Suomen teologinen instituutti 24.10.2002
Martti Huhtinen

OMATUNTO JA SYYLLISYYS

1. SYYLLISYYDEN OLEMUS

Syyllisyyden ahdistus on painava taakka missä muodossa hyvänsä. Onko syyllisyys yleensä ottaen tervettä ja normaalia ? Heijastaako kaikki syyllisyys ehkä – kuten freudilaisperäisessä ajattelutavassa tahdotaan helposti nähdä – jonkinasteista sairaalloisuutta tai neuroosia? Vai onko tervettäkin syyllisyyttä? Millainen syyllisyys on epätervettä? Kun kristittyinä lähestymme näitä ongelmia, on lähtökohtanamme Raamatun kuva ihmisestä. Tarkastelemme syyllisyysahdistusta ihmisen Jumalasuhteesta ja kristillisestä ihmiskuvasta käsin.

Terapiamuodot ja -koulukunnat eivät tunne tämäntapaisia kytkentöjä. Ne eivät tarkastele myöskään syyllisyysongelmaa tässä valossa. Terapeuttiset koulukunnat eivät sitoudu kristilliseen ihmiskuvaan. Niitä tosin ohjaavat kulloinkin korostuvat teoriat ja käsitykset ihmisen psyykkisestä rakenteesta, ympäristövaikutuksista, perusterveyden edellytyksistä ja keinoista, millä terveyttä voidaan palauttaa tai ylläpitää. Mutta niiltä puuttuu se syvyysulottuvuus, joka liittyy ihmisen Jumalasuhteeseen luotuna persoonana. Kristillisessä sielunhoidossa halutaan korostaa Jumalan Sanaan sidotun omantunnonelämän syvää tarkoituksenmukaisuutta.

Raamattu kuvaa monin paikoin rehellisesti sisimpämme syyllisyyttä. Ottakaamme esimerkiksi suora ja totuuden Hengen täyttämä Ps. 51, jossa syntiensä tähden vaivattu ihminen kantaa syyllisyyttään Jumalan eteen: "Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi…"

Kuvastaako tämä kärsivän rukous neuroottista syyllisyyttä, itse synnytettyjen pelko- ja kauhukuvien kanssa pelaamista? – Tässä on kyse Jumala-suhteeseen luodun ihmisen ahdistuksesta, kun tuo suhde on rikkoutunut ja sisäinen rauha paennut. Ihminen tuntee Jumalan syntiä kohtaavan vihan todellisuutta. Hänen sisintään hallitsee tuomionalaisuus ja toisaalta sovituksen ja armon ikävöinti. Tätä on Raamatun lähtökohdista syyllisyysahdistuksen olemus. Havaitsemme saman todellisuuden profeetan kut-sumuksen saaneen Jesajan valituksessa Jumalan pyhyyden koskettaessa. Hän tuntee Jumalan edessä, ettei hän ole puhdas. Ilman Jumalan armoa hän tietää hukkuvansa. Jumala vastaa ihmisen syyllisyyteen ja synnin tunnustamiseen armahtamalla hänet (Jes. 6: 5–6). – Löydämme samat piirteet esim. Jeesuksen kuvaamasta tuhlaajapoika-vertauksesta (Luuk. 15). Oma synti erottaa Isästä, kuolema uhkaa. Kuitenkin yhteyttä rakastavaan ja elämää antavaan Isään kaivataan. Oma syyllisyys tunnetaan ja tunnustetaan. Aavistetaan myös, että Isä ottaa rikkojan vastaan. Koti aukeaa tulijalle ja rikkomus annetaan anteeksi.

Nuori Luther tuntui olleen voimakkaan syyllisyyden saartama. Lutherin syyllisyyden tunnossa korostuu Jumalan pyhyys ja ihmisen avuttomuus. Luther kuvaa omaa syyllisyysahdistustaan teesiensä selitysosassa vuodelta 1518 seuraavasti: ”…Jumala näyttäytyy kauhistavan vihaisena ja hänen ohellaan koko luomakunta. Silloin ei ole pako-paikkaa, ei lohdutusta ulkona eikä sisällä, vaan kaikki on syyttämässä. Silloin itkee julki tämän jakeen: ”Minut on sysätty pois sinun silmiesi edestä”, enkä rohkene edes sanoa: ”Herra, älä rankaise minua vihassasi !” Tuona hetkenä – ihmeellistä sanoa – sielu ei voi uskoa, että sitä koskaan voida lunastaa, vaan tuntee, ettei rangaistus vielä ole kokonaan mennyt täytäntöön. Se on ikuinen, eikä kärsivä voi pitää sitä ajallisena. Jäljelle jää ainoastaan pelkkä avun toivo ja kamala valitus. Mutta kärsivä ei tiedä, mistä hän pyytäisi apua.”

Luomisessa ihminen asetettiin ”coram Deo”, vastapäätä Jumalaa kasvokkain ja hän sai ”elämänhengen”. Hänestä tuli vastuullinen persoona, ”elävä sielu”. Tämän persoonan identiteetti ja hyvinvointi oli lähtöisin yksin Jumalasta, joka antoi sanansa opastamaan ihmistä. Ihmisen vastuusuhteen ilmentäjäksi tuli Jumalan sanaan liitetty omatunto.

Omastatunnosta käytetään Raamatussa useita ilmaisuja. Vanhan testamentti puhuu ”sydämestä”, toisinaan myös sielusta tai hengestä. Uuden testamentin kirjeissä Paavali käyttää sanaa "syneidesis", sananmukaisesti käännettynä "yhdessä” – tai ”kanssa-tietäminen". Syneidesiskäsitteen taustalla on termi ”synoida” = tietää yhdessä, olla yhdessä tietoinen. Käsite luo mielikuvan, että omantunnon toimiessa on henkilössä ikään kuin kaksi minää keskustelemassa. Nuo kaksi minää tuntevat samat tosiasiat, mutta katsovat niitä eri näkökulmista. Toistaa ohjaa tietoisuus siitä miten olisi pitänyt menetellä. Toista taas se, miten todellisuudessa nyt on ja kuinka on menetelty. Tällaisen tuntemisen taustalla täytyy olla tunto hyvän ja pahan erosta. Tällaisen tietoisuuden antajana ovat Jumalan käskyt Ps. 16:7,40:9, 119:11. Tästä lähtökohdasta käsin voi esim. Piper dogmatiikassaan luonnehtia omaatuntoa ihmisessä olevaksi ”Jumalan tuomioistuimeksi” ja osoittaa, kuinka omallatunnolla on sekä ilmoittava ja vaativa että arvosteleva ja tuomitseva tehtävänsä vrt. Room. 2:15. Osoittaakseen tässä yhteydessä Freudin ”yliminän” erilaisuuden tähdentää Niilo Syvänne, kuinka Freudin yliminä, joka usein pyritään samaistamaan kristilliseen omatuntokäsitteeseen, ei ole osa ihmisen luontoa, ”ei peritty sielunosa”, vaan ”tietoisuudesta saatu varasto tra-ditionaalista käyttäytymistä”. Esim. kasvava lapsi on oppinut karttamaan kiellettyjä tekoja joko vanhempiensa taholta tulevan rangaistuksen tähden tai heidän rakkautensa menettämisen pelosta. Lapsi on sisäistänyt vanhempansa ja omaksunut heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä yliminässään. ( Syvänne: Sairas vai syyllinen, s. 118).

Ihmisen lankeemuksen jälkeen Jumalan sanasta irrallaan oleva hapuileva omatunto ei kuitenkaan anna varmaa todistusta Jumalan tahdosta. Silti pakanassakin nähdään pyrkimys sovittaa Jumalaa erilaisin jumalanpalveluksin, uhrein ja ponnistuksin. Se todistaa jonkinasteisesta syyllisyyden tunnosta. Roomalaiskirje ilmaisee asian näin: ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” Room. 2:14–15.

Syyllinen ihminen ei langenneen luontonsa lähtökohdista voi kuitenkaan syyllisyydessään tuntea Kristuksessa olevaa armollista Jumalaa, vaikka syyllisyyttä haparoivasti tunteekin. Vasta Jumalan Sanan koskettaessamme omaatuntoamme alkaa persoonassamme tuo em. keskustelu, jossa asioita tarkastellaan kahdesta näkökulmasta 1) miten asiat reaalisesti nyt ovat ja 2) miten olisi Jumalan tahdon mukaan pitänyt menetellä.

Kuvatussa psalmissa 51 on kysymys heräämisestä syyllisyyteen Jumalan sanan koskettaessa. Jumalan ääni tulee paatumuksen ja torjunnan läpi. Tässä tapauksessa profeetta Naatan Jumalan lähettiläänä on käynyt puhumassa rikkojalle Jumalan lakia ja omatunto on sen ottanut vastaan, mutta samalla tullut kipeäksi. Jumalan laki on käynyt työhönsä ja ihminen saanut lain valossa nähdä tosiasiallisen tilansa: Daavid, kansansa uskonnollinen johtaja ja kuningas on Sanan läpivalaisussa huorintekijä, murhaaja ja Jumalan tuomion alainen ihminen, joka tarvitsee syyllisenä puhdistusta.

Psalmin kuvaamassa syyllisyydessä vallitsee eräänlainen ristiriidan tila: ihminen tun-tee toisaalta olevansa synnin ja lankeemuksen etäännyttämänä kaukana Jumalasta. Häntä polttaa ja painaa pyhän Jumalan läsnäolo. Toisaalta hänessä on heräämässä Jumalan läsnäolon ja menetetyn elämän ikävöiminen. Ihmisen särkyneessäkin tilas-sakin on läsnä jotain Jumalan pyhyyden tuntemisesta. Tällaisesta hän ei pääse irti. Tätä psykiatri Edmund Bergler mahtanee tarkoittaa sanoessaan: ”Syyllisyydentunto seuraa jokaista ihmistä kuin varjo, tiesipä hän sen tai ei.” Syyllisen ihmisen todellisuus on tullut merkityksi negatiivisella etumerkillä kuten saksalainen teologi Stephan asian ilmaisee: " Tietää Jumalan olevan kaikkialla ympärillään, omassatunnossaan ja kuitenkin olla vailla hänen apuaan, on etäisyyden huippu".

Kirjassaan "Synnin hätä ja Jumalan rauha" Antti J. Pietilä puhuu kolmenlaisesta pakoasenteesta, joiden avulla yritetään häivyttää syyllisyys tietoisuudesta ja saada etäisyyttä Jumalaan:

  1. Ihminen voi samaistua luopuneeseen ympäristöönsä ja vakuuttaa itselleen, miten synti ja vajavaisuus kuuluvat osana elämää. Hän vakuuttaa itselleen: En ole sen kummempi kuin muutkaan.
  2. Hän voi heittäytyä korvaussuorituksina epäitsekkyyteen ja moniin uhrautumisiin. Hän yrittää näin rakentaa ns. parempaa minäänsä ja häivyttää syyllisyysahdis-tustaan. (Ihmisen perushyvyyteen uskova humanismi on pyrkinyt aina luomaan ihmi-selle tekojen kautta sopivan pelastustien.)
  3. Ihminen voi myös harrastua uskonnolliseksi ja vakavasti hyvää etsiväksi. Hän koettaa ”myydä” lähes kaikki mitä hänellä on. Mutta tämänkin keskellä hänen on pakko tunnustaa tekevänsä orjan työtä. – Ihminen ei pääse eroon Jumalasta.

Silloin kun syyllinen ihminen syntisenä päätyy sisäisessä prosessissaan apua tarviten Jumalan eteen, voidaan puhua aidosta syyllisyydestä, jossa hän tunnustaa olevansa synnissään vastuullinen ihminen. – Ihmisen vastuullisuutta voi pitää ihmisyyden syvänä aatelismerkkinä. Ihmisen oikeutusta syyllisenä vastuullisuuteen, ei edesmennyt sairaalasielunhoitaja ja terapeutti Erik Ewalds koskaan väsynyt tähdentämästä. – Tässä kohden hän kritisoi jyrkästi aikamme freudilaisperäisen psykologian negatiivista asennetta syyllisyyteen. Syyllisyys tuntuu sen näkökulmasta toimivan vain neu-roosien aktivoijana. Ewalds tähdentää, kuinka ilman syyllisyyden tuntemista emme olisi ihmisiä sanan syvässä mielessä. Ihmisenä olemisen todellisuus, varsinainen identiteettimme, ilmenee kyvyssämme syyllisyyteen. Sielunhoidollinen tervehtyminen alkaa Ewaldsin mukaan monessa tapauksessa vasta, kun oma vastuullisuus tun-nustetaan.

2. LAKI JA IHMISEN SYYLLISYYS

Raamatun mukaan tietoisen syyllisyytemme selkeyttäjänä on Jumalan laki, joka ilmaisee Jumalan tahdon ja ilmi tuo Jumalan ikuisen elämänjärjestyksen. Kymmenen käskyn laki selkeyttää suhteemme Jumalaan (I taulu) sekä lähimmäiseen ( II taulu). Laki ilmentää jumalanpelon ja rakkauden vaatimuksen. Luomisessa laki oli kirjoitettu ihmisen sisimpään. Ihmisen lankeemuksen jälkeen laki sanoo rikkojalle: Sinä olet syntisi tähden tuomionalainen ja sen rangaistuksen alainen, jonka Jumala on synnistä säätänyt. Lain olemus tulee esiin lausumassa: "Kirottu olkoon jokai-nen, joka ei pysy kaikessa, mikä on lain kirjassa kirjoitettuna, niin että hän sen tekee". Gal. 3.10.

Laki tekee omantunnon syytöksestä tiedostetun. Laki asettaa Jumalan eteen. Lain tunteminen ja evankeliumin kuuleminen voivat viedä katumukseen ja evankeliumin vastaanottamiseen. Laki on ”ajanut” ihmisen tällöin Kristuksen luokse. Gal. 3:24. – Terveestä ja Raamatun mukaisesta syyllisyysahdistuksesta voimme puhua silloin, kun omaatuntoamme on koskettanut Jumalan laki, joka on ilmoittanut synnin kadottavuuden ja Jumalan tuomion alaisuuden. Laki ilmoittaa synnin laittomuusluonteen ja murtaa ihmissydämen kovan kallion Jer. 23:29., 1. Joh. 3:4.

Vanha hyvä katkismuksemme pelkistää syntikysymyksen sanomalla, että syntiä on ”sydämen luopumusta Jumalasta”. Raamatussa, 1. Moos. 3:ssa kuvataan ensimmäisen ihmisen syntiä, tottelemattomuudeksi ja juuri sen kautta ihmisen tulemista syylliseksi niin, että hän pakenee Jumalan ääntä suhtautumalla nyt Jumalaan toisin kuin ennen. Synnin olemus on lain (=Jumalan tahdon) rikkomisessa l. laittomuudes-sa. 1. Joh. 3:4. Synti on epäuskoa ja kapinaa. Ne ovat ensimmäisen lankeemuksen taustalla. Synti on olemukseltaan myös irrottautumista ajatusten, sanojen ja tekojen puhtaudesta Matt. 5:22, 28, Matt.12:36, Ef. 5:5. – Useimmiten kapeasti miellämme ihmisen syntisyyden ensisijaisesti tekojen alueelle. Erityisesti Luther kokonaisvaltaisesti korostaa synnin olemusta ihmisen väärässä epäuskon suhteessa Jumalaan – näinhän Paavalikin näkee syntisyytemme lankeemuksen tilana. Room. 7:18–24.

Ihminen ei turmeltuneesta luonnostaan käsin tahdo eikä voi uskoa Jumalaan eikä hänen sanaansa. Synti on ylpeyttä, itsekkyyttä (2. Kor. 5:15, 1. Kor. 10:24), valhetta Room. 1:18, 25, 1. Joh. 2:22 ja maailmallisuutta Room. 1:21, 1. Joh. 2:15. Synti on olemukseltaan kuolemansyntiä Matt. 5:28, 22. Langennut ihminen on menettänyt ky-vyn uskoa Jumalaan, pelätä häntä ja olla vanhurskas. Room. 3:9–18, 5:10, 8:7, Gal. 4:8, 2. Tess. 1:8, 2. Tim. 3:8, 1. Joh. 4:10. Syntinsä seurauksena ihminen on hengelli-sesti kuollut. Matt. 8:22, Ef. 2:1. Hän elää saatanan orjuudessa 2. Tim. 2.26, Joh. 2.44. Hän on tuomion ja Jumalan vihan alainen ilman Kristusta Joh. 3:18, Joh. 3:76. Ihmisen turmeluksen suma, ”massa perditionis”, tulee ilmi eri tavoin ihmisen lain valaisemassa syyllisyydessä.

Lain perustehtävänä on tukkia kaunistelumme ja pakenemisemme. Sanasta irrallaan oleva haparoiva minämme kovin herkästi ja valheellisesti selittelee tilanteen kohdal-lamme toiseksi. Tätä ajatellen Paavali yleistää lain perustehtävän: "Kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä" Room. 3:19. Lain virkaa kutsutaan Raamatussa em. syistä ”kuoleman viraksi” 2. Kor. 3:7. Laki aikaansaa ahdistavaa syyllisyyttä niin kauan kuin emme ole autetut armoon, jonka Jumala on meille evankeliumin kautta valmistanut. ’

3. ERI LAATUISET SYYLLISYYDEN TILAT

Syyllisyysproblematiikan ympärillä kohdataan sielunhoitoa ajatellen vaikeasti tulkit-tavia ja haasteellisia tilanteita. Howard J. Clinebell jaottaa ongelma-alueen kolmentyyppiseksi: Hän puhuu 1) edellä kuvatusta terveestä Jumalan lain aikaansaamas-ta syyllisyydentunnosta, 2) kyvyttömyydestä syyllisyyden tuntemiseen sekä 3) neuroottisesta syyllisyydentunnosta. – Ensiksi mainitun aidon syyllisyyden yhteydessä, jota olemme käsitelleet, hän tähdentää, ettei kristillisen sielunhoidon tulisi suhtautua siihen väärää hyväksyntää käyttäen vaan vakavasti. Vakavalla suhtautumisella Clinebell tarkoittaa sitä ettei sielunhoitajan tule noin vain laidattomasti hyväksyä ja sallia hoidettavassaan kaikkea.

Oman aikamme antinomistinen, ellei suorastaan vääristelevä sananjulistus, tarjoaa Raamattua tuntemattomalle ihmiselle huonon mahdollisuuden oman tilansa tajuamiseen Jumalan edessä. Saksalainen Bonhoeffer puhui samaan ongelmaan liittyen halvan (oik. halvennetun armon) viljelemisestä (Bonhoeffer: Kutsu kuuliaisuuteen). John C. Ford toteaa: Jos sielunhoitaja pelkästään vain harjoittaa hyväksymistä, syyllistyy hän ”tietämättään julmaan ystävyyteen.” – Sanan palveluksessa toimivan sielunhoitajan konkreettisena mahdollisuutena on synnin kohtaaminen sekä ripin ja synninpäästön soveltaminen. Niiden välityksellä lankeemus ja syyllisyys hoidetaan ja syyllinen löytää sovituksen silloin, kun hänellä on halu parannukseen sekä pyrkimys vastuunalaiseen uuteen elämään. (Tunnustuskirjamme puhuvat oikeaa parannusta seuraavista ”parannuksen soveliaista hedelmistä”).

4. SYYLLISYYDENTUNNON PUUTTUMINEN

Miten syyllisyydentunnon kokonaisvaltainen puuttuminen olisi ymmärrettävä? Hengellisestä lähtökohdasta katsoen voimme Raamatun mukaan puhua omantunnon turmelemisesta ja paatumisesta. Raamatun mukaan tällaista voi pitää Jumalasta etääntymisen äärimmäisenä vaiheena. Kyseessä on Roomalaiskirjeen mukaan tila, johon ihminen on syntiä jatkuvasti harjoittaessaan ajautunut ”pitäessään totuutta vääryyden vallassa”, siis harjoittaessaan syntiä vastoin totuutta, jonka hän tunnossaan kuitenkin tietää (Room. 1:18). Tällaisessa yhteydessä Roomalaiskirje puhuu oman-tunnon paatumisesta Jumalan hylkäämistä seuraavana tilana (Room.1:28). Luther kuvaa syvää paatumusta sanomalla: ”Paatunut sydän ei halua kuulla mitään vasten-mielistä, esitetäänpä sitten totuus kuinka kirkkaasti ja selvästi tahansa.” (En minä kuole vaan elän, s. 164).

Sielunhoitotyön ongelmaksi voi myös nousta myös omantunnon kehittymättömyys. Puhuessaan horjuvasta syyllisyydentunnosta Niilo Syvänne käsittelee laajasti psykopatian eli sosiopatian alueelle liittyvää luonne- ja tunnehäiriöisyyttä, jolle on ominaista heikko tai olematon kyky syyllisyydentuntoon. Oleellista on, että psykopaatilla on kyky tunteisiin jäänyt heikoksi, suorastaan pikkulapsen tasolle. Asianomainen ei kykene näkemään asioita kohdallaan vastuullisesti, tai hän jotenkin onnistuu torjumaan syyllisyytensä. Hänen on vaikeaa kestää pettymyksiä, ja silti hänessä saattaa esiintyä alemmuudentunteeseen kytkeytyviä syyllisyyden tunteita. Jos jokin asia asianomaiselle muodostuu epäedulliseksi, se täytyy muuttaa toiseksi. Psykopaatilla tuntuu olevan vaikeaa erottaa totuus valheesta. Hän oppii huonosti kokemuksesta ja on jähmettynyt tiettyyn käyttäytymistapaan. Hän tuntuu aina olevansa puolustustilanteessa, joka uusissakin haasteissa syntyy nopeasti. Hän pakenee epämieluisaa todellisuutta joko tosiasioita kieltämällä, unohtamalla tai valehtelemalla. Hän voi tekeytyä sairaaksi, pelokkaaksi tai kykenemättömäksi. Clinebell mainitsee kyseiselle luonnehäiriölle ominaisina mm.: henkilöltä puuttuu terveellä tavalla huono omatunto ja siihen liittyvä ahdistus. Hän ei kykene kontrolloimaan käytöstään. Hän päinvastoin käyttäytyy kroonisen vastuuttomasti. Hänen tunne-elämänsä on kovin pinnallista, ja hän pyrkii hyväksikäyttämään ja hallitsemaan toisia.

Voidaan sanoa, että narsistinen ja normimaailmaltaan kaoottinen tarpeentyydytyskulttuurimme ja ns. vapaa pidäkkeetön kasvatus tuottavat paljon tällä tavoin luonnevikaisia ja vastuuttomia ihmisiä. Oleellista lisäksi on, että heidän kasvutaustansa ongelmia ovat olleet tunneelämältään niukka ja rakkaudeton ilmapiiri sekä läheisen hoivan puute. Normaali identifikaatio suhteessa vanhempiin ei ole voinut tapahtua.

Mitä tällaisissa tapauksissa tehdä? Mainittujen ilmiöiden yhteydessä on painopiste pitkäaikaisella terapialla. Terapeuttisissa menetelmissä päädytään useimmiten rajoja asettavaan ja ohjaavaan hoitotyöhön, jossa vastuuton käytös keskeytetään. Vastuuton henkilö ohjataan käyttäytymisensä seurausvaikutusten kohtaamiseen, vastuun ottamiseen ja häntä rohkaistaan omaksumaan uusi arvoperusta. – Näissä yhteyksissä on varauduttava vaikeisiin haasteisiin ja iloittava vähäisistäkin edistysaskeleista.

5. NEUROOTTINEN SYYLISYYDENTUNNE

Usein aitoon syyllisyyteen voi kietoutua myös vaikeasti tunnistettavaa neuroottista syyllisyyttä. Mitä neuroottinen syyllisyysahdistus on? Sitäkin voi pitää nykykulttuurille ominaisena ilmiönä. Kyseessä on syyllisyydentunnon muoto, josta ihmi-nen itse on vain hämärästi tietoinen.

Kirjassaan ”Mielenterveys ja usko” norjalainen psykiatri Tollak B. Sirnes toteaa: "Ihminen, joka yrittää haihduttaa syyllisyydentunteensa ja olla kuin niitä ei olisikaan, torjuu syyllisyydentunteen, mutta se tulee takaisin neuroosin muodossa niin kuin kaikki muukin torjuttu. ...emme saa torjua omaatuntoamme. Silloin menemme pahoin pieleen. Syyllisyytemme on kuitenkin tiedostamattomassa sielunkerroksessamme ja vaikuttaa siellä ja tekee ihmisen onnettomaksi." – Psykiatria tuntee monia neurooseihin kytkeytyviä syyllisyyden pakenemisia, jotka ovat ilmaus ihmisen väistöliikkeistä kohtaamisen sijaan. Niilo Syvänne luettelee teoksessaan ”Sairas vai syyllinen” seuraavia pakomuotoja: taantuminen, reaktion muodostus, eristäytyminen, tapahtumattomaksi tekeminen, muualle sijoittaminen, omaa persoonaa vastaan kääntyminen (esim. psykosomaattisissa sairauksissa).

Tuskin lienee sattumaa, että kaksi aikamme tunnettua sielunhoitajaa, Ewalds ja Sainio, näkevät tämän ajan eräänä perusongelmana verhotun ja epäselvän vastuu- ja syyllisyyssuhteen. Erik Ewalds toteaa: "Todellinen syyllisyys on oikeissa mittasuhteissaan usein kokonaan tai suurimmaksi osaksi (aikamme) ihmisen tietoisuuden ulkopuolella. Ja hän jatkaa: ”Meidän aikanamme käy helposti niin, että pappi(kin) joka lähestyy näitä pahoja asioita, pelästyy ja käskee työntämään ne äkkiä takaisin kellariin (=torjuntaan). Hän kutsuu psykiatrin paikalle ja pyytää tätä liimaamaan aukon kiinni rauhoituslääkkeiden liimalla.” – On todella kohtalokasta parantaa syyllisyyttä rauhoittavilla lääkkeillä, sillä tällainen merkitsee vain syyllisyyden umpioimista tavalla, josta on kielteisiä seuraamuksia, mm. masennusahdistus.

Aarno Sainio: tähdentää vastaavasti: "Nykyajan ihmisessä on paljon tunnistamattomasta syyllisyydestä johtuvaa kärsimystä. Tunnistaminen on vaikeata, koska syyllisyys verhoutuu kovin erilaisiin ilmenemismuotoihin. Tyypillisiä syyllisyyden ilmenemismuotoja ovat ihmisen vaikeudet tulla toimeen itsensä kanssa, persoonallisuutta vaivaavat tasapainottomuudet, ristiriidat, jännitystilat, stressi, ja häiriöt sosiaalisessa kentässä sekä tunne olemassaolon tyhjyydestä ja tarkoituksettomuudesta.” ( psykiatri Viktor Frankl puhuu paljon nykyeurooppalaisen tarkoituksettomuuden neuroosista).

On tunnettua, että hoitamaton ja verhottu syyllisyys muuntuu usein masennusahdistukseksi, Jumalakin voi tuntua tällöin kasvottomalta. Omassa persoonassa korostuvat itsevihan ja arvottomuuden tunnot. Sainio näkee nykyajan syyllisyysongelmien ympärillä paljon vaikeasti kohdattavaa epämääräisyyttä. Hän luonnehtii nykyaikaa sanomalla, että ”nykyajan ihmisen elämä muistuttaa jatkuvaa syyllisyyden sovittamista." Hän näkee tämän ajan ihmistä hallitsevan rakkauden menettämisen ja epäonnistumisen pelot sekä alemmuudentunteet. Hän toteaa: "Ilmeistä on, että ter-veen syyllisyyden vähetessä neuroottinen eli irrationaalinen syyllisyys on lisääntynyt."

Neuroottisperäisessä syyllisyydentunnossa on olennaista, että ihminen jää syyllisyydentunteisiinsa, jotka ovat epämääräisiä ja useimmiten vailla osoitetta. Kysymys ei läheskään aina liene edes synnistä, vaan tunnevammasta, joka ilmenee elämättömään elämään liittyvinä riittämättömyyden tunteina, oman itsen hyväksymättömyytenä, matalana itsetuntona sekä epämääräisinä suoritus- ja sovitusrituaaleina, esim. neuroottisina pakkotoimintoina, pesemis-, tarkistamis- ja kiroilemispakkona.

Neuroottinen taipumus – kuten Clinebell luonnehtii – ”ruokkii, mutkistaa, syventää ja ylläpitää elämäntilanteisiin liittyviä ongelmia”. Clinebell nimittää neuroottista syyllisyydentuntoa ”omantunnon kypsymättömän puolen tuotteeksi”. Hän tähdentää taustavaikuttajiksi vanhempien taitamattoman kasvatuksen tuloksena syntyneet palkitsevat ja rankaisevat normit. Neuroottisuus viriää rikottaessa noita normeja, jolloin syntyy vääristynyttä syyllisyyttä. Ulkonaisesti katsoen neuroottinen omatunto takertuu mitättömän toisarvoisiin seikkoihin.

Oleellista sielunhoidon kannalta on, ettei selkeästi neuroottisiksi havaittuja syyllisyyskytkentöjä tule hoitaa ripittäytymisellä, vaikka niistä mielellään tullaankin ripit-täytymään – konkreettisista synneistähän ei useimmiten ole kysymys. On jopa niin, että mainitunlaisista asioista uudelleen ja uudelleen rippitilanteissa puhuminen saattaa tuottaa asianomaiselle hedelmätöntä masokistista tyydytystä. Voimmeko Raamatusta löytää kohtia, joissa sivutaan kuvattua ongelma-aluetta? Roomalaiskirjeessä apostoli käsittelee uhrilihan syömisongelmaa ajatellen niitä, joiden omatunto helposti loukkaantuu. Vahvojen tulee ottaa huomioon lähimmäisensä ja kantaa heikkojen vajavaisuuksia. (Room. 14:13–20). Samaa lähimmäisvastuuta apostoli korostaa 1. Korintti-laiskirjeessä varoittaen haavoittamasta heikkojen omaatuntoa (1. Kor. 8:7–12). Apostoli Johannes puhuu sielunhoidollisesti, kuinka Jumala on suurempi kuin meidän syyttävä sydämemme ja tietää kaiken (1. Joh. 3:20).

Uudessa testamentissa (2. Kor. 7:10) kuvataan kahdenlaista synnin ja syyllisyyden tilaa: on "Jumalan mielen mukaista murhetta", joka tuo elämän, mutta myös ”maailman murhetta, joka tuo kuoleman”. Maailman murheen ytimeksi voi katsoa oman persoonan ympärille kiertyvän itsekeskeisen lankeemuksen ja menetyksen murehtimisen lain alaisena vailla Kristusta ja evankeliumin toivoa. – Martti Luther sanoo laista terävästi osoittaen sanansa erityisesti kristitylle: ”Omassatunnossa se (laki) on perkele, se kun ei vähimmässäkään ahdistuksessa kykene rohkaisemaan ja lohdutta-maan omaatuntoa … älkäämme siis mitenkään salliko lain vallita omassatunnossamme”. Mutta ”...kun ei ole kyseessä vanhurskautusoppi, meidän pitää…ajatella laista kunnioittavasti, ylistellä sitä ylen määrin, sanoa sitä pyhäksi..”

Syvän katkismusopetuksen vuosisatainen vaikutus on ajastamme lähes poispyyhkiytynyt. Nyt elämme ihmisen isättömyyden ja yksinäisyyden aikaa, postmodernia kautta, jota leimaa arvomaailman kaoottisuus sekä tietämättömyys Jumalan Sanasta. Moni ihminen sanoo Sartren lailla pikemmin olevansa nimettömän kohtalon sokeasti maailmaan heittämä, isätön olento. Sairastetaan epämääräistä syyllisyysahdistusta. – Tässä ehkä sukupolvemme varsinainen ongelma onkin – epämääräisessä syyllisyydessä. Epämääräisyydessäänkin syyllisyydentunteet sitovat.

Joudumme kirkkona ja kristittyinä kysymään, kuinka olemme Jumalan sanaa julistaneet? Olemmeko pitäneet esillä Sanaa lakina ja evankeliumina? Asettaako julistuksemme ihmisen vastuuseen suhteessa Luojaansa ja Vapahtajaansa? Puhummeko perusongelmastamme, synnistä selkeästi? Myönnämmekö riippuvuussuhteemme Jumalaan? Annammeko Jumalan lain osoittaa todellisen tilamme? Saako Jumalan Sana lakina ja evankeliumina sekä haavoittaa että parantaa, kuten tapahtui Daavidin tapauksessa? – Herra sanoi ensin hänelle profeetan kautta: ”Sinä olet se mies”, synnin tekijä ja syyllinen! Herra myös vapautti evankeliumillaan syylliseksi tulleen ihmisen. – Uskallammeko me rohkeasti julistaa evankeliumia ja käyttää synninpäästöä Kristuksen valtuuksin ja tavalla, mihin henkilökohtainen rippi ja synninpäästö meitä opastavat? Juuri nyt on selkeän lain ja avaran evankeliumin julistamisen aika! Erityinen tilaus on myös hoitaville pienryhmille, joissa lommoutunutta ja matalaa itsetuntoa hoidetaan välittävällä rakkaudella.

6. EVANKELIUMIN LAHJA

Kääntäessämme katseemme laista evankeliumiin saamme katsoa Jumalaan ja nähdä, että Jumala on Kristuksessa – kuten Luther sanoo – "nöyrien, kurjien, masentuneiden, sortuneiden ja epätoivoisten Jumala, niiden, jotka ovat käyneet kerrassaan mitättömiksi". Evankeliumin kirkastamalle Jumalalle on ominaista "nöyrien korottaminen, nälkäisten ravitseminen, sokeiden valaiseminen, kurjien ja masentuneiden lohduttaminen, syntisten vanhurskauttaminen, kuolleiden eläväksi tekeminen, epätoivoisten ja kadotukseen tuomittujen autuuttaminen."
Tämänkin Jumalan työn voimme nähdä psalmin 51 rukoilijassa. Ahdistuksessaankin tämä ihminen uskon valaisemana katselee toisenlaista, evankeliumin avaamaa Jumalaa sanoen: ”Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä Jumala hylkää.” Tästä hän pitää kiinni. Tämä ihminen uskaltaa Jumalan armollisuuden tähden pyytää uutta yhteyttä, uutta puhtautta ja uutta pelastuksen riemua. Tämä ihminen riippuu kiinni toisenlaisessa, nimittäin armahtavassa Jumalassa! "Särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä Jumala hylkää".

"Katumus ilman uskoa on epätoivoa" sanoo Luther. Evankeliumin synnyttämällä uskolla me tartumme Kristukseen sovittajana ja jättäydymme syyllisinä hänen valtaansa. Tunnustuskirjamme sanovat: "Todellinen ja oikea parannus ei oikeastaan ole muuta kuin katumusta ja vaivaa eli peljästyksiä synnin vuoksi sekä samassa kuitenkin uskomista evankeliumiin ja synninpäästöön, että synti on anteeksi an-nettu ja armo Kristuksen kautta saatu." Tässä me käytämme – Luther sanoo – "korkeaa ja jumalallista avaintenvallan virkaa, joka auttaa pääsemään synneistä ja kuolemasta armoon ja elämään sekä antaa vanhurskauden ilman mitään töiden ansio-ta yksistään syntien anteeksiantamuksen kautta". "Jos sananpalvelija panee kätensä sinun päällesi, niin Kristus itse sen tekee. Kun hän siis antaa sinun syntisi anteeksi, pannen kätensä sinun päällesi ... sinun on uskottava se aivan kuin Kristus olisi pannut kätensä sinun päällesi.." – Asemamme on nyt täysin muuttunut. Emme voi käsittää sitä järjellämme. Armo on ihmisen oikeustajun ja järjen vastaista. Armon vastaanot-tamista edeltää nöyrtyminen.