Suomen teologinen instituutti 30.1.2002
Jutta Jokiranta

Keitä olivat qumranilaiset?

Qumranista puhuttaessa olemme kuulleet tarinan paimenpojasta, joka kiviä heitellessään sattui löytämään luolan, jossa oli saviruukkuja ja vanhoja, antiikin aikaisia kirjakääröjä. Ehkä joku on kuullut tästä kertomuksesta toisenlaisen version. Joka tapauksessa kääröt löydettiin ja kaivettiin esiin vuosina 1947-56, ja näistä luolista täytyy myös lähteä etsimään vastausta kysymykseen ”keitä olivat qumranilaiset”. Lähestyn kysymystä aluksi aika varovasti, sillä jokaisen vastauksen pohjalla on yleensä joukko tiettyjä olettamuksia.

Joitakin määrittelyjä:

wadi Qumran = Qumranin kuiva joenuoma
Khirbet Qumran = Qumranin rauniot
Dead Sea Scrolls = Kuolleenmeren kirjakääröt, Qumranin tekstit

1. Rauniot

Luolien lähellä olevaista raunioista kiinnostuttiin vasta joitakin vuosia luolien löytämisen jälkeen. Kaivausten johtaja Roland de Vaux, oli alusta alkaen sitä mieltä, että ryhmä, joka oli omistanut tai kirjoittanut tekstit, oli asunut näissä rakennuksissa. Rakennukset olivat ”luostariyhteisön” keskus. Valitettavasti de Vaux ei koskaan julkaissut lopullista kaivausraporttiaan, ja niinpä olemme edelleen osittain tyhjän päällä arvioidessamme arkeologista aineistoa.

Toisia, kilpailevia teorioita, on ilmestynyt ja luolat on nähty jonkinlaisena varastona tai kirjastona, joilla ei välttämättä ole mitään yhteyttä raunioihin. Esimerkiksi Norman Golbin mukaan käsikirjoitukset ovat peräisin Jerusalemin temppelistä, josta ne vietiin turvaan roomalaisten piirityksen aikana 68-70 jKr. (osa myös Masadalle ja Jerikon lähellä oleviin luoliin). Rauniot ovat linnoituksia, sillä paikalta on löydetty mm. keihäänkärkiä ja rauhanomaiset essealaiset olisivat tuskin tarttuneet aseisiin. Donceel ja Donceel-Voûte puolestaan rakentavat teorian roomalaisesta huvilasta, joka on kuitenkin saanut vähän kannatusta. Hartmut Stegemann pitää kiinni essealaisteoriasta, mutta on kehittänyt sitä pitemmälle: Qumranilla toimi ”kirjankustantamo”, jossa nahka tuotettiin paikallisesti.

Kuitenkin luolista ja raunioista on löydetty paljon samanlaista keramiikkaa. Hienon keramiikan ja ylellisyystavaroiden puuttuminen (tai vähäinen määrä) sopii yhteen tekstien antaman kuvan kanssa yhteisöstä, joka suhtautui kriittisesti rikkauteen. Raunioista on löydetty mustepulloja, mikä viittaa kirjoitustoimintaan. Seinät ovat liian ohuet linnoituksiksi, ja vesijärjestelmä tulee ulkopuolelta, joten se olisi ollut helppo sulkea piirityksessä. Erään tutkijan mukaan rakennuksilta on vienyt luolille myös polkuja, ja luolat ovat saattaneet myös olla asukkaiden yösijoja.

Rauniot kertovat meille yhteisön elämästä: suuria vesialtaita käytettiin rituaalisiin puhdistautumisiin, suuri sali oli ilmeisesti ruokasali. Tulisijoja tarvittiin keramiikan valmistusta varten.

Noin kaksi kilometriä etelään on Ein Feshkan keidas, josta myös on löydetty samanaikaisen asutuksen rauniot. Täällä saatettiin viljellä mm. taatelipalmuja ja kasvattaa pienkarjaa.

De Vaux ajoitti Qumranin asutuskaudet seuraavasti:

Arkeologi Jodi Magness on esittänyt vaihtoehtoisen näkemyksen:

2. Hautausmaa

Toinen, tähän liittyvä kysymys on rakennusten lähellä sijaitsevan hautausmaan yhteys raunioihin. Päähautausmaan noin 1100 haudasta (pohjois-eteläsuunnassa) ja vierekkäisten hautausmaiden noin 100 haudasta de Vaux avasi kaikkiaan 43 hautaa, ja näistäkin luurangoista vain osa lienee tutkittu perusteellisesti. Löytöjen perusteella Qumranissa asui enimmäkseen miehiä, mutta päähautausmaan vieressä oleviin itä-länsi suuntaisiin hautoihin sekä eteläisessä hautausmaassa oleviin (erisuuntaisiin) hautoihin on haudattuna myös naisia ja lapsia (5 naista ja 4 lasta). Usein on ajateltu, että yhteisö eli Qumranilla selibaatissa - joko koko ikänsä tai tietyn ajan elämästään - ja toimi keskuksena laajemmalle yhteisölle, johon kuului myös naisia. Erään viimeaikaisen tutkimuksen (Joseph E. Zias) mukaan kuitenkin naisten haudat olisivat kokonaan myöhäisempiä (islamilaisia beduiinihautoja), eivätkä siten eivät paljastaisi mitään yhteisön elämästä. Näistä haudoista on mm. poikkeuksellisesti löydetty koruja. Joistakin päähautausmaan haudoista on löydetty jäänteitä puuarkuista, mikä saattaa viitata siihen, että ruumiit on tuotu muualta. Siten hautojen lukumäärän perusteella ei voi tehdä varmoja johtopäätöksiä yhteisössä asuneiden lukumäärästä.

Qumranin kaltainen pienempi hautausmaa on löydetty myös Qumranista 15 km etelään (Ein el-Ghuweir). Näissä haudoissa on ollut sekä miehiä että naisia ja yksi lapsi.

3. Kirjakääröt

Mitkä olivat yhteisön omia tekstejä, mitkä ulkopuolelta tuotuja? Tämä kysymys ratkaisee osaltaan sen, mitä päättelemme yhteisöstä. Olemme tietynlaisen kehäpäätelmän edessä: ensin valitsemme kriteerit, joita pidämme oleellisina yhteisön omille teksteille, sitten tutkimme näitä tekstejä päätelläksemme millainen yhteisö oli. Raamatun kirjojen kopiot ovat melko selkeä tapaus: niitä yhteisö ei kirjoittanut itse, mutta opiskeli ja arvosti suuresti. Apokryfit ja pseudepigrafit ovat osaltaan hankalampi tapaus, sillä tuohon aikaan kaanonin rajat olivat vielä osittain häilyvät, ja yhteisö saattoi arvostaa joitakin kirjoja kaanonin kirjojen veroisina (esim. Riemuvuosien kirja, 1. Heenokin kirja). Jäljelle jää suuri joukko tekstejä, jotka voisimme luokitella yhteisön omiksi. Mitä teemme teksteille, jotka ovat varhaisia mutta joita emme ole entuudestaan tunteneet? Esimerkiksi Temppelikäärö on teksti, jonka on toisinaan ajateltu olevan yhteisön kirjoittama, toisinaan yhteisöä varhaisemmalta ajalta.

Tekstien ajatellaan muodostavan kirjaston, ainakin siinä muodossa kuin se löydettiin. Ts. eri luolien teksteillä on yhteys toisiinsa; saman kirjan kopioita löydettiinkin eri luolista.

Tekstit on perinteisesti jaettu kolmeen tai neljään ryhmään:

  1. Vanhan testamentin tekstit
    - vanhimmat Raamatun käsikirjoitukset; kaikista muista VT:n kirjoista paitsi Esteristä ja Nehemiasta (Qumranin tekstien ajoitus: 200-l eKr. - 68 jKr.)
    - kaikkiaan yli 850 käsikirjoitusta, joista n. 200 Raamatun tekstejä (heprea, aramea, kreikka); eniten kopioita Ps (39), Deut (32), Jes (22)
    - apokryfit
    - tefillim ja mezuzot
  2. Muu juutalainen kirjallisuus
    - targumit eli arameankieliset käännökset
    - apokryfit: Tobias, Ben Siirak, Jeremiaan kirje, Psalmi 151
    - pseudepigrafit: 1 Heenok, Riemuvuosien kirja (Jubilees), Kahdentoista patriarkan testamenttien materiaalia
    - uusia: Genesis Apokryfi, Naboniduksen rukous, Pseudo-Jeremia
    - Kuparikäärö (Milik: 100 jKr.)
  3. Qumranin yhteisön omat tekstit (”sectarian/qumranic texts”)
    (näihin palaamme ensi viikon luennolla)

Vaikka yhteisö ei olisikaan kirjoittanut kaikkia tekstejä, jotka luokittelemme sen omiksi, oletamme, että yhteisön kirjastossa tuskin olisi säilytetty kilpailevia teologisia tekstejä ja siten ne ovat yhteisön hyväksymiä kirjoituksia. Toiseksi on muistettava, että yhteisö oli olemassa ainakin parisataa vuotta, minä aikana se on väkisinkin muuttunut, emmekä voi puhua vain yhdestä yhteisöstä ja niputtaa kaikkia tekstejä yhteen. Käsikirjoituksia ei ole kirjoittanut vain pieni ryhmä, vaan jopa useita satoja eri käsialoja on nähtävissä, joten suuri osa teksteistä on voitu myös tuoda muualta.

4. Klassiset lähteet ja pääteoriat

- YHTÄLÄISYYDET klassisten lähteiden essealaiskuvausten kanssa:

- ongelmakohtia:

A. Essealaisteoriat

Essealaisliikkeen juuret olivat ns. maan hiljaisten hasidiliikkeessä, joka vastusti kulttuurin kreikkalaistumista ja vaati lain noudattamista. Vanhurskauden opettaja kuului johtavaan papistoon, mutta hänen henkilöllisyydestään ei ole varmuutta. Mahdollisesti hän oli syrjäytetty saadokilainen ylipappi. Autiomaahan lähtemisen syy oli ns. antiokiaaninen kriisi ja Joonatanin tulo ylipapiksi 152 eKr. Hän ei ollut oikeutettu ylipapin virkaan, koska ei ollut saadokilaista syntyperää. Joonatania kuvataan teksteissä luultavasti nimellä "Paha pappi", joka oli Vanhurskauden opettajan ja yhteisön vastustaja. Vanhurskauden opettaja ei kuitenkaan saanut koko hasidilaisliikkeen kannatusta taakseen, ja siten siitä muodostui kaksi ryhmää, fariseukset ja essealaiset. Qumranin ryhmä eristäytyi essealaisten luostariksi, laajemman yhteisön keskukseksi. Ideologinen tausta siirtymiselle löydettiin Jesajan kirjasta, jossa kehotetaan valmistamaan Herralle tietä autiomaassa (Jes. 40:3).

Essealaisliike syntyi Palestiinan maaperällä apokalyptisessä traditiossa 200-100 lukujen vaihteessa; siirtyminen Qumranille on johtunut välirikosta essealaisliikkeen sisällä: kaikki eivät tunnustaneet Vanhurskauden opettajan auktoriteettia ilmoituksen saamisessa, jolloin Vanhurskauden opettaja ryhmä - lopullisesti Johannes Hyrkanuksen aikana - erosi ns. "Valheen miehen" yhteisöstä ja katsoi olevansa tosi Israel. "Paha pappi" tarkoittaisi tässä hypoteesissa useita toisiaan seuraavia ylipappeja. Yhteisön historiassa erotetaan essealainen vaihe, Qumranin yhteisön muotoutumisvaihe (ainakin Joonatanin ja Simonin ajat) ja qumranilainen vaihe.

Antiokuksen aikaisen kriisin aikana monet hurskaat juutalaiset jättivät kotinsa ja liittyivät yhteen hurskaan elämäntavan ylläpitämiseksi. Makkabilaissotien menestyksessä jotkut heistä uudistivat yhteytensä temppeliin. Kun Joonatan tuli ylipapiksi v. 152 eKr., Vanhurskauden opettaja yritti yhdistää kaikki hurskaat ryhmät ”unioniksi” (ha-yahad). Lopulta hän ei saanut kaikkia makkabilaismielisiä pappeja vakuuttuneeksi, ja ”All-Israel-Union” jäi vaille poliittista valtaa. Vanhurskauden opettaja ja hänen papillinen ryhmänsä pakeni Damaskoon, mutta johti hurkaita ryhmiä joka puolella Palestiinaa. Qumranin asutus perustettiin yhteisön opiskelukeskukseksi mahdollisesti vasta Opettajan kuoleman jälkeen.

Ryhmä muodostui Babylonian pakkosiirtolaisuudessa ja palasi Palestiinaan Makkabilaissotien aikaan, mutta pettyi uskonnolliseen ilmapiiriin ja erosi Vanhurskauden opettajan johdolla mainstream-essealaisista ja pakeni autiomaahan.

B. Saddukealais/saadokilaisteoria (L. Schiffmann)

Jotkin Qumranin laintulkinnat vastaavat myöhempien saddukeusten tulkintoja (rabbiinisissa lähteissä) ja tekstit puhuvat ”Saadokin pojista”, joten yhteisön tausta viittaa saddukeusten edeltäjiin; myös essealaiset ovat voineet saada alkunsa tästä liikkeestä.

C. Juutalaiskristilliset teoriat

5. Qumranilaisia tekstejä leimaavia piirteitä

Halaka ja puhtaus

Kun aiemmin voidaan ajatella Israelin tarkoittavan koko kansaa, persialais- ja hellenistisellä ajalla juutalaisuuteen syntyi ryhmittymiä (”sectarianism” tai ”particularism”): ryhmät eivät katsoneetkaan Israeliin kuulumisen olevan etnisesti itsestäänselvyys, vaan sen sijaan tuli eettiset vaatimukset todelliseen Israeliin kuulumiselle. Qumranin teksteissä yhdistyvät usein keskustelu halakasta, oikeasta lain tulkinnasta ja sen noudattamisesta, sekä eskatologinen odotus; nämä juonteet eivät olleet vastakkaisia vaan rinnakkaisia. Viimeiset ajat olivat koittaneet; ne jotka pitivät lain ja kuuluivat (uuteen) liittoon, pääsivät osallisiksi eskatologisesta pelastuksesta.

Puhtaussääntöjen tausta löytyy Toorasta (Lev., Num.). Kaikkien israelilaisten edellytetään elävän puhdasta elämää. Temppeli on erityisen pyhä paikka, jota koskevat erityiset puhtaussäädökset (Lev. 10:8-11). Tutkijat ovat jakaneet epäpuhtauden karkeasti ottaen kahteen kategoriaan: rituaalinen ja moraalinen epäpuhtaus. Rituaalisen epäpuhtauden tilaa ei voi normaalielämässä välttää (esim. synnytys, kuukautiset, siemensyöksy) ja sillä on jonkinlainen yhteys kuolemaan tai kuoleman mahdollisuuteen (kuolleen koskettaminen, ihosairaudet). Puhtauden tila saavutetaan puhdistautumalla (esim. uhrit, pesu, ajan kuluminen). Rituaalinen puhtaus oli edellytyksenä kulttiin osallistumiselle. Moraalisen epäpuhtauden aiheuttivat tietyt vakavat synnit (haureus, murha, epäjumalanpalvelus), ja ne puolestaan saivat aikaan maan ja temppelin saastumisen.

Qumranin teksteissä joitakin rituaalisen puhtauden säädöksiä laajennettiin koskemaan muitakin kuin pappeja, ja vastaavasti pyhyyden alue oli laajennettu (11QT). Ainakin joissakin teksteissä rituaalinen ja moraalinen epäpuhtaus näyttää olevan päällekkäinen: moraalinen epäpuhtaus aiheuttaa myös rituaalisen epäpuhtauden tilan niin että siitä täytyi puhdistautua myös rituaalisesti. Puhdistautuminen edellyttää kuitenkin myös katumista.

Qumranin teksteissä kehittyi ajatus ennaltamääräämisestä: pimeyden enkeleille ja tämän seuraajille oli määrätty tuomio. Tuomion alta voi pelastua vain kuulumalla valittuihin: yhteisöön. Yhteisön neuvostolla oli jopa messiaaninen asema (1QS): se tuo yhteisön jäsenille sovituksen. Rukoukset ja oikea elämä korvasivat uhrit, sillä yhteisö oli uusi temppeli. Askeettisella pyhityselämällään yhteisö uskoi valmistautuvansa lopun ajan suureen sotaan, jonka jälkeen Jerusalem olisi jälleen oikeamielisten pappien hallussa.

Jyrkän laintulkinnan ja eskatologisen odotuksen perusteella Qumranin yhteisö on usein leimattu ääriryhmäksi. Kuitenkin tuona aikana ei ollut välttämättä yhtä normatiivista juutalaisuutta, vaan useita ryhmiä, joilla oli paljon yhteistä, mutta myös erimielisyyksiä. Näemme halaka-keskustelun jatkuneen meidän tuntemiemme rabbiinisten tekstien perusteella. Eskatologiset odotukset eivät olleet ainutlaatuisia tuon ajan juutalaisuudessa.

Pappeus

Qumranin yhteisö oli ilmeisesti papillinen yhteisö, jolla oli luovuttamattomana tehtävänä lain tarkka noudattaminen. Tämä oli mahdotonta Jerusalemin turmeltuneen papiston keskuudessa. Yhteisölle oli annettu oikea lain tulkinta. Käsitys Jumalan ilmoituksesta oli progressiivinen: VT:n profeetat kirjoittivat salaisuuksia, joita eivät itsekään ymmärtäneet (1QpHab). Nyt, lopunaikana, salaisuudet on paljastettu yhteisölle. Salaisuudet koskivat lain noudattamisen yksityiskohtia, mutta myös eskatologisia tapahtumia, joiden avainasemassa yhteisö oli. Näiden tapahtumien kautta Jumala toteuttaa tuomionsa ja pelastaa jäännöksen, liittoon eli yhteisöön kuuluvat. Qumranin yhteisön teksteissä käytetään henkilöistä, paikoista ja tapahtumista vertauskuvallisia nimiä, joita ulkopuoliset eivät voi ymmärtää.

Papillisten johtajien tehtävät olivat moninaisia: he johtivat yhteisöä rukoukseen, tulkitsivat lakia, ratkaisivat kiistakysymyksiä, valvoivat yhteisön järjestystä, mutta eivät uhranneet omia uhreja. Saadokilaisuus ei välttämättä korostanut pappien ainoaa oikeaa syntyperää, vaan ennemminkin hurskautta, oikeaa kulttia. Siten eronkaan syynä ei välttämättä ollut hasmonilaisten pappien väärä syntyperä, vaan epähurskaat käytännöt (esim. toisen kalenterin seurauksena). Teksteistä erottuvat myös maallikot yhteisön jäseninä.

Lähteitä ja Apuneuvoja:

Plinius Vanhempi (24-79 jKr.)

”On the west side of the Dead Sea, but out of range of the noxious exhalations of the coast, is the solitary tribe of Essenes, which is remarkable beyond all the other tribes in the whole world, as it has no women and has renounced all sexual desire, has no money, and has only palm-trees for company... Lying below [infra] the Essenes was formerly the town of Engedi...”
Natural History (5.73)

Filon ja Josefus:

Lisäksi Josefus: