STI
kulmakivi | kirjasto | kauppa | saarnat | luennot | ohjelma | tiedotteet

Juha Molari STI 22.11.2000

Miten messu uudistuisi luterilaisittain?

a) Anssi Simojoen vai Heikki Kotilan käsitys Lutherista?

b) Luther vai Karlstadt?

1. JUMALAN SANA

  • 1.1. Miksi papit siirtyvät pois saarnastuolista?
  • 1.2. Saarnassa läsnäoleva Kristus
  • 1.3. Onko saarna keskeinen messussa?
  • 1.4. Raamatun saumaton ihokas
  • 1.5. Kuka voi lukea Raamattua messussa?
  • 1.6. Onko luterilainen messu kuvaton?
  • 1.7. Luther ja musiikki

2. RUKOUS

  • 2.1. Spontaanisen rukouksen rappeutuminen
  • 2.2. Perisynti ja rukoileminen

3. EHTOOLLISEN SAKRAMENTTI

  • 3.1. Ehtoollisaineiden kohottaminen
  • 3.2. Lutherin pääpaino asetussanoissa
  • 3.3. Alttarin Golgata ja messu-uhri
  • 3.4. Juhlistaako elevaatio messu-uhria?
  • 3.5. Onko uhraaminen tulossa takaisin?
  • 3.6. Performatiivisia ilmaksia vai messu-uhrioppia?
  • 3.7. Alttarikaiteen myöhäsyntyisyys
  • 3.8. Alttari on enemmän

4. LITURGISET ELEET

  • 4.1. Symboliikan rappio luterilaisessa käytännössä
  • 4.2. Ristinmerkki
  • 4.3. Sana ei saa hukkua symboliikan triumfiin
  • 4.4. Diakonia ja messu
  • 4.5. Jumalan läsnäolon manifestaatio

5. RIPPI

6. HENGELLINEN PAPPEUS JA PAPPISVIRKA

  • 6.1. Liturgia on kansan työtä
  • 6.2. Yleinen hengellinen pappeus

a) Anssi Simojoen vai Heikki Kotilan käsitys Lutherista?

Suomessa messu uudistuu eri tavoin eri kirkoissa. Jumalanpalvelusopas tarjoaa monia vaihtoehtoja. Kirkollinen jumalanpalveluskoulutus johdattaa paikallisia messu-uudistuksia tiettyihin ratkaisuihin. Samalla tietoisesti tai tiedostamatta, välillisesti tai välittömästi, luodaan ajottain mielikuvia myös uskonpuhdistaja Lutherista.

Anssi Simojoki on nähnyt Lutherin hyvin "barokkimaisesti", kun hän korostaa luterilaista palvontaa barokin kirkosta käsin reformoituja korostuksia vastaan, joissa hukattiin Lutherin reaalipreesens (ks. Paimenkirje). Heikki Kotila taas näkee Lutherin "inhorealistisesti", kun tämä hukkasi mysteerin ja palvonnan eikä ymmärtänyt messun sakramentaalista luonnetta.

Anssi Simojoki tähdentää Lutherin teologiassa läsnäolevaa Kristusta: Kristus ei ole kaukana vaan lähellä, aivan läsnä, Raamattu on hänen sanansa. Taivas on hänessä läsnä maan päällä, ruumiillisesti totta pyhissä sakramenteissa:

Luterilainen ortodoksia ja barokki tarttui mahtavassa teologisessa työssä, liturgiassa, virsirunoudessa, musiikissa sekä muoto- ja värikylläisessä kirkkotaiteessa eri puolilta sanan ja sakramenttien läsnäolevan Kristuksen tyhjentymättömään salaisuuteen. Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, on Jumalan kuva ja meidän kuvamme. Siksi kirkko ei palvele kuvissa ja liturgiasa epäjumalia, luotuja, vaan itse läsnäolevaa Herraa, jonka kautta kaikki on luotu (John. 1:1-3; Hebr. 1:3). Näin Kristuksen jumaluus on ihmisuus ja hänen läsnäolonsa syrjäyttää täydellisesti ikonoklastisen hengellisyyden. Jumala ei ole kaukainen, kasvoton majesteetti (Paimenkirje, v. 1993, s.106).

On toki sanottava, ettei jumalanpalveluksen käsittäminen Jeesuksen ihmeelliseksi läsnäoloksi ole Lutherin oma luomus, vaan tämä korostus tavataan usein myös kirkkoisillä. Origenes (s. n. 185) ymmärsi, että Jeesus on mukana todellisesti jokaisessa jumalanpalveluksessa. Tämä kokoontuminen on muuri ja linna saatanallisia voimia vastaan. Samalla syntyy yhteys niihin, jotka ovat ennen meitä uskoneet, mutta poisnukkuneet.

Kaikki eivät etsi innoituksia ehtymättömän Lutherin avulla, pikemmin Vatikaanin II:n Pyhä Liturgia tarjoaa enemmän innotteita.

Useimmat litugian tutkijat ajattelevat, että Lutherin toimeenpanemat käytännölliset jumalanpalvelusuudistukset eivät olleet erityisen onnistuneita eikä nistä sellaisenaan ole enää modernin jumalanpalvelusuudistuksen esikuviksi" (Kotila, Litugian lähteillä, s. 22).

Mitä messu-uudistajat ovat kokeneet käyttöarvoiseksi, on Lutherin oivallus inkarnaatiosta, reaali-preesensistä että trinitaarisuudesta. Liturginen uudistusliike on epäilemättä ollut hyvin katolinen (Dom Prosper Guéranger, v:n 1909 Malinesin katolinen konferenssi; Dom Lambert Beauduin) ja erityisesti Pius XII:n tunnustus liturgiselle uudistuliikkelle ja Vatikaani II raamattupatristisella konstituutiolla De sacra liturgia voimisti uudistumista. Tällöin opetusta, selkeyttä ja Raamatun asemaa vahvistettiin sekä yhteisöllisyyttä pyrittiin ilmaisemaan konselebraatiolla. Liturginen uudistus on saanut intoa epäilemättä myös Oxfordin liikkeestä ja Taizestä.

b) Luther vai Karlstadt?

Luterilainen messu-uudistus - se aivan ensimmäinen - alkoi riidellen, mistä syystä Lutherin piti aluksi hillitä uudistamista. Luther kuvitteli pääsevänsä varhaiskristilliseen liturgiaan, mutta nyttemmin on havaittu tekstitraditioiden ongelmat ja alkuliturgian etsimisestä on luovuttu. Varhaisimpia aineksia varhaiskristilliseen liturgiaan ovat Ignatios Antiokialainen, Justinus Marttyyri ja Hippolytos, sekä Tertullianus ja Kyprianus, sekä Ambrosiuksen, Kyrilloksen ja Theodoroksen saarnat sekä Augustinus ja Johannes Khrysostomos.

Zwilling ja Karlstadt lähtivät liikkeelle Lutherin uudistuksista, mutta toteuttivat tavalla, joka ei saanut Lutherin hyväksyntää jokapaikassa:

ehtoollinen kummassakin muodossa, toimitusasuna yksinkertainen musta takki, paasto- ja rippipakko kumottiin, messu-uhri -näkemys poistettiin, kansankieli, kerjääminen kiellettiin, ilotytöt karkotettiin, pyhimyskuvat ja Maria-kuva poistettiin, alttareita kaadettiin, uskonnollista musiikkia arvosteltiin.

Karlstadt johti hyökkäystä uskonnollista musiikkia kohtaan.

"Häätäkää urut, torvet ja huilut teatteriin! Parempi sydämestä lähtenyt rukous kuin tuhat psalmikantaattia. Kun meidän tulisi ajatella Kristuksen kärsimyksiä, mieleemme muistuvat Pyramus ja Thisbe. Jos kumminkin pitää laulaa, tapahtukoon se korkeintaan yksiäänisesti."

Yrjö-herttuan toimesta säädyt valittivat Wittenbergin jumalanpalveluselämästä seuraavasti:

Olemme kuulleet, että papit toimittavat messun maallikon asussa ja lisäksi jättävät pois tärkeitä osia messusta. He pyhittävät pyhän sakramentin saksan kielellä. Ehtoollisvieraiden ei tarvitse käydä etukäteen ripittäytymässä. He saavat ehtoollisaineet omaan käteensä ja molemmissa muodoissa. Meidän Herramme verta ei tarjota maljasta vaan saviruukusta. Sakramentti jaetaan lapsillekin. Pappeja on raastettu väkisin pois alttarilta. Papit ja munkit menevät naimisiin, ja tavallista kansaa yllytetään ilkitöihin ja syntiin.

Fredrik Viisas toivoi Meissenin piispan opastuksesta, että Karlstadt lakkaisi saarnaamasta. Kaupungin raati päätti kuitenkin uhmata vaaliruhtinasta ja kutsua Martti Luther kotiin Wittenbergiin.

Luther torjui Zwillingin ja Karlstadtin uudistusvauhdin, ja korosti Invocavit-saarnassaan kärsivällisyyttä, rakkautta ja heikkojen huomioonottamista.

Uskon tulee aina pysyä sydämessämme puhtaana ja horjumattomana emmekä me saa antaa siinä periksi, mutta rakkaus taipuu ja mukautuu aina ymmärtämään ja seuraamaan lähimmäistä. ... Meidän on sen vuoksi toimittava peläten ja nöyrästi, oltava valmiita palvelemaan toisiamme ja ojennettava toisillemme auttava käsi. Sen tähden ovat kaikki ne erehtyneet, jotka ovat auttaneet poistamaan messun ja siihen suostuneet. Uudistus sinänsä on ollut hyvä, mutta sitä ei ole tehty oikealla tavalla. Sanot, että tässähän on menetelty Raamatun mukaisesti. Minäkin myönnän sen, mutta mihin jää järjestys? Asiassa on nimittäin toimittu vallattomasti ilman järjestystä ja loukattu lähimmäisiä. Jos olisi ensin vakavasti rukoiltu asiaa Jumalalta ja saatu esivalta se tekemään, silloin olisi tiedetty, että oli tapahtunut Jumalan tahto. Minä olisin kyllä myös pannut muutoksen alulle, jos siihen olisi ollut tarvetta. Jos messu ei olisi niin paha, tahtoisin palauttaa sen ennalleen, sillä en osaa taistella sitä vastaan. Sen tahdoin juuri sanoa. Paavilaisten ja ymmärtämättömien edessä ehkä voisin sitä vastaan taistella ja tahtoisin sanoa: Mistä te tiedätte, onko uudistus tapahtunut hyvästä vai pahasta hengestä, koska asia itsessään on hyvä? Perkeleen edessä en osaa kuitenkaan uudistusta puolustaa (Inv.).

Monet kirjoitukset ja Lutherin Paimenkirje Böömin veljille paljastaa kuitenkin, että Luther olisi valmis suurempiin uudistuksiin

Jollakin toisella kerralla tulevaisuudessa toiset tulevat, tai mahdollisesti minä itse tulen osoittamaan, kuinka messu pitää muuttaa, ja kuinka jumalanpalvelu kaikkine kirkollisine menettelytapoineen pitää uudistaa perustusta myöten. Mutta sen, joka on määrätty Evankeliumin palvelijaksi, pitää olla voimissaan hallitakseen itsensä näissä kappaleissa, jos hän vain seuraa sitä opetusta, jonka Herra on antanut, joka hänet on voidellut. Tällä hetkellä siinä on kylliksi, jos me rukouksella ja anomisella saamme oikeita Sanan palvelijoita Jumalalta, ja jos meidät ne saatuamme katsotaan sen arvoisiksi, että saamme ne pitää ja iloita niistä.

Lutherin uudistus oli puhdistaa messu vieraista aineksista poistamalla ansio-oppi sekä ottamalla messu opetuksen välineeksi. Luther laati vuonna 1523 Formula missae et communionis, joka oli edelleen latinankielinen, mutta siinä oli jo kansankielellä virsi ja saarna. Kiitosmotiivi jäi ehtoollisen vietossa kuitenkin vähäiseksi, mysteeri ja anamneesi jäivät syrjään. Olaus Petrin messujärjestys v. 1531 seuraili Formula missaen ja Andreas Döberin Nürnbergen messua (1525). Mikael Agricolan messussa v. 1549 oli Olaus Petrin messu puolestaan taustalla.

Vain vähän myöhemmin Luther eteni messu-uudistuksessa ja laati Saksalaisen messun v. 1526. Messu oli saksankielinen paitsi "Kyrie eleison". Varsinainen runko oli ennalleen katolisesta messusta. Katolisesta messusta säilyivät polvistumiset, messukasukat, papin kääntyileminen, lukupulpetti ja saarnastuoli.

Deutsche Messe 1. Virsi/ Psalmi 2. Kyrie 3. Kollehta 4. Epistola 5. Virsi 6. Evankeliumi 7. Uskontunnustusvirsi 8. Saarna 9. Isä meidän -parafraasi ja kehotussanat 10. Asetussanat, Agnus Dei 11. Kiitosrukous 12. Herran siunaus

1. Jumalan sana

1.1. Miksi papit siirtyvät pois saarnastuolista?

Uskonpuhdistus nosti saarnastuolin alttaria korkeammalle: pelastus saadaan Sanan kautta eikä ehtoollisaineilla ole sakramentaalisia ominaisuuksia ilman Sanaa. Sana on hedelmätöntä, ellei sitä saarnata. Historiallisesti saarnapaikkana olivat olleet aiemmin kateederi-istuin tai evankeliumi ambo. Modernin saarnan innokas toistuva siirtyminen pois saarnastuolista on epäilemättä usein ilmaus läheisyyden motiivin etsimisestä perhemessua varten, mutta joskus on syytä kysyä, onko nähtävissä myös ilmausta muuttuvasta teologiasta, luterilaisen raamattuinspiraation kadottamisesta.

1.2. Saarnassa läsnä oleva Kristus

Papin tehtävänä oli selittää Sanaa. Saarnat noudattivat kirkkovuoden kulkua ja vanhan käytännön mukaan jokaiseksi pyhäpäiväksi määrättyjä raamatuntekstejä. Kristillinen saarna oli Lutherille lain ja evankeliumin saarna. Saarna oli tällöin aktuaalistettu evankeliumi, ei sen selostamista. Lutherin käsitys saarnassa läsnäolevasta Kristuksesta ja koko Raamatun keskeisyydestä tulee voimakkaasti esille hänen joulupäivän saarnassaan (Lk. 2:1-14; Kirkkopostilla ss. 299).

Enkeli sanoo: "Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa". Kapalovaatteet ovat tietystikin Pyhä Raamattu, johon kristillinen totuus on käärittynä; siinä on usko esitettynä. Vanhassa Testamentissa ei ole muuta sisältöä kuin Kristus sellaisena kuin evankeliumi häntä julistaa. Siksipä huomaammekin apostolien esittävän Vanhasta Testamentista todistuksia, osoittaen niillä todeksi kaiken mitä Kristuksesta on saarnattava ja uskottava. Paavalikin sanoo Roomalaiskirjeen 3. luvussa (Room. 3:21) että Kristuksen usko, jolla meidät vanhurskautetaan, on "lain ja profeettojen todistama". Ja Kristus itse ylösnousemisensa jälkeen avasi opetuslasten silmät ymmärtämään kirjoituksia, ja hän osoitti, että ne puhuvat hänestä. Samoin hänen kirkastuessaan Taaborilla (Matt. 17:3) nuo kaksi, Mooses ja Elias - laki ja profeetat - seisoivat hänen luonaan kahtena häneen viittaavana todistajana ja merkkinä. Enkeli siis täydellä syyllä sanoo kapalovaatteita siksi merkiksi josta Kristus tunnetaan. Ei ole koko maailmassa muuta todistusta kristillisestä totuudesta kuin Pyhä Raamattu. Samaan tapaan Kristuksen ihokaskin, jaettavaksi kelpaamaton (Joh. 19:23,24), merkitsee Uuden Testamentin kirjoituksia, jotka hänen kärsimisessään esikuvallisesti jaettiin, toisin sanoen, kuinka paavi, tuo vastakristus, ei kiellä Evankeliumeita, mutta kuitenkin väärillä selityksillään paloittelee ne niin tolkutto-masti, ettei Kristusta niistä enää voida löytää. Nuo neljä sotilasta, jotka Herran ristiinnaulitsivat, ovat kaikkien eri tahoilla maailmassa olevien piispojen ja muiden opettajien ennuskuvia, noiden, jotka repivät evankeliumin ja ihmisopeillaan surmaavat Kristuksen ja hänen uskonsa. Tämän paavi paavilaisineen on jo aikoja sitten toteuttanut. Me toteamme siis: lakia ei eikä profeettojakaan voida saarnata eikä oppia oikein tuntemaan, ellemme näe niihin käärittyä Kristusta. Tosin kyllä ei Kristus näytä niissä olevan; juutalaiset eivät näe häntä niissä. Ne ovat vähäpätöisiä, halpa-arvoisia vaatteita: jokapäiväisiä sanoja; ne tuntuvat käsittelevän siinä määrin halpa-arvoisia, ulkonaisia asioita, että ei huomata näiden tarkoittavan juuri häntä. Uuden Testamentin, evankeliumin, täytyy, kuten sanottu, ilmaista, paljastaa ja valaista ne. Ensiksi pitää kuulla evankeliumia ja uskoa enkelin ilmestyminen ja puhe. Elleivät paimenet olisi enkeliltä kuulleet, että Kristus lepää tallissa, he eivät olisi lasta Kristukseksi käsittäneet, vaikka olisivat häntä tuhansia kertoja tarkastelleet. Niinpä pyhä Paavali 2. Korinttolaiskirjeensä 3. luvussa (2. Kor. 3:14 ja ss. jakeissa) sanoo lain pysyvän pimeänä ja juutalaisilta peitossa, kunnes kääntyvät Kristuksen tykö. Ensin nimittäin on Kristusta kuultava evankeliumista ja sitten vasta päästään käsittämään, kuinka tarkasti koko Vanha Testamentti sopii yksin häneen niin ihmeellisellä tavalla että ihmisen täytyy jäädä uskon vangiksi, ja silloin hän käsittää, kuinka totta Kristus puhuu Johanneksen Evankeliumin 5. luvussa (Joh. 5:46): "Mooses on kirjoittanut minusta; jos uskoisitte häntä, niin uskoisitte minuakin". Varokaamme siis kaikkia sellaisia oppeja jotka eivät opeta Kristusta! Mitä enempää tahdot tietää? Mitä enempää tarvitset? Tuntiessasi Kristuksen sillä tavalla kuin tässä yllä on sanottu, vaellat hänen kauttansa uskossa Jumalaan ja rakkaudessa lähimmäistäsi kohtaan, tehden hänelle niinkuin Kristus on tehnyt sinulle. Tässä on todellakin koko Raamattu kaikessa lyhykkäisyydessään: sen lisäksi ei tarvita sanoja eikä kirjoja, vaan ainoastaan sen mukaan elämistä ja toimimista. "Hän makaa seimessä". Katsohan, on tarpeen, että olet aivan varma siitä, että koko maailmassa ei ole saarnattava mitään muuta kuin Kristusta! Mitä seimi muuta tietää kuin kristillisen kansan kokoontumista kirkkoon saarnaa kuulemaan? Me olemme nuo seimen ääreen kokoontuneet eläimet, ja siinä pannaan eteemme Kristus sielujemme ravinnoksi, ja se tietää sanan kuuloon kokoamista. Se joka menee kuulemaan saarnaa, menee tämän seimen luokse, mutta saarnojen täytyy esittää Kristusta. Eipä kaikissa seimissä olekaan Kristusta, eivätkä kaikki saarnat opeta uskoa. Beetlehemissä oli vain jopa yksi ainoa seimi, jossa aarre oli, ja päälle päätteeksi tämä seimi oli tyhjä ja vieroksuttu, muutoin vailla kaikkea rehua. Niin evankeliuminkin saarna on tyhjä kaikesta muusta: siinä ei ole muuta kuin Kristus, eikä se opeta muuta kuin häntä. Jos se opettaa jotakin muuta, on se jo lakannut olemasta Kristuksen seimi; se on korskuvien oriiden seimi, täynnä inhimillistä opetusta ja ajallista ruokaa.

1.3. Onko saarna keskeinen messussa?

Saarnan keskeisyyttä on nyttemmin moitittu, koska se on muka johtanut palvonnan luonteen ja sakramentaalisuuden syrjäytymiseen ja mysteerion rappeutumiseen (Kotila). Mysteerio, palvonta ja sakramentaalisuus voi kadota vain, jos saarna jää esitelmäksi.

Luther itse liitti läsnäolevan Kristuksen ja Raamatun erottamattomasti toisiinsa. Palvonnan ja sakramentaalisuuden sekä mysteerion rappeutumiseen tulisi etsiä syyt muualta kuin saarnan keskeisyydes-tä, etenkin jos saarna on luterilainen. Tämä näkyy myös selvästi 1600-luvun luterilaisten dogmaatikko-jen tavasta kutsua Raamattua varauksetta Jumalan ääneksi (vox Dei) tai Jumalan omaksi sanaksi (ipsissimum Dei verbum; ks. Robert D. Preus, Raamatun inspiraatio, s. 29), mikä tulee nähdä myös Rathmannin, Andreas Osianderin ja schwenkfeldiläisten mielipidettä vastaan (Preuss, ss. 34). Pikemmin liberaaliteologia on irrottanut Lutherin teologian ja vanhurskauttamisopin kehyksistään ja tehnyt siitä idealistisen, filosofisen periaatteen, motiivin, joka saattaa nousta hallitsemaan myös kaiken opin lähdettä Pyhää Raamattua. Liberaaliteologia tuhoaa myös todellisen palvonnan, mysteerin ja sakramentaalisuuden. Anssi Simojoki kuvaa kehityskulkua

Uskonpuhdistuksen Kristus-periaate, "kaikki, mikä ajaan Kristusta", muuttui vanhurskauttamisoppiperiaatteeksi; "kaikki, mikä todistaa vanhurskauttamisopista". Vain liberaalin ohjelman mukaan idealisoitu, henkistetty vanhurskauttamisoppi on Raamatussa tärkeää; kaikki muu toisarvoista, kehällistä. Tämän tyyppisellä ajattelulla on uskonpuhdistukirkoissa, myös useimmissa luterilaisissa kirkoissa perin pohjin murrettu uskonpuhdistuksen aito Kristus-periaate ja sen mukana klassinen kristillinen oppi, järjestysmuoto ja etiikka... Lutheriin ja uskonpuhdistuksen teolgoian rakenne voidaan yksinkertaistaa suunnilleen seuraavalla tavalla: 1. Lähteenä on aina Raamatun historiallinen teksti, jota on tutkittava ja selitettävä sen itsensä mukaan. 2. Oikea Raamatun tutkimus löytää aina Kristuksen, joka on koko Raamatun keskus. Raamatun teksti luo Kristus-opin, kristologian. 3. Oikea, Jumalan sanan mukainen Kristuksen tunteminen lahjoittaa meille kristologian hedelmän, joka on vanhurskauttamisoppi. 4. Vanhurskauttaminen ei tapahdu metafyysisessä maailmassa ideoiden tasolla, vaan armonvälineiden kautta kristillisessä kirkossa. Vanhurskauttamisoppi johtaa sen tähden aina vanhurskauttamisen todelliseen paikkaan maailmassa ja historiassa, kirkko-oppiin eli eklesiologiaan. 5. Krikko herättää kysymyksen, mikä on sen tulevaisuus. Siihen vastaa Jumalan sanan opetus ns. viimeisistä tapahtumista. Näin eklesiologia johtaa eskatologiaan. Raamatun sana antaa Kristuksen, Kristus antaa armotyönsä hedelmän eli uskon vanhurskauden yhdessä, pyhässä, yhteisessä ja apostolisessa kirkossa, jonka tulevaisuuden meille ilmoittaa raamatullinen eskatologia (Paimenkirje, sss. 167-168).

Vuonna 1523 Luther kirjoitti "Seurakunnan jumalanpalvelusjärjestyksestä" että evankeliumin julistami-sen piti olla jumalanpalveluksen keskeinen kohta, eikä tätä ole syytä epäillä edelleenkään.

Kristillisen seurakunnan ei pidä koskaan kokoontua, ilman että samalla saarnataan Jumalan sanaa ja rukoillaan, vaikka kuinka lyhyesti... Missä Jumalan sanaa ei saarnata, siellä on parempi olla laulamatta, lukematta ja kokoontumattakin.

1.4. Raamatun saumaton ihokas

Kirkkomme uudessa messu-uudistuksessa on 3. lukukappaletta sekä usein myös psalmiteksti, mistä saamme kiittää epäilemättä liturgista uudistusliikettä, joka on pyrkinyt Raamatun monipuoliseen käyttöön. VT:n teksti tuo Raamatun lukemiseen ja kuulemiseen pelastushistoriallisen kehityksen, kun UT "asetetaan rinnakkain" profeetallisten kirjoistusten kanssa. Pelastushistoriallisen ymmärryksen syntymistä pyritään vahvistamaan vanhalla itä-länsitematiikalla sekä etelä-pohjoistematiikalla niin, että 1. ja 2. lukukappale luetaan eri puolelta kirkkosalia (ambosta) kuin evankeliumi. Tämä tulisi tapahtua kuitenkin niin, ettei Raamatun saumaton ihokas pirstoudu jumalaiseen evankeliumiin ja inhimilliseen muuhun osaan. Evankeliumi on epäilemättä toki ymmärretty liturgian huippukohdaksi jo hyvin perintei-sesti; mm. Johannes Khrysostomoksen liturgiassa liturgin tulee pyytää papin siunausta evankeliumin lukemiselle. Luterilaisessa messussa oli tärkeä muistaa, evankeliumi on kuitenkin liturgian keskellä, vaikka keskeisyyttä ei korostettaisi muita tekstejä alentamalla. Luterilaiset ymmärtävät, että Jumalan käsky kirjoittaa (mandatum scribendi) koskee koko Raamattua (ks. Preuss, ss. 58).

Nyt väärinymmärrys voi korostua, koska evankeliumikulkueet ja halleluja-laulut ja seurakunnan seisomi-nen tähdentää evankeliumi ohi ja yli 1. ja 2. lukukappaleen. Messun historia tukee kuitenkin ilmansuun-tien esilläpitoa messussa. Beetlehemin tähti saapui idästä, kirkossa istutaan kasvot itäänpäin, totuuteen ja ikuisuuteen päin, mutta luominen on eteläseinällä (VT:n puoli) ja viimeinen päivä pohjois-seinällä (evankeliumi); niin myös ortodoksinen ikonostaasi on rakennettu. Piispa Iisak Rothoviuksen jälkeen siirryttiin Suomessa vasta totuttuun "vanhaan" käytäntöömme, ettei epistolaa lueta enää eteläpuolelta erotukseksi evankeliumin pohjoispäädystä. Samalla liturgista vaatetusta karsittiin ja Herran siunaus siirtyi lausuttavaksi alttarin keskeltä.

On toki totta, että Raamatun arvovalta vaatii ennen kaikkea uskoa ja kuuliaisuutta, eikä niinkään seisomista, joka on kuitenkin usein juhlallinen ilmaus kunnioituksesta. Uudessa messu-uudistuksessa ei ole tavoitettu onnistuneesti luterilaista uskoa koko Raamatun arvovallasta. Moni maallikko ja teologi mieltää ja kokee, että VT ja epistola on vähemmän Jumalan sanaa, eri tavalla Jumalan sanaa, kuin evankeliumi, jota kunnioitetaan nyt seisten. Toki Raamatun armovalta on sisäinen: Raamattu omistaa majesteettisuuden itsessään, riippumatta kuka lukee sitä ja onko teksti UT:sta vai VT:sta. Voin seisoa, istua tai maata, mutta Raamatun arvovalta säilyy, koska arvovalta perustuu jumalalliseen inspiraatioon ja on Jumalan itsensä arvovaltaa. Jesuiittojen mukaan Raamatun arvovalta syntyy vasta kirkon todistuksen jälkeen, mikä on lähellä myös socinolaisten mielipidettä. Olematta jesuiitta, luterilaisten tulee kuitenkin tähdentää opetuksessaan, ettei synny väärinymmärrystä Raamatun eriarvottamisesta.

Raamatun lukeminen ja kuuleminen on korostunut messu-uudistuksen myötä. Jumalan läsnäolo toteutuu sanassa: ilman sanankuulemista ei ole uskonvanhurskautta. Oikea Jumalan sana luo jumalanpalveluksen ja Kristuksen läsnäolon.

Missä kaksi tai kolme tulee kokoon minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä (Matt. 18:20). Saksalainen sananlasku on tosi: pimiät kirkot ja valoisat sydämet. Abrahamin kirkossa oli oikea Jumalan sana ja jumalanpalvelus. Meidän aikanamme kirkot ovat valoisia, mutta paikalla on niissä pimeitä, melkein sokeita sydämiä. Siis ei kaunis rakennus, ei kulta eikä hopea korista kirkkoa ja pyhäksi tee, vaan Jumalan sana ja puhdas oppi eli saarna. Missä ihmisille luvataan ja julistetaan Jumalan hyvyyttä ja missä sydämiä kehotetaan ja rohkaistaan, jotta nämä luottaisivat Jumalaan ja häntä hädässänsä huutaisivat, siinä on tosi Herran temppeli, vaikka se olisi pimeä sopukka, pelkkä kumpu tai puurähjä. Se on oikea Jumalan huone ja taivaan portti, vaikka se olisi katoton avaran taivaan alla. (Martti Luther).

Jumalanpalveluksessa toteutuu Kristuksen todellinen läsnäolo sanan kautta ja sanan tähden:

Me olemme siis varmoja siitä, että Kristus on läsnä, opettaa ja puhuu keskuudessamme ja seurakunnassamme... Pyhä Henki on lukemisessa, keskustelussa ja mietiskelyssä läsnä, ja antaa aina uutta ja syvempää valoa ja intoa. Kristus on luvannut «Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeensi, siinä minä olen heidän keskellänsä«" (Iso Katekismus).

Jumalan huone ei välttämättä tarvitse olla kallis, suuri rakennus, niin kuin meillä on. Ei, Jumalaa ei sitä kysy, jos hänen huoneensa on korkeasti holvattu, juhlallisesti vihitty temppeli. Sentähden Jakob ei elinpäivinään hänelle myöskään rakentanut huonetta. Mitä merkitsee siis se ettei Jumala asu siellä taikka täälllä. Ei muuta, kuin että Jumala sanallansa on siinä länsä, siellä missä hänen sanansa on siinä hän itse todella asuu (Hengellinen aarreaitta).

Luther itse ei tarjonnut pelkästään luettua sanaa, vaan myös lauletun sanan: kullekin tekstille oli oma sävelmänsä, evankeliumille erilainen kuin epistolalle. Laulettua sanaa ei saa pitää katolisena imperealismina. Pikemmin sanattomuus ja saarnattomuus on katsottava sellaiseksi.

1.5. Kuka voi lukea Raamattua messussa?

Lukuvuorot pyritään jakamaan uudessa messussa niin, että 1. lukukappale VT:sta ja 2. lukukappale epistolasta tulisivat maallikkojen luettavaksi; mikäli diakoni on paikalla jumalanpalveluksessa, niin hän lukisi evankeliumin. Käytännössä useat paikallisseurakunnat joutuvat järjestelmään ja suunnittelemaan tapauksittain diakonien osallistumisen messuun, koska diakonien velvollisuuksia arkipäiviltä ei voi täysin laiminlyödä. Luterilainen ymmärrys yleisestä pappeudesta toteutuu entistä voimakkaammin. Paavin kirkko kielsi 1600-luvulla maallikkoja lukemasta Raamattua. Jotkut jesuiitat 1500-1600-luvulla pitivät jopa vaarallisena ja vahingollisena, jos maallikot lukevat Raamattua (Bellermin, Stapleton, Harding). Luterilaiset pitävät Raamattua selkeänä ja välttämättömänä pelastukseen. Maallikkojen tulee lukea Raamattua. He voivat lukea Raamattua myös messussa. Jumala hyväksyy jokaisen, joka lukee Raamattua (2 Tim 3:15). Uuden testamentin kirjeet kirjoitettin tavallisesti kokonaisille seurakunnille ja kristittyjen maallikoiden oli tapana alusta alkaen lukea Raamattua (Apt. 8:30; Apt 17:11). Maallikon tulee myös kontrolloida sitä, mitä julkisesti saarnataan ja opetetaan.

1.6. Onko luterilainen messu kuvaton?

Luther korosti Jumalan sanaa tavalla, joka söi kunnioitusta kuvia ja kirkkotaidetta kohtaan. Emme voi toki syyttää Lutheria viimevuosikymmenten aneemisesta kirkkotaiteesta, vaikka emme voi antaa hänelle myöskään kiitosta kunnioituksesta kirkkotaidetta kohtaan. Lutherin tekstit ja puheet tarjoavat vain vähän myönteisiä lauseita silmillä kuulemisen hyväksi. Usein Luther kirjoittaa (esim. Suuri tunnustus Herran Ehtoollisesta) vain suhteestaan kuvainhävittäjiä vastaan, ei niinkään kuvien itsensä myönteisestä tehtävästä:

Kuvat, kellot, messuvaatteet, kirkonkoristukset, alttarikynttilät ja muut sellaiset pidän minä vapaina; joka niin tahtoo, hän saa ne jättää. Vaikka minä pidän raamatun kuvat hyvistä historioista varsin hyödyllisinä, kuitenkin vapaina ja ehdonalaisina; niin en minä millään ehdolla hyväksy kuvain hävittäjiä.

Carl Henrik Martling kirjoittaa Puhuvassa Hiljaisuudessa silmillä kuulemisesta, kuinka symbolien avulla avaudumme sulkeutuneisuudestamme. Luther ei tätä käsitystä liiemmin ymmärtänyt. Luther kylläkin tähdentää, että ehtoollisen viettämisen kannalta olisi eduksi, jos alttaritaulu kuvaa Jeesuksen asetta-maan ehtoollista, ja muut kuvat ovat muualla. Nykyään monessa modernissa luterilaisessa kirkossa alttaritaulun kuvaa voi vain arvailla, eikä muitakaan kuvia ole muualla.

Luther oli hyvin tietoinen, ettei "yksikään taidemaalari pystyisi niin kuvaamaan pelkoa ja toivoa...". Hän kirjoittaa, "ettei meidän pidä kuvitella taidemaalareiden tapaan", "usko on enemmän kuin taide". Invocavit-saarnoissa 1522 hän käsitteli kuvia ja korosti vapauden merkitystä, vaikka itse ei suosinutkaan kuvia, mutta toisaalla hän jätti kuvat kirkkoihin muissa kirjoituksissaan.

Me voimme pitää kuvia tai olla pitämättä, vaikka olisi tosin parempi olla ilman niitä. En suosi kuvia. ... Te luette (2. Moos. 20:4): "Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla." Tällä pohjalla te seisotte ja tämä on teidän perustanne. Nyt katsomme, miten vastustajamme sanovat: Ensimmäinen käsky vaatii palvomaan vain yhtä Jumalaa eikä kuvaa, kuten sen jälkeen sanotaan: "Älä näitä palvo." Tässä on kielletty palvominen mutta ei tekemistä. Näin tulee perusta horjuvaksi ja epävar-maksi. Niinpä niin, sinä tuumit, tekstissä sanotaan: "Älä tee itsellesi kuvaa." Sanotaan kuitenkin myös: "Älä niitä palvo." Kuka uskaltaa noin epävarman käskyn perusteella hävittää kuvat? En ainakaan minä. Eivätkö edelleen Nooa, Aabraham ja Jaakob rakentaneet alttareita? Kuka sen voi kieltää? Meidän on se myönnettävä. Korottihan vielä Mooses vaskikäärmeen, kuten 4. Mooseksen kirjassa (4. Moos. 21:9) luemme. Mitä voit tähän sanoa? Mooses itse oli kieltänyt tekemästä kuvia ja kuitenkin hän itse teki kuvan. Onhan näet käärmekin kuva. Mitä tähän sanomme? Edelleen: olihan temppeliin tehty kaksi siivellistä kerubia armoistuimen yläpuolelle (2. Moos. 37:7). Ajatella! Juuri siihen, missä Jumala tahtoi häntä palvottavan! Meidän on siis tunnustettava, että saamme tehdä ja pitää kuvia, mutta emme palvoa niitä. Jos niitä kuitenkin palvotaan, ne täytyy lyödä rikki ja poistaa. Niin teki kuningas Hiskia, kun hän löi rikki Mooseksen pystyttämän vaskikäärmeen (2. Kun. 18:4).

1.7. Luther ja musiikki

Jumalanpalvelus muuttui Lutherin myötä laajasti myös musiikissa: siinä, miten papin aloitti messunosat, kuoron laulama gregoriaaninen laulu muuttui ja seurakunnan veisaamat virret muuttuivat.

"Musiikki on Jumalan kaunis ja viehättävä lahja, se on usein virkistänyt ja koskettanut minua, niin että olen ilomielin käynyt saarnaamaan. Pyhä Augustinus tunsi omantunnonvaivoja havaitessaan nauttivansa musiikista; hän piti sitä syntinä. Hän oli mainio mies; jos hän eläisi nyt, hän varmaan olisi samaa mieltä kuin me. En hyväksy niitä, jotka halveksivat musiikkia, niin kuin kaikki hurmahenget tekevät. Musica on Jumalan anti ja lahja. Se karkottaa kiusaajan ja ilahduttaa ihmisiä, sitä kuunnellessa unohtuu kaikki viha, siveettömyys, pöyhkeily ja muut paheet. Teologian jälkeen annan korkeimman sijan ja suurimman kunnian musiikille." "En vaihtaisi vähäisiä musiikin lahjojani mihinkään suureen." "Kokemus osoittaa, että lähinnä Jumalan sanaa vain musiikkia voi sanoa ihmissydämen tunteiden herraksi ja valtiaaksi. Tiedämme, että riivaajat vihaavat ja inhoavat sitä. Sydämeni paisuu ja vuotaa yli äyräittensä kuunnellessani musiikkia, joka on niin usein virkistänyt minua ja vapauttanut minut synkästä ahdistuksesta."

Luther piti surullisuutta paholaisen instrumenttinä, kun Karlstadt oli pitänyt urkuja, torvia ja huiluja sellaisena. Musiikki karkottaa paholaisen, tekee ihmiset iloisiksi, saa unohtamaan kaiken vihan, irstauden, ylpeyden ja muut paheet.

Pidän musiikkia teologian jälkeen suurimmassa kunniassa. Näemme, miten Daavid ja muut pyhät pukivat hurskaat ajatuksensa säkeiksi, runoiksi ja lauluiksi. Siksi musiikki hallitsee rauhan aikoina.

Laulu on paras taito ja harjoitus. Laulamisella ei ole mitään tekemistä maailman, oikeuden tai riidanhalun kanssa. Joka laulaa, ei paljon murehdi. Hän on iloinen ja ajaa huolet laulaen pakoon.

Musiikki on eräs Jumalan kauneimpia ja ihanimpia lahjoja. Saatana on sen vihollinen, koska sillä voidaan karkottaa monia ahdinkoja ja synkkiä ajatuksia. Musiikki on taiteista kauneimpia. Nuotit saavat tekstin elämään, musiikki häätää surun haamun, kuten nähdään kuningas Saulin kohdalla.

Paholainen on surullinen henki ja tekee ihmiset surullisiksi. Siksi se ei voi sietää musiikkia ja sen vuoksi se myös pakenee kauas pois musiikin lähettyviltä ja sieltä missä varsinkin hengellisiä lauluja lauletaan. Näin Daavid lievitti harpullaan Saulin ahdistuksia, kun paholainen vaivasi tätä.

Lutherin messun arkkitehtoniseen rakenteeseen sopi laulettu sana paremmin kuin puhuttu. Luther käytti kaikkia keinoja sanoman sisällön selkeyttämiseen. Uudessa messu-uudistuksessa on painotettu liturgisessa laulussa sisältölähtöisyyttä vanhan mahtipontisuuden sijasta. Luther pyrki siihen, että kullekin tavulle saisi olla vain yksi nuotti. Urkusäestys ei saanut hämärtää sanoja. Urkuja käytettiin vain laulun tukena. Epistoloihin ja evankeliumeihin kuuluvissa gregoriaanisissa sävelmissä sävelkorkeus pysyi samana, paitsi että sävel laski lopussa. Eri äänialat eri kertomuksiin. Kuorokoraalin perustaksi tuli Alankomaiden polyfoninen hengellinen musiikki. Gregoriaaninen sävelmä, jonka ympärillä kierteli koristeena kolme, neljä tai useampiakin ääniä kontrapunktissa monimutkaisin kuvioin. Polyfoniseen kirkkolauluun tarvittiin kuoro. Luther edisti koulutettujen kuorojen aikaansaamista (Georg Rhau). Seurakunnan laulu uudistui.

Lutherista tuli messu-uudistuksen myötä seurakuntaveisuun isä . Nyt kaikkien uskovien pappeus toteutui seurakunnan veisussa. Osa liturgiasta muuttui virsiksi, Credo ja Sanctus. Luther julkaisi virsikirjan vuonna 1524. Uskonpuhdistajat järjestivät useita virsilauluharjoituksia seurakunnalle, joilla oli voimakas vaikutus uskonpuhdistuksen sanoman levittämisellekin..

2. Rukoileminen

2.1. Spontaanisen rukouksen rappeutuminen

Messun monet rukoukset ovat etääntyneet varsin kauaksi siitä juutalaisen jumalanpalveluksen spontaanisuudesta, jota mm. Joseph Heinemann on korostanut. Usein on katsottu, että konstantinolainen kirkko rakensi marttyyrien ajan perinnölle, mutta omaksui vanhojen pakanallisten rukousten tyylin litaniassa ja kollehdassa (jossa näkyy toki juutalainen beraka -tyyli, vanhimmat jo 600-luvulta Leioniuk-sen ja Gelasiuksen sakramentaatiossa), mutta erityisesti vanhan juhlaperinteen avulla, suitsukkeissa, pyhien esineiden suutelussa yms. Liturgiasta tuli myös yhä enemmän pappiskeskeinen, kun maallikoi-den sivustakatsojien väkimäärä kasvoi. Tällöin tuli uusia rukouksia, kun aiemmin vain yleinen esirukous ja eukaristinen rukous olivat riittäneet: kuolleiden muistaminen, Pyhä Hymni, kiitos luomisesta, epikleesirukous, konsekraatio. Kun aiemmin selebrantti johti ja improvisoi eukaristisen rukouksen ja muut rukoukset, nyt syntyivät viralliset rukoustekstit ja kirkkojärjestys.

2.2. Perisynti ja rukoileminen

Kun Luther korosti rukousta, joka ei saa olla vain ulkopuolista ja pintapuolista:

Melkein arvellaan olevan kylliksi, kun silmillä on katseltu messua, korvilla kuultu saarnaa, suulla lausuttu rukous. Kaikki tapahtuu ulkonaisesti ja pintapuolisesti. Emme ajattele, että meidän tulisi saada messusta jotakin sydämellemme, oppia ja omistaa jotakin saarnasta, jotakin etsiä, toivoa ja odottaa rukoillen. Suurin syy tässä on piispojen ja pappien tai niiden, joiden huoleksi saarnaaminen on uskottu, he kun eivät saarnaa evankeliumia eivätkä opeta kansalle, miten heidän tulisi katsella messua, kuulla saarnaa ja rukoilla. Messussa on tarpeen, että olemme mukana sydämellämmekin. Ja silloin olemme mukana, jos harjoitamme uskoa sydämessämme (Luther, Puhe hyvistä teoista, ss. 267).

Rukous elää nykyään monen haasteen ja paineen alla, jotka vääristävät luterilaista teologiaa rukoilemi-sesta. Toisaalla pappiskeskeinen kaavamainen rukous saattaa luoda etäännyttävän vaikutelman, toisaalla ihmiskuvan psykologisoituminen on tuonut uusia trendejä rukoilemiseen. Lutherin monissa rukouksissa lähtökohtana on ihmisen perisyntisyys, läpikotaisin turmeltuneesta ihmisestä, joka saattaa rukoilla vain Kristukseen vedoten. Ihmisen pirullinen turmellus on yhä uudestaan valitusrationalismin ja psykologisoinnin hengessä "sivelty valkoisella kalkkimaalilla peittoon" (A. Simojoki, Paimenkirje, s. 198). Perisyntioppi on sellainen todellinen diagnoosi, johon Luther johdatti rukoilijaa ja rukoilevaa kirkkoa. Oppi perisynnistä liittyy oppiin tahdon vapaudesta.

Luther voisi aloittaa rukouksen muistaen periturmelustaan, esim.

Herra Jumala, minä olen ansioton ja köyhä syntinen. En ole sen arvoinen, että saisin nostaa silmäni ja käteni. Herra Jumala, sinä itse olet opettanut meitä rukoilemaan rakkaan Poikasi, Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Heittäydyn nyt kokonaan sinun lupauksesi varaan.

Luther eli kirkkovuoden ja pelastushistorian tapahtumia rukouksissaan hyvin vaikuttavalla tavalla.

Herra Jeesus, Anna meille lahjaksi oma syntymäsi, että me Hänessä tulisimme puhtaiksi ja uusiksi, aivan kuin mekin olisimme syntyneet Marian ruumiista. Vahvista meissä usko, että sinä olet kokonaan meidän.

TAI

Herra Jeesus Kristus, sinä olet minun vanhurskauteni ja minä olen sinun syntisi: Sinä olet ottanut kantaaksesi syntini Sinä olet antanut minulle puhtautesi Minä itse en pysty luomaa uutta, puhdasta sydäntä, Herra Jeesus Kristus, lahjoita voima, että rohkenen uskoa auta minua, että horjumatta, hosumatta ja epäröimättä pysyn Sanassasi.

Jumalan valtakunnan työ ei olisi Lutherin rukouksissa ihmisen innosta ja organisaatiokyvystä sekä manipulaatiotaidosta riippuvainen, toisin kuin joskus missioiden toteuttaminen antaa vaikutelman nykyaikana. Luther saattaisi rukoilla esim.

Herra Jeesus, jos sinä et tee ja aloita, niin kaikki työ Jumalan valtakunnan hyväksi jää tekemättä. Herra, jos sinä et auta, minä panen kaiken pilalle. Haluan olla työkalusi, johda sinä minua.

TAI

Herra Jeesus, me katsomme vain tekojasi, me osaamme vain ottaa vastaan lahjasi, emme osaaa antaa sinulle mitään, kaikki on sinun. Nyt tulemme eteesi. Sinä tiedä köyhät ja vähäiset tekomme, Sinä tiedät tehtävämme ja velvollisuutemme. Herra Jeesus, siunaa ja vaikuta meissä, että tekomme ovat hyvät ja mieluisat.

TAI

Rakas Herrani Jeesus Kristus, sinä tunnet minut ja kaikki puutteeni. Vain sinulle voin sydän vapaana tunnustaa. Minulla ei ole edes hyvää tahtoa ja hyvää aikomusta. Päivästä päivään olen saamaton ja syntinen ihminen. Vihollinen pitää minua sidottuna ja vankinaan. Lunasta minut syntisparan kaikesta pahasta, kaikesta ahdistuksesta. Vahvista minussa oikeata, aitoa kristillistä uskoa. Anna minulle armosi, että rakastaisin lähimmäistäni koko sydämestäni, yhtä veljellisesti kuin itseäni. Anna minulle kärsivällisyyttä vainon ja vastoinkäymisten aikana. Rakas Herra Jeesus, auta minua, että tuntisin sinut ja voisin muuttua sinun kuvaksesi.

3. Ehtoollisen sakramentti

3.1. Ehtoollisaineiden kohottaminen

Ehtoollisaineiden kohottaminen säilyi reformaatiossa vuoteen 1542 asti, mutta katolinen merkitys-sisältö muuttui, uhriajatus poistui, tilalle kiittäminen. Luther ei pitänyt siitä, että Bugenhagen, Wittenber-gin kirkkoherra, poisti elevaation. Luther moitiskeli, että paavilaiset nostavat ehtoollisaineita merkiksi messu-uhrista. Luther kysyy myös mitä hyödyttävät ja auttavat nuo niin monet tarpeettomat sanat: lahja, anti, uhri, puhdas uhri, pyhä uhri, tahraton uhri ? Luther ei hylännyt kohottamista, mutta hänen mukaansa on myös oikeaa käsien kohottamista.

Vanhassa liitossa oli tapana, että kun Jumalaa kiitettiin saadusta hyvästä, se käsin kohotettiin Jumalaa kohden, niinkuin sanotaan Mooseksen laissa; siksi apostolitkin sen samoin kohottivat ylös, kiittivät Jumalaa ja pyhittivät Jumalan sanalla ruoan ja mitä muuta kristityt toivat kokoon. Kristus itsekin, niin kuin Luukas kirjoittaa, nosti maljan ja kiitti Jumalaa, joi ja antoi toisillekin, ennen kuin hän asetti sakramentin ja testamentin.

3.2. Lutherin pääpaino asetussanoissa

Uskonpuhdistus toi monia uudistuksia, jotka järkytti aikalaisiaan. Maallikoille oli annettava myös viiniä. Paasto- ja rippipakkoa epäröitiin. Kasukkapakko torjuttiin. Luther pisti pääpainonsa ehtoollisen asettamiseen: hän painotti ehtoollisen asetussanoja tavalla, jonka kanssa suomalainen uusi messu-uudistus ei ole täysin sopusoinnussa. Luhter karsi ehtoollisliturgiaa, jotta tämä yksinkertaisuudessaan pistäisi painon ehtoollisen asettamiselle. Ehtoollisen sana on konsekraation, ehtoollisaineiden vihkimisen sana; sana on myös ehtoollisen olemuksen ymmärtämisen avain. Sana on sakramentin oma tulkki (C.Fr. Wisloff, Nattverd eg messe, 1957, ss. 32; Wisloff, Tätä Luther opetti, 1985, ss. 154).

Lutherin neuvon mukaisesti pappi Adam Besserer pantiin viralta ja ajettiin maanpakoon, koska hän otti ehtoollispöydällä olevasta rasiasta leivän ja antoi sen miehelle lukematta asetussanoja tälle ehtoollis-leivälle. Myöhemmin mies pisti kadonneen ehtoollisleivän - jota uusi oli tullut korvaamaan - takaisin konsekroimattomien ehtoollisleipien joukkoon. Luther piti pappia zwingliläisenä. Luther ymmärsi, että Sana liittyy aineeseen ja tekee sakramentin.

Myös opetuksessaan Luther tähdensi asetussanojen keskeisyyttä.

Jos tahdomme oikein viettää ja ymmärtää ehtoollista, täytyy meidän antaa kaiken mennä menojaan, mitä tässä toimituksessa silmälle ja kaikille aisteille näytetään ja esitetään, olivat sitten vaatteita, kilistämistä, laulua, koristeita, rukouksia, kantamista, nostamista, määrättyyn paikkaan asettamista tai mitä ehtoolli-sessa tehtäneenkin, kunnes me ennen kaikkea käsitämme ja tarkoin mielessämme punnitsemme Kristuksen sanat, joilla hän tämän ehtoollisen suoritti ja asetti, sillä niihin sisältyy ehtoollinen, sen koko olemus, sen vaikutus, sen hyöty ja hedelmä, joita ilman ei ehtoollisesta mitään saada. Nämä ovat ne sanat: "Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Juokaa tästä kaikki, tämä on minun vereni, (uuden ja iankaikkisen) liiton veri, joka (teidän ja) monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Nämä sanat tulee jokaisen kristityn pitää ehtoollisessa silmäinsä edessä ja pitäytyä niihin lujasti niin kuin ehtoollisen pääasiaan, joissa sanoissa myös opetetaan oikea ja perinpohjin hyvä valmistus ehtoolliseen ja itse sakramenttiin. Sitä tahdomme tarkastaa.

3.3. Alttarin Golgata ja messu-uhri

Lutherin oma messu-uudistus toteutui ennen kaikkea siinä, että tavallinen ihminen kutsuttiin ehtoollisella juomaan viiniä (katolinen kirkko on väljentänyt Vatikaani II konsiilissa käytäntöä tiettyjä tilanteita varten), ottamaan ehtoollisainekset omaan käteensä, kuulemaan asetussanat äidinkielellään ja osallistumaan suurelta osalta kirkkolauluun, latinankielinen elitismi murtui. Luther vihastui messu-uhriin, jossa Kristuksen uhri toistettiin alttarin Golgatalla ja toimitettiin seurakuntalaisten puolesta uudestaan. Ennen 1000-lukua kirkko ei määritellyt konsekraation ajankohtaa täsmällisesti, mutta 1200-luvulla elevaatio vakiintui, liturgian huomio keskittyi muutumisihmeeseen sekä syöminen ja juominen korvautui katselemisella. Kristuksen antama uhri nykyistyi: messu-uhrissa pappi toi Isän eteen Kristuksen uhrin, jotta hänen kärsimyksensä sovittaisi niiden synnit, joiden puolesta se uhrattiin. Elevaatio liittyi katolisessa messussa messu-uhriin, mutta Luther hyväksyi elevaation, mutta torjui yhteydet messu-uhriin. Katolisen opin mukaan ehtoollinen on sekä sakramentti että uhri, eikä vain ehtoollinen. Jeesuk-sen ruumis ja veri annetaan ehtoollisvieraalle, mutta se on myös Jumalalle annettava uhri niin Tuomas Akvinolaisen kuin yleisesti katolisen kirkon opissa. Tällöin Kristus on tässä sakramentissa uhri niin kuin Golgatallakin, mutta tällä kertaa veretön uhri. Tämän uhrin Kristus tuo nyt Isälle papin käsien välityksellä ja sdämessän ja mielessään uskovat ovat mukana tässä uhrissa (ks. F. Diekamp: Katholische Dogmatik III, 1932, § 34-37). Ehtoollisen uhriteologia on toki hyvin vanha, peräisin yhteisen kirkon ajalta. Karthagon piispa (v:sta 248) Cyprianus katsoi, että papin suorittama uhri on Kristuksen uhrin toistaminen ehtoollisessa. Myös marttyyrit ovat mielessä ehtoollisenvietonkin yhteydessä.

Teoksessaan Baabelin vankeudesta Luther myös vastusti salaisia ehtoollisrukouksia, offentorium leikattiin pois ja suurin osa messun kaanonin rukouksista jäivät pois. Suomalainen uusi messu-uudistus on palauttanut pitkissä ehtoollisrukouksissaan vanhan ehtoollisliturgian rakenteen «otti, kiitti, mursi, antoi« ehtoollisen asettamisen yhteyteen (ks. Gregory Dix). Samanaikaiseksi messuhistorian tutkimus ja ekumeeniset pyrkimykset ovat kuitenkin etäännyttäneet ehtoollisen viettoa uudessa messussa Lutherin tavotteista.

3.4. Juhlistaako elevaatio messu-uhria?

Luther ja wittenbergiläiset vastasivat hussilaisten vanhaan kysymykseen ehtoollisviinista, että apostoli-nen tapa tulisi ottaa jälleen käyttöön: maallikoille on annettava viiniä. Ehtoollista edeltävän paaston ja ripin suhteen Luther oli epäröivällä kannalla. Oltiin myös eri mieltä siitä, oliko papin kohotettava ehtoollisaineet vai ei. Karlstadt piti tätä elettä uhrin toimittamisena ja sen vuoksi hylättävänä, mutta Luther näki siinä vain kunnioituksen ilmauksen ja halusi sen vuoksi säilyttää sen. Ehtoollisaineiden kohottaminen liittyy katoliseen toimitustapaan eikä ole reformaation kirkossa mitenkään välttämätön, mutta Luther riisui toimitustavan katolisesta merkityssisällöstä tulkiten sen pelkäksi kunnioittamiseksi.

Paavilaisille oli ollut sovittamattoman synti, jos joku koskee sakramenttiin voitelemattomin eli pyhittämättömin sormin tai kielin. Yhtä suuren synnin teki myös, joka sakramentin nauttimispäivänä joi tipankaan vettä. Lutherin mukaan moiset säädökset olivat mielettömyyttä ja hulluutta! Luther sanoo, ettei hän tuomitse vääräksi, jos sakramenttia jaettaessa käytetään kasukoita ja toimitetaan juhlameno-ja, mutta sellainen ei saa olla pakollinen omantunnon asia. Erityisesti Luther vihastui, että ehtoollisen sakramentti oli tehty uhriksi. Sellainen muutos oli tuomittavaa epäjumalanpalvelusta ja jumalanpilkkaa.

3.5. Onko uhraaminen tulossa takaisin?

Messu-uudistuksessa on palattu hienovaraisesti uhraamiseen, kun kolehtivirsi on nyt offentorium-virsi, seurakuntalaisten uhri. Justinus Marttyyrin ja Hippolytoksen kuvauksia on tulkittu niin, että ehtoollisen alku oli juuri uhrilahjojen keräämisessä, mistä sitten kehittyi kolehti. Uhrilahjojen esiin kantaminen oli liturginen tapahtuma keskiajalla kulkueineen, suitsukkeineen, käsien pesuineen ja rukouksineen. Liturgian teologiassa on myös korostunut Lathropin ja monien teologien vaikutuksesta käsitys leivästä symbolina, jossa yhteisö voi kohdata laajempia merkityksiä. Messu-uudistuksen myötä on painotettu ehtoollisrukouksen pitkää historiaa ja sen muoto on pyritty palauttaa Lutheria edeltävään aikaan: niin ehtoollisrukous on kasvanut merkittävisti, vaihtoehdot tuovat omia hienoja omia painotuksia ehtoollisen teologiaan. Perinteisesti idänkirkko on pistänyt painoa epikleesirukoukselle, kun länsi Kristuksen sanoille. Toki kuitenkin myös Augustinus tunee prex mystican, ja roomalainen kaanon käsitti prefaation, sanctuksen, epikleesin, ehtoollisnarraation, anamneesin sekä doksologian. Sekä itäisissä että läntisissä liturgioissa on eukaristinen rukous ollut laajempi kuin Lutherin toteuttamana. Luther koki, että ehtoollisen asetussanojen keskeisyys murtuu rukoilemisen monisanaisuudessa. Alamme kysyä, pitääkö papin toimittaa nämä kaikki monet rukoukset, jotta leipä ja viini voivat antaa Kristuksen seurakuntalaisille.

3.6. Performatiivisia ilmauksia vai messu-uhrioppia?

Messu-uhri lähenee myös siten jumalanpalvelusuudistuksen myötä, että jumalanpalveluskoulututtajat (Osmo Vatanen) antavat uuden katolisväritteisen tulkinnan raamatulliselle sanalle "tehkää tämä minun muistokseni" tai virren sanoille "Tämä on se yö". Objektiivinen, historiallinen tapahtuma häipyy tyystiin sivuun, mutta sen sijaan saapuu tämänhetkinen tapahtuma. Enää emme julista, että Kristus on kuollut meidän hyväksemme, vaan evankeliumikirjan mukaisesti "Kristus kuolee" jne. Kun laulamme, että "Jumalan Karitsa ottaa pois synnit", niin tämä preesens alkaa korostua ajottain virheellisesti niin, että historia häipyisi tai menettäisi merkityksensä. Tämä on toki usein - ja niin tulisi tapahtua edelleen välttääksemme lähestymistä messu-uhria - ymmärretty enemmän liturgiassa performaativiseksi kieli-ilmaukseksi (John L. Austen), jossa seurakunta vedetään mukaan kertomuksiin. Kun alttarin avulla pyritään muistuttamaan ensimmäisestä Golgatasta tälläisenä performaatiivisena kieli-ilmauksena, säilymme hyvin yhä Lutherin omassa perinnössä. Preesens tulisi ymmärtää tällöin rinnakkainasettami-seksi (juxtaposition): Raamattu ja liturginen kieli asetataan rinnakkain nykyhetkessä elävän ihmisen kanssa (Gordon W. Lathrop, Raimo Karvonen).

Edelleen messu-uhri lähestyy seurakuntalaista tämän mielikuvissa, jos alttari omistetaan uudessa messussa vain ehtoolliselle, kun pappi ja seurakuntalaiset toimittavat muut osat messusta jopa alttarikaiteen ulkopuolelta. Tämä on erehdys, jos alttari on kasvamassa taas uudeksi Golgataksi. Toki parhaassa tapauksessa alttari voidaan ymmärtää "performatiiviseksi paikaksi", joka muistuttaa ehtoollisvierasta ensimmäisestä Golgatasta. Ongelmana ovat nykyään kirkkomme alttarit, joihin liittyvä kirkkotaide ei juurikaan auta ehtoollisvierasta eläytymään ja muistamaan ensimmäistä ehtoollista. Lutherin oma ahtisaarna tarjoaa paljon innotteita ja mahdollisuuksia alttaritaiteen ja -teologian kehitykselle:

Katso nyt vielä, mitä siitä seuraa, että Kristus, tuo siunattu siemen, kuolee kirotun kuoleman, ja tulee itse kiroukseksi meidän edestämme. Paavali sanoo aivan jaloilla sanoilla sen tapahtuneen sitävarten, että Abrahamin siunaus pitäisi pakanain ylitse Jesuksessa Kristuksessa tuleman, ja me niin saisimme uskon kautta sen luvatun Hengen. Tässä on jotakin muuta, kuin me luonnollisilla silmillämme voimme nähdä. Silmät pahenevat semmoisesta häpeällisestä, Jumalan kiroomasta kuolemasta; mutta se on meille autuaallinen kuolema, joka ottaa pois kirouksen meiltä, ja tuottaa meille Jumalan siunauksen. Puu, joka itsessänsä on kirottu puu, on meille autuaallinen puu, kallis, jalo alttari, jolla Jumalan Poika uhraa itsensä Jumalalle, Isällensä meidän syntimme tähden, ja näyttää, että Hän on oikea, iankaikkinen Pappi, joka sentähden tulee kirottuun puuhun ja tekee sen itsellensä autuaalliseksi alttariksi, että me tulisimme synnistä pelastetuiksi, tulisimme Jumalan armoon ja Hänen lapsiksensa.

Sentähden on myöskin vanhoilla opettajilla ollut niin innostavia ajatuksia rististä ja kirotusta puusta. Paratiisissa (sanovat he) on ihana puu matkaansaattanut, että olemme syntiin ja kuolemaan langenneet, mutta tässä on vanha kuivettunut puu, vieläpä kirottu puu, syynä siihen, että pääsemme synnistä vapaiksi ja tulemme ijankaikkiseen elämään. Sillä Jumalan Poika riippuu siinä ojennetuin käsin, todistukseksi, ettei Hän tahdo hyljätä ketään, vaan mielellänsä ottaa vastaan jokaisen, (ja niinkuin Hän itse Joh. 12. sanoo) vetää kaikki tykönsä. Hänen päänsä on nostettu ylös taivasta kohden ja näyttää meille tien ijankaikkiseen elämään; Hänen jalkansa riippuvat alas maata kohden, sillä Hän polkee vanhan käärmeen, perkeleen pään, joka mataa maan päällä, ja ottaa häneltä pois kaiken hänen valtansa.

3.7. Alttarikaiteen myöhäsyntyisyys

Liturgian tutkijat ovat tahtoneet kaventaa nyttemmin alttarin ainoaksi tehtäväksi ehtoollisen, jonka yksi ainoa alttariliina on tällöin hikiliina. 1000-luvulle asti alttarilla oli toki tämän suuntaiseksi vain ehtoollisas-tiasto. Alttarikaiteen ei saisi kuitenkaan johtaa harhaa mielikuvia, koska kaide on syntynyt varsin myöhään polvistumisen ja ehtoollisenvieton apuvälineeksi. Papin monet liikkeet, raamatunlukemisen, synnintunnustuksen ja -päästön sekä rukousten ajaminen alttarikaiteen ulkopuolelle kuoriin alttarikai-teen ulkopuolelle on alttarikaiteen myöhäsyntyisyyden tähden outoa ja saattaa aiheuttaa vääriä ymmärryksiä, sekä moni vakavia ongelmia äänentoistossa. Äänentoiston arvoa tuskin pitää vähätellä luterilaisessa kirkossa, jossa Luther rakensi kansankielisen messun; huonosti toimitettu messu äänentoiston toimimattomuuden takia on kuin uuden latinankielisen messun palauttaminen käyttöön. Keskiajalla ehtoollisvieraat vielä seisoivat, mutta alttarikaiteen kehitys on perua Uppsalan kokouksesta 1585.

3.8. Alttari on enemmän

Messu-uhri oli rakentunut alttarin varaan. Kun messu-uhri torjuttiin, uskonpuhdistus ajautui Zwillingin ja Karlstadtin käsissä kuvainraastoon ja alttareiden kaatamiseen. Luther lausui itsekin, että ensim-mäinen ehtoollinen vietettiin majatalossa eikä alttarin ääressä. Uusi jumalanpalvelusopas tarjoaa periaatteessa alttarin ja kuoritilan käytölle samat mahdollisuudet kuin vanhassa jumalanpalveluksessa, mutta käytännössä kirkkojen kuorisäännöt kirjoitetaan usein jumalanpalveluskoulutuksen antamien ihanteiden mukaiseksi, jolloin papit ajetaan pois kuoritilaan, jos nämä eivät ole nimenomaisesti toimittamassa ehtoollista. Myös uusi luterilainen katekismuksemme antaa alttarille yhä edelleen hyvin laajat käyttöyhteydet:

"Alttari on Jumalan läsnäolon paikka, jonka ääreen kristillinen seurakunta kokoontuu rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Yhteisestä jumalanpalveluksesta saamme voimaa elämäämme ja toimintaamme" (kohdassa 37 Herran pyhä ehtoollinen).

Lutherille itselleen alttari oli myös Jumalan sanan julistamista ja Jumalan kiittämistä varten, mikä tulee esille selvästi mm. hänen saarnoissaan Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan. Toki alttari on aina aivan erityisesti ehtoollista varten.

Ken haluaa asettaa taulun alttarin yläpuolelle, tekee hyvin kun maalauttaa Kristuksen ehtoollisen ja kirjotuttaa sen ympärille suurin kultaisin kirjaimin näiden kahden värsyn sanat: "Armollinen ja laupias Herra on säätänyt ihmeittensä muiston", että ne olisivat siinä nähtävissä, jotta sydän sitä ajattelisi, niin, ja silmätkin niitä olisivat pakotetut lukemaan, Jumalaa ylistämään ja kiittämään. Sillä koska altari on asetettu sitä varten, että siinä ehtoollista jaettaisiin, niin ei siihen sopivampaa maalausta voisi tehdä. Muuta Jumalaa tahi Kristusta esittävät maalaukset sijoitettakoot muihin paikkoihin. (Luther, Autuuden lähteillä, s. 170).

Uskonpuhdistus rakensi saarnastuolin alttarin yläpuolelle, koska vain Sana teki ehtoollisen sakramen-tiksi. Martling korostaa myös kuinka ehtoollisteologian muutos ja communion-hämärtyminen sekä ehtoollisen uhritoimitukseksi ymmärtäminen johti alttarin etääntymiseen. Kirkkojen sisustus muutui ja alttari siirtyi keskeltä kuorialueelle, jonne maallikoilla ei ollut enää pääsyä. Onko alttarin eriytyminen messu-uudistuksessa jälleen ilmaus - kuten se on ollut myös aiemmin messun historiassa - askeleesta ehtoollisteologian muutokseen ja ehtoollisen ymmärtämiseen uhritoimitukseksi alttarin Golgatalla?

4. Liturgiset eleet

4.1. Symboliikan rappio luterilaisessa käytännössämme

Uusi messu on liturgisten eleiden puolesta huomattavasti rikkaampi kuin entinen tavanomainen jumalanpalveluskäytäntö, etenkin jos papisto mukautuu rikkaaseen symboliikkaan. Suomessa vanhaluterilainen liturginen traditio säilyi vuoteen 1886, jolloin uusi käsikirja ja virsikirja karsivat symboliikan. Sittemmin emme saaneet kuulla suomalaisissa jumalanpalveluksissa juuri mitään silmillä. Länsi-Suomen rukoilevaisten jumalanpalvelus palautuu toki vanhaluterilaiseen perintöön, itseasiassa vuonde 1694 kaavallaan. Symboliikan riisto on hämmentänyt esim. venäläistä ortodoksista puolisoani, joka on tottunut toisenlaiseen traditioon: hänen tuomionsa onkin ollut, että suomalainen jumalanpalvelus herättää hänessä enemmän tunteen Kela:n toimistossa käynnistä kuin pyhän kohtaamisesta. Symbolii-kan, kirkkotaiteen, kirkkoarkkitehtuurin ja liturgisten eleiden köyhyys on työntänyt pois seurakuntalaisia messusta, koska he eivät koe juuri mitään pyhää saapuessaan moderniin luterilaiseen kirkkoon, jonka vaimoni yhdistää mielikuvissaan Lenin-kokoustiloihin Venäjällä, jotka on toki nyttemmin omistettu usein dianetiikan kursseille tms. Ehkä imigrantin, joka saapuu toisesta traditiosta, kokemus paljastaa jotakin siitä salakavalasta anemiastamme, jota emme itse osaa itsestämme täsmällisesti vielä diagnosoida. Myös lapset tuntisivat pyhän kohtaamisen aivan eritavalla symboliikan ja liturgisten eleiden kautta.

4.2. Ristinmerkki

Ehkä tunnetuin kehitys on uudessa messussa papin tekemä ristinmerkki, joka tuottaa edelleen vaikeuksia monelle papille. Ristinmerkin tekemiseen on jumalanpalvelusopas antanut hetkellisen totuttautumisluvan, mutta sitä edellytetään papistolta jatkossa. En ymmärräkään, mitä vaikeaa ristinmerkintekemisessä voisi olla. Luther itse kehotti jopa, että vanhemmat opettavat omat lapsetkin tekemään ristinmerkin. Hän kirjoitti ja puhui runsaasti ristinmerkin hyödyllisyydestä. Tertullianus puhui pienestä merkistä sekä suuresä ristinmerkistä.

4.3. Jumalan läsnäolon manifestaatio

Jumalanpalvelusopas antaa myös kuvat ja mallit, kuinka pappi pitää käsiänsä siunaavasti Herran siunauksen tai vuorotervehdyksen aikana. Nämä eleet ovat toki vain eleitä, joiden tehtävänä on kaunistaa karua palvelusta. Polvistumisella ilmaistaan havainnollisesti nöyryminen Kristuksen edessä, nöyrä mieli ja arka tunto Herran edessä. Seisominen ilmaisee palvontaa ja kunnioitusta. Liturgisissa eleissä - niin papiston kuin koko jumalanpalvelusväen - koetaan ja eletään koko fyysisesti todeksi Kristuksen todellinen läsnäolo sanansa kautta. Liturgian tarkoitus on manifestoida Jumalan läsnäoloa. Liturgia ei esitä liikkeessä ja eleissä, sanoissa ja lauluissa palvontaa, vaan on sitä. Liturgia tulee erottaa draamasta, vaikka draamallisia tehosteita performaativisen kieli-ilmiön saamiseksi ei tulisi väheksyä messussa.

Liikkumisen symboliikka ja papin kääntyminen on toki vanhaa perua katolisesta kirkosta, kuten myös elevaatio. Luther ei näitä poistanut, vaan hyväksyi, vaikka ei tulkinnut niitä enää messu-uhrista käsin. Liturgiset vaatteet ja liturgiset värit ovat osa julistusta, joiden tehtävänä ei ole asettaa papistoa omaan erilliseen arvoonsa. Messu-uudistus on herättänyt tarpeen alttarin siirtämiseksi niin, ettei papin tarvitse kääntyillä alttariin ja seurakuntaan päin. Alttarin siirtämistä on perusteetta tuomittu katolisuudeksi. Itse Lutherin mukaan "papin tulisi aina seisoa seurakuntaan kääntyneenä, kuten Kristuskin epäilemättä teki viimeisellä ehtoollisellä. Mutta antakaamme tämän odottaa aikaansa" (Deutsche Messe).

4.4. Sana ei saa hukkua symboliikan triumfiin

Niin pian kuin messu-uudistus jää liturgisten eleiden käyttöönotoksi ja oikea Jumalan sana hukkuu taustalle, niin tuskin uudistustamme voidaan pitää enää luterilaisena. On toki koettu, että "uskonpuhdis-tus pani liikkeelle kehityskulun, joka johti asteittain liturgisen ajattelun ja käytännön rappeutumi-seen" (Kotila, s. 117), kun messu menetti sakramentaalisen ja palvovan luonteen, opetus korvasi mysteerion. Luther tähdensi yhä uudestaan, kuinka messun tulee tarjota ihmisille Kristusta ja uskonvan-hurskautta:

Huomaa, kuinka he ovat poikenneet pois. He sitovat hyvät teot kiveen, puuhun, vaatteisiin, ruokaan ja juomaan! Mitä auttaa lähimmäistäsi, vaikka voisit rakentaa kirkon jopa puhtaasta kullasta? Mitä häntä auttaa suurten ja monien kellojen kumina? Mitä häntä auttaa komean komeat jumalanpalvelusmenot messuvaatteineen, pyhine esineineen, hopeisine kuvineen, kulkueineen? Mitä auttaa häntä monien kynttilöiden palo ja suitsuttaminen? Mitä auttaa häntä vigilioitten' ja messujen humu, loilotus, veisuu? Luuletko , että Jumala ottaa vastaan hyvitystä kellojensoitojen, kynttilöiden savun, kultien kimaltelun ja muiden ilvehtimisten takia? Hän ei ole käskenyt sinun tehdä mitään sellaista. Päinvastoin! Kun näet lähimmäisesi harhailevan, elävän synnissä, kärsivän hätää ruumiin, omaisuuden tai sielun puolesta, niin tartu toimeen, riennä hänen luokseen, jätä kaikki muu sikseen ja auta häntä kaikella mitä itse olet ja mitä itselläsi on, ja ellet voi, niin auta toki sanoin ja rukouksin! Niinhän Kristuskin sinulle teki, ja hän on antanut sinulle esikuvan, että sinäkin tekisit samoin.

Jesaja sanoo Kirjansa 29. luvussa (Jes. 29:13. jakeessa) sanoo: "Tämä kansa lähestyy minua huulillan-sa". He tunkeutuvat eteeni kirkoissa lauluin ja laverteluin, mutta sydämeen katsoen he ovat minusta mahdollisimman kaukana. Luuletko hänellä olevan suurtakaan mieltymystä moisiin pyhiin, jotka ulkonai-sesti näyttelevät aito Jumalan lapsia, lukevat ja laulavat Evankeliumia, käyttävät mitä makeimpia sanoja ja juhlivat suurenmoisesti pääsiäistä kulkuein, lipuin ja kynttilöin, välittämättä sen ymmärtämisestä ja uskomisesta, päinvastoin taistellen sitä vastaan sekä opilla että elämällä?

4.5. Diakonia ja messu

Messu-uudistuksen myötä on korostettu messua seurakunnan toiminnan keskukseksi. Messun toivotaan olevan keskus myös käytännössä eikä vain periaatteessa. Messuun keskittyminen on tuottanut myös runsaasti vastarintaan mm. diakonien ja nuoriso-ohjaajien taholta. Jos ymmärrämme Lutheria messu-uudistuksemme keskellä, niin epäilemättä diakonien ja nuoriso-ohjaajien kritiikki ei ole perusteeton: messu ei saa muodostua "seurakunnan toiminnan keskukseksi" niin että arkipäivän diakonia kärsii, kuten vaaraksi nyt koetaan ajottain.

Itse keksityt teot räväyttävät silmät selälleen ja nostattavat korvat hörölleen. Tekijät lisäävät vielä niiden vaikutusta antamalla silmänruoaksi prameita menoja sekä suurellisia ja loistavia rakennuksia, niin että kaikki on yhtä loistoa ja hehkua. Siinä on suitsutusta, messua ja kellojen kilinää, siinä sytytellään kynttilöitä ja lamppuja, ettei niiltä voitaisi enää mitään muuta kuulla eikä nähdä. Sillä siinä, että pappi koko päivän seisoo kirkossa kultaisessa kasukassaan tai maallikko kyyhöttää polvillaan, siinä on erinomainen teko, mitä kukaan ei voi kylliksi ylistää. Mutta jos jollekin tyttöpahaselle on annettu tehtäväk-si hoivata pientä lasta ja hän tekee sen uskollisesti, se on yhtä tyhjän kanssa.

Ja toisessa kohtaa Luther kirjoittaa, ettei jumalanpalvelu saa rajoittua toimiin alttarin ääressä:

Niitä tulee saarnata niin, että Jumala saa siitä kunnian, houkutellakseen meitäkin luottamaan Hänen hyvyyteensä ja armoonsa, ja vielä niin, että kuuliaisuus, eikä työt, niissä näytetään. Mutta nyt jätetään kuuliaisuus sikseen, ja meidät vajotetaan niin syvälle töihin, että tulemme kokonaan kuuliaisuudesta pois, kurkistelemme vain töitä, ja pidämme oman viran ja kutsumisen halpana. Sentähden onkin epäilemättä se itse ilkeimmän perkeleen kaaveita, että jumalanpalvelus on supistetu vain kirkkoihin, alttareihin, messui-hin, veisuun, lukemiseen, uhreihin ym. ikäänkuin muut työt olisivat turhat ja kokonaan hyödyttömät. Kuinka olisikaan perkele voinut meitä paremmin oikealta tieltä eksyttää, kuin supistamalla Jumalan palveluksen vain kirkkoihin ja niihin töihin, joita siellä tehdään. Käsittäkäämme siis oikein Kristuksen sanat: "Seuraa sinä minua." Sinä, sinä; anna muiden pitää huolta omista asioistaan, pidä sinä omistasi, kyllä he tulevat perästä. Sillä eipä tässä evankeliumissa sitä ole turhaan sanottu, että sekin opetuslapsi, johon Pietari katsoi, myös seurasi; mutta hän seurasi, Pietaria katselematta. Tämä evankeliumi on melkeen kokonaan kirjotettu tämän sanan ja opetuksen vuoksi, sillä se ei puhu paljokaan uskosta, vaan seuraamisesta ja uskon töistä.

Lutherin sanat joulupäivän saarnassa ovat myös tyrmäävät jumalanpalvelusta vastaan, joka keskittyy vain alttarin ääreen:

Tämä on, katsohan, oikeaa jumalanpalvelusta: Siihen ei tarvita mitään kelloja, ei mitään kirkkoja, ei mitään astioita eikä koristuksia, ei mitään vahakynttilöitä, ei mitään urkuja eikä veisuuta, ei mitään kuvia eikä veistoksia, ei mitään maalauksia eikä alttareita, ei mitään paljaslakia eikä messupukuja, ei mitään suitsuttamisia eikä vihmomisia, ei mitään juhlakulkueita eikä ristintietä, ei mitään anteita eikä kirjoja, kaikki tämä on ihmisten keksintöä ja määräyksiä, jonka Jumala sivuuttaa ja joka kauniilla muodollaan sumentaa oikean jumalanpalveluksen. Vain yksi on tarpeen: evankeliumi; sitä tarkasti mieliin painetta-koon, ja sen johdolla kansa opastettakoon jumalanpalvelukseen; se on oikea kello, se on oikeat urut tätä jumalanpalvelusta varten.

Luther käy läpi kymmenen käskyä loppiaispäivän saarnassaan (Mt 2:1-12) ja toteaa käskyjen noudatta-misen jumalanpalvelukseksi erotukseksi paljaslakien messuista, juhlakulkueista ja alttareista.

Kas nämä (kymmenen käskyä) ovat täysin puhtaan jumalanpalveluksen kohdat. Tätä Jumala sinulta vaatii, ei muuta mitään; sen, minkä lisäksi teet, hän huomiotta jättää. Jokainenhan myös tämän kyllin selvästi ja vaivattomasti ymmärtää. Nyt oivallat, että oikean jumalanpalveluksen täytyy olla sama kaikissa elämänmuodoissa ja kaikille ihmisille; vain tämä olkoon Jumalan kansan keskuudessa, älköön mitään muuta. Jos sommitellaan toinen jumalanpalvelus, se varmasti on väärä ja petollinen, esimerkiksi sellainen, joka ei ole tarkoitettu yleiseksi, vaan joka kytkeytyy muutamiin erikoisiin elämänmuotoihin ja ihmisiin. Tämä olkoon sanottuna oikeasta, yleisestä ja ainokaisesta jumalanpalveluksesta. Katsokaamme nyt sitten väärää, eristyvää, puolueisiin karsinoitunutta, monenkirjavaa jumalanpalvelusta, sitä, josta Jumala ei ole antanut käskyä, vaan jonka ovat sommitelleet paavi ja hänen hengellisensä! Siinä havaitset monen moisia pappislaitoksia, munkistoja ja luostareita. Näillä ei ole keskenään mitään yhteistä: tällä on iso, tuolla vähä paljaslaki, tällä on harmaa puku, tuolla musta, tuolla taas valkoinen, tuolla villainen, tuolla aivinainen, tuolla taas Arras'n parhaista kankaista tehty puku; tämä rukoilee näinä päivinä ja hetkinä, tuo toisina päivinä ja hetkinä; tämä syö lihaa, tuo kalaa; tämä on kartuusilainen, tuo avojalkai-nen; tämä noudattaa niitä menoja, tuo taas noita; tämä rukoilee Rooman istuimen, tuo Jerusalemin penkin malliin; tämä pitää tämmöisen messun, tuo tuommoisen; tämä on sidottu tähän luostariin, tuo tuohon; tämä mölisee tässä kuorissa, tuo jossakin toisessa, täyttäen kirkot meluisalla mörinällä; he elävät niin ikään "siveydessä", ja heillä on monenlaisia kurisääntöjä, niin, ken kykenee luettelemaan kaikki nuo lukemattomat, karsinanomaiset, epätavalliset ja lahkonluontoiset asiat! Sitten tämä jumalanpalvelus on oksentanut sisuksistaan ilmoille entistä ehompaa: kuumeisesti raketaan kirkkoja, kappeleita, luostareita ja alttareita, lahjoitetaan varoja messujen ja vigilioitten pitoa varten, säädetään rukoushetkien pitämisiä, valmistetaan messupukuja, kuoriviittoja, ehtoolliskaluja ja niiden säilyttimiä, hopeaisia kuvia ja muita kalleuksia, kynttiläjalkoja, kynttilöitä, suitsutusta, maalauksia, kelloja, voi, voi, mikä rannaton meri, mikä loputon metsä! Ja tähän kiertyy maallikkojen hengellinen into, tulot, rahat ja omaisuus; tämä on sitä jumalanpalveluksen tehostamista ja Jumalan palvelijoitten kannattamista, josta paavi pyhässä oikeudes-sansa mainitsee! Vertaapa nyt näitä asioita oikeaan jumalanpalvelukseen ja sano minulle, missä Jumala on tällaisista antanut määräyksiä edes kirjaimen verran? Vieläkö sitten epäilet, että paavin vallanalaisuudessa oleva hengellinen sääty on kerrassaan herodekselainen, on silmänlumetta ja petosta, joka vain estää ihmisiä oikeasta jumalanpalveluksesta ja vie siitä sivuun? Nuo ovat juuri niitä alttareita ja lehtoja, jommoisia profeetat valittaen totesivat Israelin kansassa olleen siinä määrin, ettei ollut paikkaa, johon eivät laittaneet lehtoa ja alttaria; sen sijaan he jättivät ainoan pyhäkön, Jumalan pyhäkön, oman onnensa nojaan. Näin tämä epäjumalinen, uskoa vailla oleva, paavimainen, herodekselainen jumalanpalvelus on täyttänyt maailman joka kolkan, syrjäyttäen ja hävittäen oikean, tosi jumalanpalveluksen.

Hiukan erilainen painotus on messun suhteesta diakoniaan tullut Vatikaani II:n jälkeen, jossa painotett-tiin pyhäin yhteyttä ja kirkkoa sakramenttina (Lumen gentium), mikä on johdattanut näkemyksiin, että diakoninen liturgia toteutuu siellä, missä itse seurakunta elää aidosti yhteisönä.

5. Rippi

Herra armahda on vanha jumalanpalveluksen alku. Rippi tapahtui yksityisesti, ja usein ennen jumalanpalveluksen alkua niille, jotka halusivat ehtoollisen. Patristisella ajalla ei tunnetä yleistä rippia messun yhteydessä, mutta keskiajalla oli confiteor. Ortodoksisessa kirkossa ei ole myöskään yleistä rippiä. Yleisen ripin ja synninpäästön suhteen on kirkkojen historiassa tunnettu perinteisesti voimakasta pidättyneisyyttä, koska synnintunnustuksen absoluuttisuus ja jumalallinen arvo koetaan helmien heittämisenä sioille, kun ripittäytyvän intresseistä ja katumuksesta ei voi juurikaan varmistua yleisessä ripissä. Toisaalta Paavali VI:n Missale Romanum v. 1970 toi myös katoliseen messuun syyllisyyden tunnustamisen (actus paenitentialis). Luterilaiset voivat myös puolustautua, että yleinen synninpäästö julistaa vain evankeliumin absoluuttisesti, jonka toinen ottaa ja toinen jättää. Jumala on rikas jakaes-saan evankeliumia, vaikka synninpäästö ei ole vakuutus, jotta koko kirkkoväki olisi nyt tarrautunut Kristukseen todellisesti ja uskossa. Seurakunta on aina sekalainen, emme voi edes yksityisessä ripissä tuomita jumalallisesti (eikä se ole edes rippi-isän tehtävä), kenen katumus ja usko on aitoa.

Mutta jo Raamattu tuntee, että koko kansa on langennut yhdessä tunnustamaan syntinsä. Luther itse toi ripin jumalanpalvelukseen, vaikka ei suinkaan poistanut yksityistä rippiä. Epäilemättä johdanto rippiin on ollut perinteisesti vahvempi rippisaarna kuin mitä modernit lyhytsanaiset rippijohdannot ovat. Tällöin seurakuntaa on autettu tutkimaan kymmenen käskyn avulla omaa elämäänsä ja tuleemaan tietoiseksi synnistä, tuomiosta ja tarpeesta saada synninpäästö Kristukselta. Uusi messu tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden johdattaa seurakuntaa todelliseen rippiin, jos vain pappi käyttää mahdollisuutensa tunnollisesti. Kirkkomme herätysliikeperinne on hiukan eripurainen näkemyksessään, voiko yleisen ripin jälkeen julistaa selkeästi absolutio (kuten Ruotsissa tai USA:ssa), vai tuleeko synnit vain toivottaa anteeksisaa-duksi. Rippi voidaan itsessään toteuttaa eri paikoissa messua ja monella eri tavalla, myös koko seurakunta ääneen lausuen tai laulaen.

6. Hengellinen pappeus ja pappisvirka

6.1. Liturgia on kansan työtä

Messu-uudistuksen perusidea ja tarkoitus oli tehdä messusta koko kansan juhla. Liturgia merkitseekin jo sananmukaisesti "kansan työtä". Kaikkien kristittyjen yhteisen hengellisen pappeuden kautta me kaikki olemme pappeja Kristuksen kanssa. Tämä yhteinen hengellinen pappeus merkitsee lapseutta: me olemme Kristuksen, ylimmäisen papin, lapsia. Lapseus ilmenee siinä, että me emme tarvitse ketään muuta pappia tai välimiestä kuin Kristuksen.

6.2. Yleinen hengellinen pappeus

Yleinen hengellinen pappeus on Jumalan lapseutta. Jumalan lapseus on oikeus rukoilla Kristuksessa ja käydä Jumalan eteen. Tämä ilmenee myös seurakuntaveisuussa. Jopa saarnavirka on sekä yhteinen että apostolinen.

Sillä ellei kaikilla ihmisillä olisi oikeutta saarnata, vaan sellainen oikeus olisi vain yhdellä, miksikä silloin olisi tarpeen käskeä, että kaikki tapahtuisi järjestyksessä? Juuri sentähden, että kaikilla on oikeus saarnata, on järjestyksen pitäminen tarpeellinen.

Kristus on jumalallisella vallallansa alistanut saarnaamisen kaikkien yhteisyydeksi: hän on antanut kaikille vallan ja oikeuden arvostella ja tuomita, lukea ja saarnata. Kaikilla kristityillä on oikeus lukea pyhää Raamattua ja saarnata!

Vaikka Lutherin mukaan saarnavirka oli hteinen, niin hänen mukaansa kuka tahansa ei sovi saarnata, vaan soveliain saarnatkoon, kuten Paavali antoi käskyn Timoteukselle. Luther muistuttaa, miksi Paavali puhuu naisten vaikenemisesta (1. Kor. 14:34):

"Olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo." Paavilaiset sanovat, että tuosta sanasta seuraa, ettei saarnaaminen voi olla kaikille ihmisille yhteistä, koska vaimojen ei ole lupa sitä tehdä. Tähän minä vastaan, ettei mykkienkään tai muuten estettyjen tai sopimattomien ole lupa saarnata. Sillä vaikka jokaisella on valta saarnata, niin ei siihen saa käyttää kuitenkaan ketään, joka ei ole siihen muita soveliaampi. Mutta soveliaitten tieltä tulee toisten väistyä, jotta velvollinen kunnia, kuri ja järjestys säilyisivät. Sillä Paavali on antanut käskyn Timoteukselle, että hän käskisi luotettavien henkilöiden saarnata, jotka sitten kykenevät muitakin opettamaan (2. Tim. 2:2). Sillä saarnaajalla tulee olla hyvä ääni, hyvä lausumistapa, hyvä muisti ja muita luonnonlahjoja. Keltä nämä ominaisuudet puuttuvat, hänen tulee vaieta ja antaa jonkun muun puhua. Kunnian ja kurin säilyttämisen tähden kieltää Paavali siis vaimoja saarnaamasta seurakunnassa, syystä että soveliaita miehiä on aina olemassa. Sillä puheitten pitäminen sopii paljon paremmin miehille, jotka ovat siihen perehtyneempiä Mutta jos kukaan mies ei saarnaa, niin voi olla tarpeellista, että vaimot saarnaa-vat", huomauttaa Luther (MM, s. 296-297).

Luther korosti, että pyhään Raamattuun perustuva johtopäätös on siis se, ettei ole muuta kuin yksi ainoa, kaikille kristityille yhteinen, Jumalan sanan saarnavirka, joten siis kuka hyvänsä on oikeutettu puhumaan, saarnaamaan ja arvostelemaan, ja kaikki muut ovat velvolliset kuulemaan.

19.12.2000