Pojan, Kristuksen, pyhä risti.

Monet käsittelevät ympärileikkausta, sapattia ym, mutta ei Ps-C, vaikka tällaiset kysymykset varmasti kiinnostivat monia tavallisia kristittyjä.

6. Vituperatio

De montibus -traktaatille on tyypillistä, että juutalaisia nimitetään erilaisilla negatiivisilla nimityksillä. Niitä on kaikkiaan 19. Kristittyjä kiittäviä sanoja on yli kymmenen. Juutalaisista ei sanota mitään hyvää, kristityistä sentään sanotaan, että he ovat olleet epäuskoisia ja pahantekijöitä. Lähes kaikki nämä sanat nousevat Raamatusta. Kun joku VT:n profeetta kehottaa omaa kansaansa parannukseen ja siinä yhteydessä sanoo heitä vaikkapa itsepäisiksi, niin Ps-C ja muut kirkon opettajat sanovatkin, että juutalaiset kansana ovat itsepäisiä. Esimerkiksi otamme sanat interfetrix prophetarum, eli sen, että juutalaisia syytettiin profeettojen tappamisesta, josta seurauksena oli Jerusalemin hävitys. Sama syytös on jo VT:ssa, jossa se on juutalaisuuden sisäinen itsekritiikkiä (1 Kun 19, 10-14; Neh 9,26). UT:ssa samaa traditiota jatketaan (NT: Matt 23,37; Apt 7,51-53; Rm 11,1-5). UT:n jälkeen tapahtuu siirtymä. Justinuksella vielä tarkoituksena voi olla sama kuin VT:ssa, juutalaisten kutsuminen Jumalan luo (Apol 47-49), mutta sen jälkeen tätä “syytöstä” käytetään antijuutalaisessa tarkoituksessa, eli eri tavalla kuin alunperin (De mont 3, Euseb HE 3,5).

En tiedä, voidaanko runsasta nimittelyä pitää kansanomaisena piirteenä, sillä se itse asiassa on eräs antiikin retoriikan keino, jolla pyritään osoittamaan vastustaja vastustajaksi ja omat näkemykset hyviksi (vituperatio - laudatio). Luke T Johnson. Voidaan kuitenkin ajatella, että juutalaisten leimaaminen maallisiksi, lihallisiksi, epäuskoisiksi, koviksi, hylätyiksi, pahantekijöiksi, epäjumalanpalvelijoiksi jne sen sijaan, että olisi asiallisesti argumentoitu, oli juuri kansanomainen tapa käsitellä asiaa. Kuka kuulijoista haluaisi samaistua edelläkuvattuun joukkoon? Eikö parempi olisi kuulua niihin, jotka ovat hengellisiä, taivaallisia, uskovia, uusia, pyhiä?

Tekstissä on myös paljon “hyviä” juutalaisia, VT:n positiiviset henkilöt. Eli ei De montibuksessa juutalaisuus sinänsä tarkoita että ihminen on lihallinen, maallinen jne, vaan ratkaisevaa on suhde Jumalaan.

7. Yhteenveto

Mitä tavalliset kristityt siis ajattelivat? Tässä traktaatissa näkyy varsin mustavalkoinen käsitys. Kristityt ovat taivaallisia ja hengellisiä, juutalaiset maallisia ja lihallisia. Kuitenkin selväksi tehdään myös, että kristitytkin olivat pahantekijöitä, mutta he ovat kääntyneet Kristuksen puoleen. De duobus montibus- tekstissä keskeinen tekijä onkin Kristuksen persoona. Kristus antaa oikean ymmärryksen ymmärtää VT:ia. Kristus antaa uuden lain. Kristus itse jakaa ristin juurella olevayt ihmiset kahteen kansaan: uskoviin ja epäuskoisiin.

Ymmärrämme, että ensimmäisten vuosisatojen kristittyjen käsityksiin naapurissa asuvista juutalaisista vaikutti monta tekijää. Yhteiskunnallinen tilanne ei ollut omiaan lähentämään välejä. Yhteinen perintö ja mahdollinen juutalaisuuteen-kääntymis-optio saivat kirkon opettajat selvittämään eroja. Voidaankin sanoa, että koko Adversus Iudaeos kirjallisuus oli tarpeen juuri siksi, että yhteistä oli niin paljon. Keskeiset teemat: Raamattu ja sen tulkinta, Mooseksen laki ja uusi laki (ja Jumalan liitto), jumalakäsitys ja Messias sekä kysymys siitä, mikä on oikea Jumalan kansa, nousivat juuri siitä, että kristittyjen piti tehdä selväksi itselleen ja muille, mikä ero kristittyjen ja juutalaisten välillä oikeastaan oli. Kaikki teksteissä näkyvä kritiikki ei kuitenkaan ensisijassa tai ollenkaan kohdistu oman ajan juutalaisiin, vaan VT:n tai UT:n kuvaamiin ja on siis ennen kaikkea teologista.

Kansanomaisena voitaisiin ehkä pitää sitä, että De montibuksessa ja marttyyrikertomuksissa juutalaiset ihmisinä ja kansana leimataan. Sellainen kritiikki ei asiallisesti poikkea kristinuskoa edeltävästä antisemitismistä. De montibuksessa on kuitenkin myös paljon kristinuskon ja juutalaisuuden suhteen asiallista reflektointia, ja siinä hän tulee hyvin lähelle koulutettuja teologeja, erityisesti Tertullianusta.