Marja-Liisa Anttila 9.2.2000

(Iustitia 7, 1996, Ahdistuksen keskellä Jumalan hoidossa)

Lapsi ja Suru

Lähetät lapsesi elämään,

kuin laivan merelle

Ompelet purjeet ja neuvot väylät

parhaan tahtosi mukaan

mutta tuulille et voi mitään.

"Hän (Jeesus) otti lapsen ja asetti sen heidän keskellensä; ja otettuaan sen syliinsä hän sanoi heille: Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut".

Ks. Mt. 18:16, 10, Mk. 10:1315

Lapsen kunnioittaminen

Raamatussa meille on painokkaasti ilmaistu lapsen arvo ja se, kuinka Jeesus arvosti lasta. Lapsi asetettiin meille aikuisille esimerkiksi. Lapselle on sallittava pääsy Jeesuksen luo. Vastuumme on suuri. Lapsenkaltaisuus on edellytyksenä Jumalan valtakuntaan pääsylle. Meillä on täysi syy kunnioittaa lasta, sekä hänen mielipiteitään että kokemustaan.

On selvää, että eri ikäkausina lapsi ajattelee asioista eri tavoin. Meidän on otettava tämä huomioon. Kun lapsi kysyy elämän keskeisiä kysymyksiä Jumalasta, luopumisesta ja kuolemasta, meidän ei tule selitellä eikä järkeistää asioita. Emme myöskään saa tarpeettomasti konkretisoida ja yksityiskohtaisesti kuvailla esim. Jumalan ulkonäköä. Monella meistä voi olla mielessä kuva vanhasta parrakkaasta ukosta pilven reunalla. Monenlaisia ovat lasten kysymykset ja kuvitelmat taivaasta. He kyselevät Zinkin kirjan nimen mukaisesti: "Saako koira taivaassa siivet?"

Lapsen elämys

Pyhäkoulujen hartaushetkiin olen lähes aina liittänyt jonkin laululeikin. Kynttilä on ollut usein palamassa. Olemme yhdessä rukoilleet Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen. Laulua ja musiikkia on ollut paljon. Samoin olen käyttänyt runsaasti flanellokuvia ja kuvakirjoja havaintomateriaalina. Vaistoni mukaisesti olen toiminut näin, ei teologia sellaisenaan antanut mallia käytännön työhön. Rohkaisevaa oli lukea oppikirjoista, että näin tulikin tehdä: tukea sis lapsen elämystä, intuitiota. Useimmilla meistä lienee miellyttävät kokemukset lapsuudenajan jumalanpalveluksista vaikka emme saarnasta ymmärtäneetkäan juuri mitään.

Erityisen tärkeänä pidän hiljaisuuden kokemista ääntä ja virikkeitä tulvivassa nykyajassa. Kristittyinä saamme arvostaa omaa tapaamme ilmaista uskoamme, samoin tekevät juutalaiset itkumuurilla ja muslimit kumartaessaan Mekkaan päin. Joskus todella kaipaan luontevaa tapaa iloita uskosta liikkuen ja laulaen. Koskeekohan kutsu lapsenkaltaisuuteen myös tätä?

"Ikuiset totuudet" ja tulevaisuus

Työssäni olen monet kerrat kuullut vähättelyn äänessä, kun on kysytty lempivirttä. "Sehän on lasten virsi mahtaako se sopia?" Minulle se sopii. Kuitenkin toivon, että opettaisimme lapsillemme myös ns. aikuisten virsiä ja lauluja, niin että niiden sanoma voi koskettaa myös aikuistunutta lasta. Osa nykyisen virsikirjamme lasten ja nuorten virsiä on valloittanut äitien, isien ja isovanhempien sydämet ja se on hyvä.

Lapsen kanssa keskustelussa tulee antaa tilaa uusille, muuttuneille mielipiteille. Sanotaanhan Raamatussakin, että saa hyljätä sen, mikä lapsen on.

"Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun tulin mieheksi hylkäsin minä sen, mikä lapsen on". 1 Kor. 13:11

Ymmärryksen kasvulle, muistoille ja muistelemiselle on hyvä jättää tilaa.

Lapsi on tunteiltaan yliherkkä, joten tulee olla varovainen ja harkitseva sanoissaan. Lapsen kokemusmaailma on vielä hyvin pieni ja maailma suuri kuten laulussa lauletaan.

Lapsen pelko tuntematonta kohtaan on luonnollista. Siksi toivoisinkin, että kaikki lapsemme saisivat kodeissaan jo terveinä ollessaan kuulla Jeesuksesta, joka on kanssamme joka päivä. Silloin sairauden yllättäessä tai kuoleman lähestyessä ei tarvitsisi kertoa uudesta ja tuntemattomasta asiasta, kun puhutaan Jeesuksesta, lasten ystävästä. Sairaalla lapsella on kyllä tekemistä sairautensa kanssa samoin kuin hänen vanhemmillaan ja läheisillään. Onnellista on, jos turvallinen usko ehditään omaksua ennen kriisitilanteita.

Salaisuudet julki

En taida erehtyä kovin paljon olettaessani, että moni meistä muistaa omasta lapsuudestaan tilanteita, jolloin teimme pahaa ja piilouduimme kellariin tai sängyn alle. Menimme piiloon vanhempiamme ja Jumalaa. Tiesimme, ainakin alitajuisesti, että Jumala tietää ja näkee kaiken. Psalmin 139 sanat:

"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät. Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi."

eivät tuntuneet yhtään turvallisilta lapsen mielestä eikä aikuisenkaan. On vähemmän mukavaa, että Jumala näin tietää kaiken salatuimmankin. Tuntuu, ettei voi olla rauhassa missään. Toki ymmärrämme, että mainituilla sanoilla on myös todella turvallinen merkitys. Olen Jumalan kämmenellä. Jumala ei kyttää tekojamme rangaistakseen meitä. Lapsellekin on kerrottava, että Jumala rakastaa myös tuhmia lapsia. Myös se, että puhumme Taivaan Isästä, ei ole ongelmatonta. On oltava taitava siksi, että tämän ajan lapsen elämästä puuttuu usein isä tai heitä on kaksi tai isä on jättänyt perheen tai isä lyö ja juo. Oman isän pelko voi heijastua Jumalaan.

On hyvä puhua Jeesuksesta. Häntä ei voi ainakaan Suomessa sekoittaa toiseen samannimiseen. Tehtävänä on luoda lapselle luottamus ja tuoda hänen elämäänsä toivo. Parasta mitä voimme lapselle antaa on se, että välitämme oman aidon kokemuksemme Vapahtajastamme ja hänen meille antamasta turvasta, toivosta ja ilosta. Lapsi lukee meitä ja meidän aitouttamme. Kunnioittamalla ja hyväksymällä lapsia me autamme ja tuemme heitä kehityksessä. Sama periaate pätee myös lapsen uskonnolliseen kasvuun.

Opin kunnioittaminen

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä". Joh. 3:16

Olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Uuden Testamentin Jumala on rakkauden Jumala. Jeesus tuli pelastamaan sekä lapset että aikuiset. Jumalan rakkaus Jeesuksessa sulkee syliinsä koko tämän kurjan maailman. On kuitenkin uskomatonta, että yhä vielä Jumalaa käytetään auktoriteettina silloin, kun oma auktoriteetti ei riitä. Lapsia saatetaan pelotella poliisilla tai mustalaisilla ja Jumalalla. Vanhastaan on puhuttu Jumalan heittävän kuuman kiven taivaasta rangaistukseksi tuhmalle lapselle. Tarkistin kerran, onko edes siihen viittaavaa ajatusta Raamatussa ja löysin Joos 10:11. Se ei anna lupaa pelotella tällä asialla varsinkaan kun katsomme Lk 13:15. Emme saa sortua moralisointiin emmekä pelotteluun. Myös kohdatessamme muiden uskontojen edustajia meillä on varaa kunnioittaa heidän näkemyksiään väittelemättä ja silti säilyttää oma näkemyksemme.

Tosiasioiden kunnioittaminen

Lapset kysyvät uskosta ja Jumalasta siksi, että he haluavat tietää totuuden. Samoin he kyselevät voiko Jumala auttaa ja parantaa sairauden. Toimiiko Jumala ja miten? Meitä kutsutaan vilpittömästi pohtimaan lapsen kanssa elämän peruskysymyksiä. Ratkaisevaa on asenteemme vastauksissa. Kärsimättömällä äänellä sanottu: "Mene pois, älä kysele turhia, nämä ovat aikuisten asioita jne." voivat tukkeuttaa aidon tietämisen tarpeen ja vähitellen myös uskon syntymisen.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa koulumaailmassa lapset törmäävät luonnontieteen ja raamatullisen luomisuskon ristiriitaan. Tässäkään ei tarvitse väitellä, koska ensimmäiset sadasosasekunnit ovat tiedemiehiltäkin kateissa. Liekö silta taaksepäin suuntautuvassa profetiassa, kun näitä alkutapahtumia ajatellaan? Sanotaan, että uskolla ja tieteellä on erilaiset tavat kuvata todellisuutta.

Kehitysvammaisten rippikoulussa pohdimme ylösnousemusta. Kuvasin sitä kaaliperhosen elämän kaarella: mato toukka perhonen vs. ihminen hauta ylösnoussut ruumis tai vesi jää lumi. Erilainen ilmenemismuoto ja kuitenkin salattua samaa. Uskon, että kaikkivaltiaalle Jumalalle on pieni asia Sanallaan luoda kuolleesta uutta, sillä luohan Hän jatkuvasti uutta esim. pienen lapsen syntymässä.

Pahojen tosiasioiden kunnioittaminen

Idylli rakkauden Jumalasta voi lapsen mielessä särkyä, kun hänelle rakas lemmikki kuolee tai kaveri jää auton alle ja kuolee. Aivan käsinkosketeltavaa on se kärsimys, joka tulvii koteihimme TV:stä sodan runtelemilta seuduilta, nälänhädästä ja luonnononnettomuuksista.

Missä on tai oli Jumala?

Miksi hän ei varjellut?

Miksi Jumala ei parantanut isoäitiä, vaikka minä rukoilin?

Miksi lasten pitää kärsiä?

Miksi Jumala ei estänyt onnettomuutta?

Miksi on kärsimystä ja sairautta?

Miksi täytyy kuolla?

Pahuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen ongelma on vaikeimpia asioita selitettäväksi lapsille. Eihän moni aikuinenkaan ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Rohkenisinko sanoa, että aivan liian usein Jumala joutuu syylliseksi ja syytösten kohteeksi niidenkin taholta, jotka ovat olleet hyvin vähän tekemisissä hänen kanssaan ennen elämänsä kriisitilannetta. Lukemattomat kerrat olen kuullut asian, joka voidaan ilmaista eri tavoin näin:

"Mitä pahaa minä olen tehnyt?" "Mistä Jumala minua rankaisee?"

Pahoista tosiasioista kuten sairaudesta, kärsimyksestä, elämän rajallisuudesta ja kuolemasta tulisi puhua silloin, kun ne luontevasti tulevat esille lapsen elämän varrella ennen kriisitilanteita. Voimme varustaa lapsemme elämän tuuliin, vaikka hänen itsensä on ne kestettävä. Jeesukselta kysyttiin:

"Kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?" Jeesus vastasi: "Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen piti tuleman hänessä julki." Joh. 9:1

Jeesus katkaisi syyllisyyden kierteen. Sairaudella on tarkoitus ja sanottavaa meille. Synnillä ja sairaudella ei ole syy ja seuraus suhdetta. Sairautta ei aiheuta tunnustamaton synti. Tässä maailmassa tulee aina olemaan kärsimystä, sairautta ja kuolemaa. Se on ihmisen osa. Jumalaan uskova ei ole suojatumpi kuin se, joka ei usko. Jo Vanhassa testamentissa on kuvaus, joka on saarnannut minulle vuosia, Daniel 3:1718: "Vaikka ei pelastaisikaan, emme palvele sinun jumaliasi". Puhumattakaan Uuden testamentin opetuksesta 2 Kor. 12:710:ssä, jossa Paavalille osoitettiin sanat: "Minun armossani on sinulle kyllin."

Muistan kuulleeni Lakeuden Ristin jumalanpalveluksessa sanat: "Jumala kuulee rukoukset ja vaikka ei kuulisikaan, me uskomme. Jumala tekee ihmeitä ja vaikka ei tekisikään, me uskomme. Jumala parantaa sairaita ja vaikka ei parantaisikaan, me uskomme."

Äidin sydäntä särkee, kun hän vierestä seuraa lapsensa selviytymistä pettymyksestä. Kuitenkin epäonnistumisen ja pettymyksen kokemukset varustavat lapsen maailmaan, jossa niitä väistämättä tulee vastaan.

Birgitta Petri: "Jo varsin pienten lasten täytyy saada tietää, ettei Jumalan tahto kaikkivaltiaasti hallitse maailmassa, vaan että ihmiset ovat saaneet vapauden ohjata itse ja että pelko, vallanhimo ja tyhmyys näyttävät vallitsevan maailmassa. Ja mitä Jumala tekee? Hän ei pelasta meitä kaikelta pahalta ja vaaralliselta. Mutta hän on meidän kanssamme kaiken pahan ja vaarallisen keskellä. Hänen rakkautensa on meidän kanssamme." s. 61

Epäilyksen kunnioittaminen

Lapset pohtivat onko Jumalaa olemassa vai ei. On vaikea uskoa, ellei näe. Lapsen elinympäristössä hyvin todennäköisesti vaikuttaa myös henkilöitä, jotka eivät itse usko Jumalaan ja Raamattuun. Lapset kuulevat ja kuuntelevat paljon ja tekevät omat johtopäätöksensä. Ristiriita saattaa syntyä silloin kun kerhojen pitäjät ja pyhäkoulun opettajat kertovat Jeesuksesta mutta kotiväki vähättelee ja sanoo Raamatun kertomuksia taruiksi ja rinnastaa Jeesuksen lähinnä joulupukkiin. Epäily voi olla pinnallista ja vain toistaa aikuisen epäilyjä. Mutta se voi olla todellista ja syvää, jopa hätää ja tuskaa aiheuttavaa. Voimme kuvitella esim. ala-asteen pihalla kavereitten huutelut seurakunnan kerhossa käyvälle. Toisaalta lapsi voi todella epäillä rakkauden Jumalan olemassaoloa silloin, kun mummo tai pappa on kuollut, vaikka hän on rukoillut joka ilta Jumalalta apua.

Epäilyissä ei ole aina kysymys siitä, mikä on totta, vaan kuka on oikeassa. Keneen lapsi voi luottaa? Kuka on auktoriteetti? Puhumme tällöin lojaliteettiristiriidasta. Lapset eivät tahdo ristiriitaa ja yhteentörmäystä auktoriteettien välillä, siksi meidänkin tulee välttää sitä. Oikea tapa näissä tilanteissa on epäilyn kunnioittaminen ja pyrkimys huomata tunne, joka on epäilyn takana. Lapsen kunnioittaminen auttaa. Meidän ei tarvitse päteä ja hallita. Meillä tulee olla varaa antaa lapsen itsensä rakentaa oma elämänkatsomuksensa. Oman elämämme aitous välittyy kyllä ja rukous on korvaamaton etuoikeus vaikuttaa niin, että epäily vaihtuu uskoksi. Omissa taisteluissani poikieni kasvukipuja seuratessa sain rukoushetkessä vapauttavat sanat:

"Sinun tehtäväsi on rakastaa, Minä pelastan."

Jumalan salaisuuden kunnioittaminen

Jumalan salaisuuden kunnioittaminen on minusta todella suuriarvoista. Meidän ei tarvitse tietää kaikkea eikä löytää vastausta lasten hyvin konkreettisiin kysymyksiin. Meidän Jumalamme on salattu Jumala. Tietomme Hänestä jää aina vaillinaiseksi. Jos tietäisimme saman, minkä Jumala, ei Hän enää olisikaan Jumala vaan osa katoavaa materiaa. Usein olen sanonut, että Jumala vastaa itse teoistaan ja Hänen tuomionsa on oikea. Siksi on helpottavaa sanoa, etten tiedä ja kuitenkin voin luottaa Häneen.

Jumala ei ole jäänyt kokonaan salaisuudeksi. Hän on paljastanut itsestään tärkeimmän asian, tämän:

"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." Joh.3:16.

Tässäkin palaamme yhteen perusasioista. Meidän ei pidä teeskennellä tietävämme enemmän kuin tiedämme. Rehellinen ja aito "en tiedä" on parempi kuin näennäinen ja luuloteltu tieto. Jumala kestää kaikenlaiset pohdinnat. Hän on vaikka kaikki muu häviää. Jumalaa ei tarvitse puolustella. Voimme kunnioittaa toisiamme erilaisista mielipiteistä huolimatta. Samoin voimme kunnioittaa myös itseämme rehellisinä kyselijöinä.

Sairaan lapsen suru

Lapselle sairaus on elämän uhka. Lapsen sairaus on elämän raskaimpia asioita. Eri ikäkausina lapsi kokee sairautensa eri tavoin. Eron vanhemmista ja heidän huolensa lapsi vaistoaa herkästi. Nykyisin lääkärit ja hoitohenkilökunta eivät salaa sairauden vakavuutta. Sekä vanhemmille että lapselle itselleen, tietenkin ottaen ikä huomioon, kerrotaan todellinen tilanne, tulevat hoitotoimenpiteet ja kenties tiedettävissä oleva ennuste. Raskaaseen tilanteeseen lähdetään päivä kerrallaan. Sairas lapsi ja hänen perheensä tarvitsevat paljon tukea sekä ammattiauttajilta että omais- ja ystäväpiiriltä.

Hoitojen aikana lapsen elämä pyritään pitämään niin normaalina, kuin se vain voidaan. Leikkeihin, askarteluun, ulkoiluun, koulunkäyntiin ja terapiaan pyritään mahdollisuuksien mukaan. Sairaus mahdollisine eristyksineen rajoittaa joka tapauksessa normaalia toimintaa. Pitkäaikaisen sairauden ja sen hoitojen aikana sairaalasta voi tulla jopa kodin korvike.

Lähihoitajilta vaaditaan todellista ammattitaitoa, jotta se kipu, suru ja kapina joka sairaudesta aiheutuu voisi kulkea luonnollisia uomia. Sairaan lapsen tulee saada kokea, että hänestä pidetään huoli ja että hän saa olla turvallisesti kaikkien tunteidensa kanssa hoidossa.

Minulta on kyselty, mitä tehdä, kun lapsi tai vanhempi on kuollut? Tuleeko puhua, katsoa, koskettaa?

Kuolleen näkemisen suru

Lähden tilanteesta, jolloin lapsi kuolee joko kohtuun tai pian syntymän jälkeen. Äidille ja isälle on parantavaa katsoa lasta, jotta he saavat surullensa muodon ja myös siksi, ettei mielikuvitus myöhemmin loisi omia kenties vääriä mielikuvia. Toisten lasten mukaan ottaminen pienen vainajan saattohetkeen on mahdollista ja suotavaakin.

Vainajan saattaminen kappelissa on hyvin raskas ja tunteita koskettava hetki. Monet kerrat olen nähnyt kuinka lapsi etsii oman paikkansa siellä, toinen menee lähelle ja toinen jää kauas. Lapsen kysymykseen "Miksi Leena on muuttunut?" tulee vastata rehellisesti, esim. kuolema alkoi jo ennen kuin Leena kuoli. Katsomaan pakottamista en tarkoita. Kuoleminen tapahtuu nykyisin hyvin usein sairaalassa. Vainajan näkeminen on tärkeää siksi, ettei lapsi luule, että hänelle rakas ihminen on varastettu tai salaperäisellä tavalla kadonnut. Suremisessa auttaa konkreettisesti tekeminen kukan vieminen rinnalle, posken silittäminen. Tuttu virsi ja rukous saattelee kauniisti läheisen iankaikkiselle matkalle.

Vanhempien menettämisen suru

Äidin tai isän vakava sairaus on sanomattakin raskas koko perheelle. Raskas on myös vanhemman kuolema. Toivoisin, että kaikki perheet voisivat rehellisesti alusta asti kulkea sairauden etenemisessä mukana. Ei kuolema sillä tule, että siitä puhutaan. Se tulee, kun sen aika on. Eräs äiti kertoi, että he olivat sanoneet lapselleen: "Kerromme sinulle, kun äidin tilanteessa tulee muutos." Lapsi sai olla levollisena ja elää lapsen elämää, eikä hänen tarvinnut kaiken aikaa jännittää, milloin äiti kuolee. Kun se hetki tuli, uskon että lapsi oli saanut aikaa valmistautua omalla tavallaan lopulliseen eroon.

Sairauden aikana tapaamiset helpottavat sanomisen paineita sekä lähtevän että tänne jäävien kohdalla. Vanhemmat haluavat hyvästellä ja siunata lapsiaan, sanoa heille tärkeitä asioita tulevaisuuden ja iankaikkisuuden varalle. Mutta myös lapsella on oikeus saada sanoa rakkaalle vanhemmalleen tärkeitä asioitaan. Sen näkeminen, miten heikko läheinen on, auttaa ym märtämään että kuolema oli väistämätön tosiasia.

Sairaus on ensisijaisesti lähiperheen asia. Pidän todella valitettavana, jos lapsi saa tietää kavereilta tai muiden aikuisten puheista vanhempiensa sairaudesta, kun kotona on jätetty se kertomatta siksi, että ajatellaan säästää lasta tuskalta ja surulta.

Tulevaisuuden suru

Lapsella voi olla suru siitä, kuinka hän tulee toimeen, jos äiti kuolee. Kuka hänestä huolehtii? Tiedän, että on mahdollista puhua myös siitä, kuka astuu äidin paikalle ainakin aluksi. Lapsi voi kysyä perhepäivähoidon tädiltä: "Tuletko sinä äidikseni?" Isovanhempien ja tätien tuki on suorastaan taivaan lahja. Tärkeää on huolehtia, että lapsi tietää hänestä pidettävän huolta. Äitiä ei ole kuin yksi, eikä häntä voi kukaan korvata. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka äiti kuoleekin.

Kuolevalla lapsella voi olla kyky jakaa myös hänelle rakkaita tavaroita jo elinaikana. Näin hän elää muistoissa ja esineissä kuolemansa jälkeen. Voi tuntua todella kipeältä, kun lapsi näin tekee. Emme saa torjua mietteitä, joita sairas ilmaisee vaikkapa sitä, että hän kysyy: "Tuotko kukkia haudalleni?" Kun kuoleva sanoo: "En taida toipua tästä, en pääse enää kotiin." Vähin mitä meiltä odotetaan on, että maltamme kuunnella, olla hiljaa ja kestää kuoleman todellisuus. Toivon antaminen tulee olla realistista, vaikkapa näin: "Kun kuolema tulee, olemme kanssasi, et ole yksin" tai "Sairautta emme voi parantaa mutta teemme kaikkemme, ettei sinun tarvitse olla kipeä" tai "Rukoilen puolestasi, että jaksat", tai voimme ottaa kädestä tai halata ja itkeä yhdessä eron tuottamaa tuskaa.

Hautajaisten suru

Olen sitä mieltä, että lapsi tulee ottaa mukaan siunaustilaisuuteen ja sen jälkeen muistotilaisuuteen, silloin tietenkin otamme huomioon lapsen iän. Ennen itse tapahtumia on välttämätöntä kertoa, mitä tulee tapahtumaan. Erikoisen tärkeänä pidän sitä, että kerrotaan arkun laskeminen hautaan. Tapahtuma on kenties kaikkein vaikein hetki kaikille saattajille. Lapselle se voi olla hirveä järkytys, jollei hänelle ole sitä etukäteen sanottu. Arkussa olijaa ei enää koske, ei tukehduta, ei tunnu pahalta, sillä hän on "ihan kuollut", kuten eräs lapsi asian ilmaisi. Kristillinen usko auttaa tässäkin: "Kun Jumala sanoo, Väinö nousee ylös", oli poikiemme toteamus setänsä haudalla.

Siunaustilaisuus itsessään hoitaa surevia, niin lapsia kuin aikuisia. Se ei ole pelkkä rituaali, se on enemmän siksi, että Jumalan elävä Sana on siinä läsnä. Nuoren sukulaispojan hautajaisista itselläni on muisto muisto siitä, että rukoilin "Puhu pappi, älä lopeta" ja tunsin kuinka imin Sanan lohdutuksen itkuni keskelle. Hautajaiset ovat surullisia mutta lapsen aitous voi tuoda siihen elämän tunnun esim. silloin, kun pieni saattaja palaa luokkatoverinsa arkun ääreltä, hypellen "Nyt se on tehty".

Muistelemisen suru

Myös haudalla käynti on terapeuttista. Siellä on suorastaan pakko käydä lähiviikkoina, kuukausina. Siellä voi muuten suruaan ilmaisematon lapsi viedä kukkansa ja kynttilänsä rakkaan ihmisen haudalle. Joskus voi kestää vuosiakin, ennen kuin lapsi itse ottaa puheeksi poismenneen perheenjäsenen. Silti toisten on saatava muistella ja puhua tarpeensa mukaan. Muisteleminen tekee kipeää mutta se samalla parantaa ja antaa muotoa surulle. Lapsi voi leikeissään omalla tavallaan käydä läpi surua ja ikävää. Myös valokuvien ja videon katselu tai äänen kuuntelu kasetilta on nykyajan antama mahdollisuus oman jaksamisen tahdissa muistella.

Suruntunteita

Surun tunteet ovat moninaisia. Läheskään kaikki suru ei näy päälle päin. Aikuiset pyrkivät kontrolloimaan tunteidensa ilmaisua ja näin tietämättään voivat antaa väärän mallin. Jos lapsi ei näe vanhempiensa itkua, hän voi ihmetellä oman surunsa suuruutta. Tai jos häntä kielletään purkamasta vihaansa siitä, että rakas ihminen kuoli vaikka aikuinen sisimmässään kokee juuri samaa kapinaa, syyttelyä, kiukkua, jossittelua niin se voi jäädä patoutumaksi sisäiseen elämään pitkäksi aikaa. Kiukun ja vihan tunne ei ole itsessään väärä. Sen purkamiseen on pyrittävä löytämään sopivat keinot ja turvallinen aikuinen, joka itse kestää kysymysten keskellä, joihin ei ole olemassa helppoa vastausta tai ei ollenkaan vastausta. "Älä itke tai kiukuttele vain töissä ja lenkillä, kuulen sen kuitenkin" sanoi 1-vuotias Heidi. On aika itkeä ja on aika nauraa. On hyvä kertoa mikä painaa. Näin voimme vapauttaa lapsen syyllisyydestä, jota hän voi tosin tarpeettomasti kokea sairautensa tuomasta taakasta.

Myös liian kiltisti käyttäytyvä lapsi voi kätkeä sisimpäänsä käsittelemätöntä surua. Suru voi ilmetä fyysisenä sairautena tai ongelmakäyttäytymisenä. Jos sisarus on kuollut, lapset voivat säästää vanhempiaan olemalla epätavallisen hiljaisia. Se tuntuu hyvältä alussa mutta ei ole lapsen normaalia käyttäytymistä, jos se kestää pitkään. Sanat eivät ole toki ainoita surun purkautumiskanavia. Surua voi kuvata myös piirroksin. Ihailen vaikkapa psykologien kykyä tulkita lapsen tuntemuksia. Katkenneet kukanvarret, tuulen irrottamat lehdet, polttava aurinko kertovat omaa kieltään tunteista, joita sairas ja kuoleva lapsi kokee. Samoin voi sisaruksensa menettänyt kertoa kuvallaan, miten sisaren tai veljen on nyt hyvä olla taivaassa.

Lapsen surun vahvuus

Surevien keskellä lapsi saattaa olla vahvin, hän voi olla se, joka pitää yllä tulevaisuuden toivoa. Lapsen vahvuudesta: "Miksi sinä äiti suret, kun et näe minun aikuistuvan, et näe lapsiani, et näe elämääni. Näethän koko elämäni alusta loppuun! Yleensähän äidit kuolevat ensin. Me eletään yhdessä koko elämä." Heidi 11 v. Lapsi voi huolehtia siitä, että äidille ja isälle järjestetään jotain kivaa, että he piristyvät. Tarvitsemme toinen toistamme ilossa ja surussa, elämässä ja kuolemassa.

Yksin emme työtä tee,

toinen toistaan tarvitsee.

Tuomme vaihtopöydälle

lahjamme ja puutteemme.

Tässä valtakunnassa

ovat heikot vahvoja

sairas terveen parantaa

saaja auttaa antajaa.

Täällä tieto, viisaus

kaikki taito, rakkaus

kätketty on Kristukseen

aarteeseemme yhteiseen.

Elämän saan lahjaksi,

jos sen annan alttiiksi.

Siemen maahan haudataan

tähkäpäiksi kasvamaan.

Vk. 428:47

lG

"Puhu minun kanssani tulevaisuudesta, vaikka sitä ei ole. Kannattaa suunnitella joulua, kevätjuhlavaatteita, kannattaa ostaa syntymäpäivälahja varalle. Älä vaikene, sillä mielikuvat ovat minun tulevaisuuttani."

Heidi 11 v

"Teen kivoja asioita nyt, en vasta joskus myöhemmin, kun on aikaa, rahaa jne. Kuten sinä aikuinen."

Sama

Ei ole helppoa olla lapsi ei ainakaan kuoleva lapsi kun aikuiset ovat niin kummallisia, jotenkin kutistuneita".

Sama

"Miksi sinä äiti suret, kun et näe minun aikuistuvan, et näe lapsiani, et näe minun elämääni. Näethän koko elämäni alusta loppuun! Yleensähän äidit kuolevat ensin. Me eletään yhdessä koko elämä."

Sama

Alkulukujen otsikointi ja perusidea on kirjasta: Pohditaan yhdessä, kirj. Birgitta Petri, Lasten keskus Helsinki 1982 s. 5363.

Heidi-tytön ajatukset ovat lainauksia koosteesta Koulutuspäivä hiippakuntien edustajille Helsingissä 20.11.1990; Lapsen kuolema ja perhe; Pirkko Jarasto haastattelee 11vuotiasta Heidiä s. 25 Perhe ja lapsen kuolema. KSSK julkaisija n:o 29

Maija-Leena Saarikangas:

Äiti, mitä se on, kun ihminen kuolee?

kolmevuotias kysyy ja katsoo suurin silmin.

Silitän untuvaista tukkaa, poskipäätä

ja pientä leukaa.

Se on kuin menisi pois

ja olisi kuitenkin luona, sanon.

Voiko sitten ottaa syliin?

lapsi kysyy.

Ei, sanon.

Voi ottaa vain sydämeen

ja pitää siellä aina.

Älä sinä minua sylistäsi päästä, lapsi pyytää

ja minä rutistan lujemmin

enkä sano,

että ellei kuolema niin elämä hänet sylistäni vie

ja jättää sydämeeni.

YSTÄVÄNI

Leena Impiö

Ystäväni, rakkaani,

teille olen jakanut kaiken olemiseni.

Kanssanne kannoin yhteiset päivämme.

Jokaisen lapsen olen vuorollaan pessyt,

kuivannut, kammannut, suukotellut.

Olen kohdannut kaikki ystävät, työtoverit, matkakumppanit.

Älkää sanoko, että kaikki jäi kesken.

Minun päiväni tuli valmiiksi, menen nukkumaan.

Te kaikki tulette vuorollanne perässä

niin kuin illalla, kun unen aika tulee.