STI 7.4.1999 / Juhana Pohjola

Ajankohtainen katekismus:
Uskontunnustus - systemaattinen osio

I Credo

    Sana credo tuntuu sopivan erinomaisesti post-moderniin aikaamme, jota yksilökeskeisyys ja moniarvoisuus värittävät. Saahan siinä ilmasta silloin oman uskonsa. Credo ei kuitenkaan merkitse subjektiivisten uskonnollisten kokemusten ja näkemysten sanoiksi pukemista. Kristillisen tunnustuksen olemus on, että se on vastaus Jeesuksen kysymykseen: Kenen te sanotte minun olevan? (Matt.16). Kirkon tunnustus on olemukseltaan kaikkina aikoina sama kuin Pietarin vastaus:"Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Se on kristologinen vastaus, jonka aikaan saa Pyhä Henki (1.Kor.12). Tämä tunnustus pitää sisällään niin apostolisen, Nikean, Athanasioksen kuin Tunnustuskirjojemmekin vastaukset. Sitä on vain kirkon historian aikana rullattu auki, koska on täytynyt tehdä rajankäyntiä kulloisiakin harhoja vastaan. Tunnustuksen tehtävä on siis koota ja erottaa. Siksi affirmativaa ja negativaa ei voida erottaa toisistansa.

    Credo eli apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus. Se on henkilökohtainen ja yksilöä koskeva. Tunnustuksen olemukseen kuuluu erottamattomasti minä-aspekti. Jumalanpalveluksissa taas käytämme Nikean pisteumen, me uskomme-tunnustusta. Kristitty liittyy credon kautta jo olemassa olevaan tunnustukseen. Hän sanoo sen nyt vain olevan myös hänen tunnustuksensa. Pyhä Henki ei ole ristiriitainen eikä siis anna erilaisia tunnustuksia. Hän saa aikaan kirkon yksimielisyyden. Lutherilla tämä yksilöllinen ja yhteisöllinen puoli on kirkkaasti esillä - "Uskon, että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä... samalla tavalla hän kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa."

    Luterilainen kirkko jos jokin tahtoo olla tunnettu sola scriptura -periaatteesta. Tämä ei merkitse sitä, että tunnustuksella olisi vähäisempi rooli - päinvastoin. Kaikkihan lahkot jakavat kanssamme saman Raamatun. Siksi kirkko aina kerääntyy, ei Raamatun, vaan oikealla tavalla ymmärretyn ja tulkitun Raamatun ympärille. Tämä on juuri tunnustuksen tehtävä. Siksi luterilainen kirkko on per definitionem Augsburgin tunnustuksen kirkko. Raamattu on norma normans ja Tunnustuskirjat norma normata. Jälkimmäinen siis johdetaan ja perustellaan edellisen avulla. Päinvastoin kuin reformoidut luterilaiset pitäytyvät quia (koska) eikä quatenus (sikäli kun) tulkintaan Raamatun ja tunnustuksen suhteesta. Pitäydymme Tunnuskirjoihin, koska ne eivät ole muuta kuin Raamatun oppia. Tunnustuksen arvostuksen vähetessä aina myös Raamatun arvovalta romahtaa.

II Usko
    Luther ei järjestellyt sattumanvaraisesti katekismustaan. Sen rakenne paljastaa selvän teologisen merkityksen. Katekismus alkaa dekalogilla. Se toimittaa lain virkaa. Käskyjen selityksen jälkeen seuraa apostolinen uskontunnustus. Huomaamme siis, miten Jumala ensin omasta tahdostaan ilmoittaa itsensä käskyissä. Uskontunnustus on sitten vastaus tähän ilmoitukseen. Kohta ŽuskoŪ on vastaus ensimmäiseen käskyyn. Sillä on fides quae -luonne. Meidän uskomme kohde selvitetään siinä: Uskon, että ... Moosekselle itsensä ilmoittanut Jahve tunnustetaan olevan kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala vetää ensiksi verhon sivuun ja sanoo meille:"Minä olen Herra sinun Jumalasi." Me vastaamme ja tunnustamme: žMinä uskon Jumalaan kaikkivaltiaaseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen ja Pyhään Henkeen." Me siis toistamme ja sanomme saman (homologein) kuin, mitä hän on meille ensiksi ilmoittanut.

    Luther korostaa tässä myös lain ja evankeliumin oikeaa erottamista ja niiden tehtäviä. žOlemme jo kuulleet kristillisen opin ensimmäisen osan ja ymmärtäneet siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä. Jatkoksi sopii hyvin uskontunnustus. Se kertoo meille, mitä kaikkea meidän on Jumalalta odotettava ja mitä otettava häneltä vastaan." (IK, II, 1)

    Sen lisäksi, että credossa selvitetään se, mihin uskotaan, on sillä kuitenkin primäärisesti fides qua -luonne. Glaube an Gott, credo in Deum merkitsee persoonallista luottamusta pelastavaan Jumalaan. žJumala on luonut minut, Jeesus Kristus on minun Herrani, Pyhä Henki on kutsunut minut." Jotkut pitävät Lutheria hyvin naivina, koska hänellä on tämä pro me -aspekti näin keskeisesti esillä. Mutta juuri siinä paljastuu luterilainen uskonkäsitys, jonka painopiste ei ole tiedossa, notitia, eikä myöntymisessä, assensus, vaan luottamuksessa, fiducia. Samanaikaisesti kun ensimmäinen käsky vaatii uskoa Herraan niin samalla myös usko tunnustetaan Jumalan suureksi lahjaksi. Usko omistaa iloisesti Jumalan lahjat. Näin se antaa Jumalan olla Jumala. Se siis täyttää ensimmäisen käskyn. On kuitenkin hyvin tärkeätä muistaa, ettei usko siksi vanhurskauta, vaan siksi koska se omistaa Kristuksen.

III Luoja- Lunastaja - Pyhittäjä

    Luther tunnetusti nimeää kolme uskonkohtaa kolmiyhteisen Jumalan persoonien tehtävien mukaan. Ensimmäinen uskonkappale, joka käsittelee luomista ja kaitselmusta osoitetaan Isälle. Toinen uskonkohta käsittelee lunastusta, jonka sisältö nousee Kristuksen persoonasta ja työstä. Kolmannessa kohdassa puhutaan Pyhästä Hengestä, joka pyhittää kristityn ja koko kirkon. Tämä jaottelu on vakiintunut kristillisessä opetuksessa. Kolminaisuuden kullekin persoonalle omistetaan yksi tehtävä luomisen ja lunastuksen toimessa. Kolminaisuusoppia ajatellen tämä esitystapa on problemaattinen. Onpa Lutheria syytetty uusprotestantismissa paradoksaalisesti modalismista (persoonien välillä ei ole distinktiota) ja triteismistä (persoonien välillä ei ole yhteyttä). Näyttäisi siis siltä, etteivät Kolminaisuuden persoonien työt ole jakamattomat ulospäin suuntautuvassa toiminnassa. Näin Luther rikkoisi yhtä teologista kardinaalisääntöä: Kolminaisuuden ulospäin suuntautuvat työt ovat jakamattomat, opera trinitatis ad extra indivisa sunt.

    Mitä vastaamme? Ensinnäkin Luther käsittelee asiaa funktionaalisesti eikä ontologisesti. Uskontunnustuksen selityksellä on yksinkertainen praktinen katekeettinen tehtävä. Hän on suunnannut Vähä katekismuksen maallikoille ja lapsille. Hänen tarkoituksenaan on selvittää uskon syvät salaisuudet mahdollisimman yksinkertaisesti. Siitä on jopa jätetty kolminaisuusopin perusterminologia sivuun: trinitas, essentia, persona. Samoin hän saa puristettua Khalkedonin kristologisen kaksiluonto-opin yksinkertaiseen muotoon: žIsästä ikuisuudesta syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta syntynyt tosi ihminen." On siis opetuksen kannalta selkeää osoittaa kullekin personalle oma tehtävänsä.

    Toiseksi Lutherilla on tähän jaotteluun selvä teologinen syy. Hän ei lähde tarkastelemaan Pyhää Kolminaisuutta ensisijaisesti immanenttisesti, kolminaisuuden sisäisiä suhteita käsittelevää oppia augustinolais-skolastisen spekulatiivisen tradition mukaisesti, jossa ensisijainen kohde on Jumalan olemus ja ykseys, vaan lähestyy asiaa Raamatun pelastusilmoituksen perusteella. Hänen kolminaisuusoppinsa marssijärjestyksessä ekonominen kolminaisuusoppi on keulilla. Tämä käy selvästi ilmi Lutherin lähestymistavasta kolminaisuusoppiin. ŪOlemme päättäneet jakaa uskontunnustuksen kolmeksi pääkohdaksi ja esittää sen lyhyesti jumaluuden kolmen persoonan mukaisesti, johon uskomme kohdistuu. (IK, II, 6)Ū Tässä suhteessa hän nojautuu kappadokialaisiin isiin, jotka korostivat Jumalan persoonien kolminaisuutta ykseydessä. Jumalan olemuksen ykseys tulee ilmi persoonien toiminnan ykseydessä. Samoin Lutherille pelastustalouden rakenne on se, että Isä kääntyy maailman puoleen Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Me voimme tuntea yhden Jumalan sekä luomisen että lunastuksen työt hänen ilmoituksestansa, jossa persoonat ovat kätketysti sisäkkäin ja toisissansa. Tämä tulee ilmi Isossa katekismuksessa uskontunnustuksen selityksen yhteenvedossa: žIlman Herraa Kristusta me emme ikinä olisi voineet oppia tuntemaan Isän suosiota ja armoa. Kristus on isällisen sydämen kuvastin. ... Kristuksesta taas emme voisi mitään tietää ilman Pyhän Hengen välittämää ilmoitusta."(IK II, 65) Muistamme, että Lutherin jumalatuntemisen peruslähtökohta on pitäytyminen ilmoitettuun Jumalaan, deus revelatus. Me emme pääse sen taakse salattuun Jumalaan, deus absconditus. Ilmoitettu Jumala kuitenkin ilmoittaa itsensä salautuneesti kätkettynä vähäpätöisyyteen. Tästä nousee Lutherin kuuluisa theologia crucis, ristin teologia.

    Kolminaisuusoppi palvelee Lutherille ennen kaikkea pelastustarkoitusta yksittäisen ihmisen näkökulmasta, pro me. Ekonominen kolminaisuusoppi on Lutherille avain immanenttiseen kolminaisuusoppiin. Ajalliset tapahtumat heijastavat iankaikkisia. Juuri kolminaisuuden toisen persoonan täytyi tulla lihaan, koska vain tämä on syntynyt syntymättömästä Isästä ikuisuudessa. Pyhän Hengen on lähdettävä Isästä ja Pojasta ikuisuudessa (filioque), koska näin tämä lähettäminen tapahtui myös pelastushistoriassa. Ekonominen kolminaisuusoppi on siis immanenttisen kolminaisuusopin peili. Näin uskonkohdat ovat nähtävä juuri pelastushistoriallisessa kontekstissa. Luther tarkastelee aikaan sidotun ihmisen silmin Kolminaisuuden toimintaa. Jumala loi kaiken alussa, Kristus kärsi Pontius Pilatuksen aikana ja Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina. Samoin Pyhä Henki lahjoillaan sanan ja sakramenttien kautta jakaa edelleen Kristuksen historiallisen sovitustyön lahjoja, joiden kautta meillä on pääsy Isän luo. Prepositiot ek - dia - en (ex - per - in) paljastavat väylän Žylhäältä alasŪ Žja Žalhaalta ylösŪ. Isä Jumala kääntyy meidän puoleemme Pojan kautta Pyhässä Hengessä ja ottaa meidät luokseen sisätrinitaariseen elämään Pyhässä Hengessä Pojan kautta.

    Tämä Lutherin syvällisesti ymmärtämä kohta on aina elänyt kirkon liturgisessa doksologiassa. Kirkon historiassa on ollut aina tämä rakenne, jossa rukous yleensä suunnataan Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Areiolaiset tulkitsivat tämän ontologisesti ja vetivät siitä subordinationistiset johtopäätökset: Poika oli Isää alempiarvoinen. Siten kirkon oli selvyyden vuoksi nostettava sen rinnalle myös doksologia: Kunnia Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Ei siis ainoastaan dia - en, vaan myös meta - syn. Tästä opimme, että lex orandi lex credendi est, rukouksen sääntö on uskon sääntö.

    Voimme siis todeta, että yhtäältä Luther säilyttää persoonien olemuksen ykseyden. Tunnustetaanhan Jeesus minun Herrakseni (Jahve = Kyrios) eikä Pyhä Henki ole muu kuin Jumalan Henki (IK II, 36). Schmalkaldenin artikloissa Luther yksiselitteisesti opettaa, että yksi ainoa Jumala on luonut taivaan ja maan. Luther ei siis missään nimessä kiellä opera ad extra indivisa sunt -aksioomaa. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kullekin persoonalle kuulu ja tule (attributio) erityisesti jokin tehtävä: Isälle luominen, Pojalle lunastus ja Pyhälle Hengelle pelastuksen osallisuuteen saattaminen ja kuitenkin samalla ne kaikki kuuluvat kaikille kolmelle persoonalle, jolla on yksi jumalallinen olemus. (Ks. Esim. luominen: Isä luo Pojan kautta sekä Hengen kautta Ps.33:6; Kol.1:15; Joh.1:3; Hepr.1:2; 1.Moos.1:1-3).

    Toisaalta Luther siis säilyttää Jumalan persoonien välisen distinktion. žYksi Jumala ja usko, mutta Jumalassa on kolme persoonaa, ja siksi on myös kolme uskonkohtaa eli tunnustusta." (IK II, 7) Luther siis tuo korostetusti esille, ettei Kolmiyhteistä Jumalaa tunneta oikein jos vain Jumalan olemuksesta puhutaan, mutta ei hänen pelastavasta toiminnastaan. Hän haluaa pitää olemuksen ja teot yhdessä: "Uskontunnustuksessa on siis Jumalan koko olemus, tahto ja kaikki teot kuvattu." (IK II, 63)

    Lutherin kolminaisuusteologian kulmakivi löytyy tietenkin kristityn arkipäivästä. Aamulla noustessa ja maata mennessä meidän tulee siunata itsemme pyhällä ristinmerkillä ja lausua. "Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun." Tämä ei ole mikään kirkollinen museoliikesarja, vaan Jumalan kolminaisen olemuksen ja pelastavan toiminnan tunnustaminen omaa ruumista ja sieluamme varten.

IV Evankeliumi keskuksessa

    Totesimme jo aikaisemmin, että dekalogia seuraava uskontunnustus on juuri evankeliumia. Tämä kohta on juuri evankeliumiartikla. Jumala voidaan tuntea vain evankeliumin kautta. Se kuuluu erityisen eikä yleisen ilmoituksen piiriin. Ensimmäinen uskonkappale käsittelee maallista regimenttiä eikä siinä käsitellä suoranaisesti pelastuksen asioita. Toisessa ja kolmannessa artiklassa on selvitetty evankeliumin olemus ja välitys. Ymmärtäisimme Lutheria väärin, jos näkisimme katekismuksen keskuksen olevan hänelle vain eristetty toinen uskonkappale. On olemassa tietty todenperäisyys kristillisten ryhmien karikatyyrisessä jaottelussa uskonkappaleiden mukaan esim. I kohdassa liberaaliprotestantit, II kappaleessa evankelikaaliset ja III kohdassa karismaatikot. Lutheria ei saada mahtumaan mihinkään tällaiseen kategoriaan. Hän ei ole ns. toisen uskonkappaleen mies. Evankeliumi on kuitenkin katekismuksen keskuksena, mutta se ei tarkoita vain toista artiklaa. Se nimittäin edellyttää luomista (antecedens) ja sitä välttämättä seuraa myös pyhittäminen (consequens). Isä toimii Pojan kautta Pyhässä Hengessä. Ekonominen triniteettioppi ei siedä mitään artiklareduktionismia.

    Vaikka Luther alleviivaa pro me -aspektia, hän ei sorru ihmiskeskeisyyteen.. Jumalan toiminnan kärki on kyllä ihmisessä, mutta kaikkea kannattelee yksinomaan Jumalan armotoiminta. Subjektina on Jumala. Kaikki verbit tekee Jumala. Se on juuri evankeliumia, koska me tunnustamme samalla olevamme itsessämme pahan edessä täysin avuttomia ja yksin Jumalan armon varassa.

    Tämä tulee ilmi ensinnäkin siinä, että Jumalan luomisen lahjat minussa (ruumis, sielu silmät korvat ...) ja minulle (vaattet, kengät ruoka, juoma...) sekä pahasta varjelu tapahtuu žyksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen."

    Toinen uskonkappale selvittää, miten inkarnoitunut Kristus lunastaa meidät kadotetut ja tuomitut ihmiset ihmiselle täysin ylivoimaisten turmiovaltojen (synti, kuolema ja Perkele) vallasta verellänsä omaksensa.

    Kristuksen työn hedelmää eli syntien anteeksiantamusta sitten jaetaan kolmannessa uskonkappaleessa ihmiselle, joka ei voi omasta järjestään eikä voimastaan uskoa sitä, vaan Pyhän Hengen on se lahjoitettava evankeliumin välityksellä. Toinen ja kolmas uskonkappale käsittelevät siten temaattisesti yleistä vanhurskauttamista ja uskon vanhurskauttamista.

    Luther ei käytä sanaa vanhurskauttaminen Vähässä katekismuksessa, mutta silti se läpäisee koko kirjasen.Vain ihminen, joka on saanut uskon lahjan voi yhtyä tähän tunnustukseen, ja kiittää Jumala luomisen ja lunastuksen lahjasta. Vain evankeliumin kautta voimme oikein tunnustaa eli ylistää kolmiyhteistä Jumalaa. Koska me näin oikein tunnemme Jumalan voimme sitten rukoilla Isä meidän -rukouksen, joka on seuraavana kohtana katekismuksessa.


 ,