STI 8.4.1999 / Past., teol. lis. Matti Poutiainen

ISÄ MEIDÄN -RUKOUS
Systemaattisteologinen näkökulma

Herran rukouksen selitykset

    Frederick Vokes (1970) kiinnittää Herran rukousta kolmella ensimmäisellä vuosisadalla käsittelevässä artikkelissaan huomiota siihen, että tämän rukouksen käytöstä varhaisimpana aikana ei ole kovin paljon tietoa. Isä meidän -rukous esiintyy Uudessa testamentissa vain Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa. Markus ja Johannes eivät sitä esitä, eikä muissakaan Uuden testamentin kirjoissa ole suoranaisia viittauksia siihen. Uuden testamentin ajalta, ensimmäisen vuosisadan lopulta, rukous tunnetaan vain Apostolisten isien kirjoituksista Apostolien opetuksesta eli Didakhesta (Did. 8:2). Seuraavaksi rukous nousee esille vasta toisella vuosisadalla Tertullianuksen, Origeneen ja Cyprianuksen kommentaarien myötä. Ensimmäinen varma maininta liturgisesta käytöstä on Kyrillos Jerusalemilaisella 300-luvulta.

    Vaitonaisuuden taustalla saattaisi olla kirkossa vallinnut vaikenemissääntö (disciplina arcani), jonka mukaan Isä meidän -rukous kuului sellaiseen kristilliseen aineistoon, jota ei paljastettu muille kuin kastettaville. Sääntö ei kuitenkaan liene ollut kovin yleisesti käytössä, joten todennäköisimmältä tuntuu, että Herran rukous saavutti suositun aseman yksityisessä ja liturgisessa rukouksessa vasta vähitellen. Tähän viittaa myös se, että ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina rukouksen täsmällinen muoto ei ollut vielä vakiintunut. Vähitellen Matteuksen evankeliumin esittämä muoto tuli yleisesti käyttöön.

    Herran rukouksella oli merkittävä asema varsinkin kasteopetuksessa ja -liturgiassa. Isä meidän -rukous muodostaakin yhdessä uskontunnustuksen eli kastetunnustuksen kanssa kristillisen katekismuksen perusosan. Eettisessä opetuksessa käytettiin lisäksi alussa varsinkin rakkauden kaksoiskäskyä ja myöhemmin kymmentä käskyä.

    Edellä mainittujen kirkkoisien kommentaarien lisäksi merkittävimpiä varhaisia rukouksen selityksiä on Augustinuksen vuorisaarnan selitykseen sisältyvä Isä meidän -rukouksen kommentaari vuodelta 394. Keskiajan tärkeimpänä selityksenä voitaneen pitää Tuomas Akvinolaisen kommentaaria vuodelta 1273. Tällöin Herran rukous oli jo vakiinnuttanut paikkansa merkittävimpänä rukouksena sekä yksityisesti että liturgiassa.

    Martti Luther on selittänyt Herran rukousta useita kertoja katekismussaarnoissaan ja kirjoituksissaan varhaisimmista ajoista aina elämänsä viime vuosiin asti. Merkittävimmät selitykset sisältyvät hänen valtavan levikin saaneisiin Vähään ja Isoon katekismukseensa, jotka sisältyvät luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Herran rukouksen selitys löytyy myös muiden kirkkojen katekismuksista ja onkin sanottu, että Herran rukous on äainoa kaikkia kristittyjä yhdistävä tunnustuksenomainen yhdessä lausuttava tekstiä (Martti Simojoki, 1980).

    Uusimmista suomalaisista selityksistä mainittakoon Martti Simojoen Isä meidän joka olet taivaissa... vuodelta 1980, joka koostuu lähinnä Raamatun tutkisteluista, joissa näkyy vahvasti luterilainen ote. Petri Järveläisen Rukouksen elämänmuoto vuodelta 1992 pohjautuu yhtäältä Raamatun, kirkkoisien, keskiajan mystikoiden, Lutherin ja uuden ajan teologien spiritualiteetin opetukseen ja toisaalta siinä näkyy wittgensteinilaisen uskonnonfilosofian vaikutus. Uusin kommentaari lienee Tapio Saranevan Isä meidän vuodelta 1998, jonka taustalla puhaltelevat vapautuksen teologian ja muiden modernien virtausten tuulet.

    Oman lisänsä tähän selitysperinteeseen tuo käynnissä oleva kristinoppiuudistus, jonka tuottama ehdotus Katekismukseksi nojaa varsin vahvasti Lutherin katekismusten perustalle. Piispa Eero Huovisen ehdotukseen tehtiin jonkin verran muutoksia piispainkokouksessa, ja piispainkokouksen versio on tällä hetkellä kirkolliskokouksen käsittelyssä. Perustevaliokunnassa muokattavana oleva ehdotus tullee kirkolliskokouksessa lopullisesti hyväksyttäväksi syksyllä 1999.

    Tarkastelen seuraavassa Isä meidän -rukouksen teologiaa suhteessa katekismuksen kokonaisuuteen. Asetan pääpainon kirkkomme virallisiin selityksiin eli Lutherin Vähään ja Isoon katekismukseen sekä uusimpaan piispainkokouksen ehdotukseen Katekismukseksi. Esitys pohjautuu julkaisemaani kristinoppiuudistuksen taustaselvitystutkimukseen Matti Poutiainen, Katekismuksen sisältö (KTK Sarja A Nro 72. 1998).

Herran rukouksen yleinen luonne
    Herran rukouksessa on nähty Jeesuksen eettisen opetuksen ydin, onhan se esitetty keskellä vuorisaarnaa. Siinä on nähty myös kristillisen uskon sisällön kiteytymä, joka huipentuu Jeesuksen opetukseen Jumalasta äAbbanaä eli Isänä. On kuitenkin muistettava, että Isä meidän -rukous on ennen kaikkea rukous. Sen ensisijainen tarkoitus ei siis ole olla etiikan ja uskon opetusta ihmisille vaan ihmisen puhetta Jumalalle. Siksi sen tarkastelu ei kuulu niinkään etiikan ja dogmatiikan kuin spiritualiteetin teologian piiriin. Isä meidän -rukouksessa Herra opettaa, kuinka hänen seuraajiensa tulee rukoilla.

    On kiinnostavaa huomata, että Herran rukouksessa ei ole mitään eksklusiivisesti kristillistä ainesta. Siinä ei ole sellaisia pyyntöjä, joita ei jo jossain muodossa tunnettaisi varhaisemmilta ajoilta, erityisesti vanhatestamentillisesta ja juutalaisesta rukousperinteestä. Ja kuitenkin kyseessä on kristillisen rukousperinteen keskeisin ilmaus.

    Rukousta onkin monin eri tavoin pyritty tulkitsemaan kolminaisuusopillisesti ja kristologisesti. Kolminaisuusopillista tulkintaa voisi hahmotella jo Paavalin teologian pohjalta. Paavali puhuu Roomalaiskirjeen 8. luvussa ja Galatalaiskirjeen 4. luvussa Pyhän Hengen rukouksesta, joka kulminoituu Isä meidän -rukouksesta tuttuun sanaan äAbbaä, äIsää. Jälkimmäisessä raamatunkohdassa hän kirjoittaa: äJa koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: 'Abba! Isä!'.ä (Gal. 4:6). Rukous on näin Paavalilla trinitaarinen eli kolminaisuusopillinen tapahtuma, jossa uskovan sydämessä läsnä oleva Poika huutaa Isää Pyhässä Hengessä. Isä meidän -rukous voitaisiin tällöin vastaavasti ymmärtää Pyhän Hengen työnä, jossa kristitty lähestyy Isää Pojan antamin rukoussanoin.

    Muodollisesti ehkä äärimmäisin trinitaarinen tulkinta nousee Herran rukouksen sisäisen rakenteen hahmottelun pohjalta. On yleisesti tunnettua, että Isä meidän -rukouksen kolme puhuttelun jälkeistä sinä-pyyntöä suuntautuvat suoraan Jumalaan. Seuraavat kolme me-muotoista pyyntöä puolestaan käsittelevät ihmisten tarpeita. Trinitaarisen jaksotteluteorian mukaan kutakin sinä-pyyntöä vastaa me-pyyntö, joka liittyy tiettyyn kolminaisuuden persoonaan. Näin jumaluuden ensimmäiseen persoonaan Isään liittyisi puhuttelu ja ensimmäisen pyyntö, jossa pyydetään Isän nimen pyhittämistä, sekä luomisesta puhuva neljäs, jokapäiväistä leipää koskeva pyyntö. Jumaluuden toiseen persoonaan, Poikaan, liittyisi toinen, valtakunnan tulemista käsittelevä ja viides, syntien anteeksiantamista koskeva pyyntö. Jumaluuden kolmannelle persoonalle, Pyhälle Hengelle, jäisi näin kolmas, Jumalan tahdon maanpäällistä toteutumista kosketteleva pyyntö ja viimeinen kaksoispyyntö, jossa puhutaan kiusauksista ja pahasta pääsemisestä. Jaottelu nojautuu siis Matteuksen evankeliumin tekstimuotoon, joka ei sinänsä anna tukea tämänsuuntaiselle tulkinnalle. Tällainen myöhempi teologinen konstruktio kiehtoo silti ajattelijan mieltä, vaikka sillä ei sinänsä olisikaan suurempaa merkitystä rukouksen hedelmällisen ymmärtämisen kannalta.

    Martti Simojoki (1980, 19) on edellä mainitussa teoksessaan esittänyt rukouksesta kristologisesti painottuneen tulkinnan: äOn painokkaasti korostettava, ettei Isä meidän -rukousta pidä irrottaa Jeesuksen henkilöstä ja työstä. Jeesus ei ole sitä vain opettanut, vaan hänen ihmiseksi tulemisensa (inkarnaatio), kärsimisensä, kuolemansa ja ylösnousemisensa kuolleista (sovitusteko) ovat läsnä tässä rukouksessa. Ellei Jeesus olisi tosi Jumala ja tosi ihminen (kristologia), Isä meidän -rukous olisi ihanteellista toivepuhetta. Opettaessaan rukouksen oppilailleen Jeesus ei antanut uutta uskonnollista sääntöä ja lakia, vaan oikeuden Jumalan lapseuteen (vanhurskauttaminen). Koko rukous on täynnä tihentynyttä Jumalan valtakunnan odotusta (eskatologia).ä

Herran rukouksen asema katekismuksessa
    Kun Isä meidän -rukousta tarkastellaan katekismuksen kokonaisuutta vasten, sen trinitaarinen luonnekin asettuu uuteen valoon. Kolmen perinteisen pääkohdan kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen keskinäiseen järjestykseen Lutherin katekismuksissa on tutkimuksessa kiinnitetty runsaasti huomiota. Vuoden 1520 Kurze Form -teoksesta lähtien Luther esitti nämä kohdat yllä olevassa järjestyksessä: ensin kymmenen käskyä, sitten uskontunnustus ja lopuksi Isä meidän.

    Lutherin esittämä jaottelu ei ole sattumanvarainen, vaan sillä on oma teologinen merkityksensä. Jaottelua voidaan lähestyä yhtäältä ihmisen näkökulmasta ja toisaalta Jumalan olemuksesta käsin.

    Ihmisen näkökulmasta kysymys on Jumalan luomistahdon mukaisesta elämästä. Tällöin kymmenen käskyä on keskeisellä sijalla. Se ilmaisee luomisessa ihmisen sydämeen kirjoitetun luonnollisen lain: mitä ihmisen tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Synnin vuoksi ihminen ei kuitenkaan kykene täyttä-mään kymmenen käskyn rakkauden vaatimusta, joka edellyttää uskoa. Siksi tarvitaan uskontunnustus, joka ilmaisee sen, mitä Jumala ihmiselle antaa eli uskon lahjan. Isä meidän -rukous puolestaan osoittaa, miten ihminen voi pysyä ja kasvaa uskossa ja rakkaudessa, niin että hän voi täyttää Jumalan käskyissä ilmaiseman luomistahdon. Tällä tavoin Isä meidän -rukous edellyttää uskontunnustuksen, joka puolestaan suuntautuu kymmenen käskyn täyttämiseen.

    Ison katekismuksen Herran rukouksen selitys sisältää melko laajan johdannon, jossa eri tavoin kehotetaan rukoukseen. Johdannossa Herran rukous kytketään muuhun katekismusaineistoon seuraavasti: "Olemme nyt kuulleet, mitä meidän pitää tehdä ja mitä uskoa. Niihin sisältyy parhain ja autuaallisin elämänosamme. Jatkamme eteenpäin katekismuksen kolmanteen osaan, joka kertoo, miten on rukoiltava. Kaikkien ihmisten elämässä näet pätee tämä totuus: vaikka olemmekin alkaneet uskoa, ei kukaan meistä silti pysty pitämään kymmentä käskyä täydellisesti, kun vielä Perkele, maailma ja oma lihammekin panevat kaikin voimin vastaan. Sen vuoksi onkin mitä tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman täyttää kymme-nen käskyä ja että hän raivaisi tieltämme kaiken, mikä on sitä estämässä. Mutta mitä meidän on rukoiltava ja miten sen on tapahduttava? Jotta sen tietäisimme, on Herramme Jeesus Kristus itse, kuten kohta näemme, opettanut meille valmiin sanamuodonkin." (IK, 384; BSLK, 662.)

    Kymmenen käskyä opettaa, "mitä meidän pitää tehdä", ja uskontunnustus, "mitä uskoa". Isä meidän rukous puolestaan paljastaa, "miten on rukoiltava". Vaikka ihminen on saanut uskon, hän ei pysty täysin pitämään käskyjä, koska turmiovallat edelleen vaikuttavat hänessä. Ihminen ei kykene omin voimin vastustamaan Perkelettä, maailmaa ja omaa lihaansa, vaan siihen kykenee Jumala yksin. Siksi on koko ajan rukoiltava Jumalalta apua ja pyydettävä kasvavaa uskoa ja voimaa täyttää käskyt. Tämän rukouksen sisällön ja muodon opettaa Jeesus itse Isä meidän -rukouksessa.

    Herran rukous päättää näin katekismuksen klassiseen aineistoon perustuvan pääosan. Se toisaalta jatkaa eteenpäin käskyjen ja uskontunnustuksen avaamaa linjaa ja toisaalta viittaa takaisin niihin. Herran rukouksessa pyydetään jatkuvasti sitä uskoa ja rakkautta, jota käskyt edellyttävät ja jonka uskontunnustus lahjoittaa. Luther viittaakin Isä meidän -rukouksen pyyntöjen selityksissä usein käskyihin ja uskonkohtiin.

    Ihmisen näkökulman läpäisee kuitenkin koko ajan Jumalan olemuksesta nou-seva lähtökohta. Viime kädessä katekismuksessa onkin Lutherin mukaan kysymys Jumalan olemuksesta, joka on hyvyys ja rakkaus. Tämä olemus paljastuu Jumalan trinitaarisissa pelastusteoissa, joista katekismus kertoo.

    Lutherin kolminaisuusopillinen painotus näkyy erityisen selvästi uskon-tunnustuksen selityksessä. Edeltävästä perinteestä poiketen Luther jakaa uskontunnustuksen selityksen kolmeen uskonkohtaan, joita hän käsittelee varsin itsenäisesti. Ensimmäisessä luomisesta puhuvassa kohdassa ei vielä viitata Poikaan eikä Pyhään Henkeen, vaan puhutaan Jumalasta yksinomaan Isänä. Samalla tavoin ensimmäistä uskonkohtaa edeltävä kymmenen käskyn selitys nousee kokonaan luomisen näkökulmasta: kyseessä on luonnollinen laki, jonka kaikki Jumalan luomat ihmiset voivat tunnistaa. Edes ensimmäisen, uskoa käsittelevän peruskäskyn selityksessä ei viitata Kristukseen eikä Pyhään Henkeen. Uskontunnustuksen jälkeinen materiaali, Isä meidän, sakramentit ja muut tekstit nousevat puolestaan kolmannen uskonkohdan selityksen pohjalta. Ne kuvaavat sitä pyhittävää työtä, jota Pyhä Henki jatkuvasti tekee kirkossa ja kristityn elämässä. Näiden jaksojen keskelle asettuu toisen, Pojan lunastus-työtä koskeva uskonkohta, joka muodostaa katekismuksen keskuksen.

    Kolminaisuuden persoonien työt kytkeytyvät selkeän itsenäisestä kuvauksesta huolimatta Lutherilla kuitenkin kiinteästi yhteen. Pyhän Hengen pyhittävä työ edellyttää Kristuksen lunastavan työn, ja Pojan lunastavan työ edellyttää Isän luomistyön. Itse asiassa Isän luomistyö saavuttaakin täytty-myksensä juuri Pojan lunastustyössä ja Hengen pyhittävässä työssä. Jumalan trinitaariset työt muodostavat näin yhden pelastushistoriallisen kokonaisuuden, jossa Jumala paljastaa äisällisen sydämensä kaikki syvyydet sekä sulan rakkautensaä (IK, 382; BSLK, 660). Jumala ilmoittaa itsensä persooniensa työssä, ja niin kate-kismuksesta voi oppia tuntemaan äJumalan olemuksen, ajatukset ja teotä (IK, 382; BSLK, 660).

    Katekismuksen pääosia ei siis Lutherin katekismusten mukaan tule ymmärtää toisistaan erillisinä, niin että ne voitaisiin vapaasti irrottaa muiden yhteydestä ja selittää mielivaltaisesti omina kokonaisuuksinaan. Kukin kohta tulee sen sijaan jäsentää muiden kohtien yhteyteen sille paikalle, johon se trinitaarisessa jaottelussa asettuu. Tällöin on kiinnitettävä huomiota esimerkiksi siihen, että eettisten kysymysten käsittely kymmenen käskyn myötä tapahtuu luomisteologiselta pohjalta. Katekismuksen Kristus-keskeisyys puolestaan ei merkitse muiden uskonkohtien merkityksen vähättelyä, vaan on luonteeltaan trinitaarista. Ja spiritualiteetti ei painotu omiin sisäisiin hengellisiin tunteisiin ja elä-myksiin, vaan rakentuu etiikan ja uskon sisällön laskemalle perustukselle.

Rukous Pyhän Hengen työnä
    Isä meidän -rukous asettuu näin katekismuksen kokonaisuudessa kolmannen uskonkohdan jälkeiseen maastoon. Herran rukous kertoo Pyhän Hengen jatkuvasta pyhittävästä työstä kirkossa ja yksittäisen kristityn elämässä. Piispainkokouksen katekismusehdotuksen Isä meidän -rukouksen puhuttelun selityksessä (kohta 25) sanotaan: "Elämän koettelemukset ajavat meitä rukoilemaan apua ja voimaa itsemme ulkopuolelta. Hapuileva ja sanatonkin rukous on Pyhän Hengen työtä meissä ja kääntymistä Luojan, elämän antajan puoleen." Rukous ei ole näin ihmisen oma työ, jonka hän tuo Jumalalle, vaan Pyhä Henki ajaa ihmisen rukoukseen käyttäen elämän koettelemuksia välineinään. Rukous ei ole myöskään ihmisen sisäinen harjoitus, jonka avulla ihminen pyrkisi parantamaan keskittymiskykyään tai muita henkisiä ominaisuuksiaan, vaan apua rukoillaan nimenomaan ihmisen ulkopuolelta, Luojalta, elämän antajalta. Kohdassa mainitaan nimenomaan, että ähapuileva ja sanatonkin rukous on Pyhän Hengen työtä meissää. Siis ei ainoastaan kaikki sanalliset rukoukset, erityisesti Isä meidän, vaan myös sanaton huokaus ja hädästä nouseva arka ja soperteleva avunpyyntö.

    Puhuttelun selitykseen liittyvä raamatunkohta painottaa samaa pneumatologista ulottuvuutta: "Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: 'Abba!, Isä!'" (Room. 8:14-15.) Lutherin Vähän katekismuksen selityksessä Hengen merkitys painottuu keskeisellä kohdalla, toisen pyynnön selityksessä: "Taivaallinen Isä antaa meille Pyhän Henkensä, niin että me hänen armonsa vaikutuksesta uskomme hänen pyhän sanansa sekä elämme Jumalan omina täällä ajassa ja siellä iankaikkisuudessa." Sama Jumalan valtakunnan tulemisen ja Hengen saamisen yhteys näkyy myös katekismusehdotuksen selityksessä: "Isä meidän -rukouksessa pyydämme, että Pyhä Henki asuisi sydämessämme ja vakuuttaisi meidät Jumalan rakkaudesta. Jumala tahtoo joka päivä sanallaan ja Hengellään hallita ajatuksiamme ja tekojamme, jotta uskoisimme yksin häneen ja olisimme Kristuksen kuuliaisia seuraajia." (Kohta 27.)

    Katekismusehdotus nostaa vielä lopussa esille Pyhän Hengen rukouksen subjektina. Loppuylistyksen selityksessä sanotaan: "Silloin kun emme osaa tai jaksa rukoilla, saamme turvautua siihen, että Pyhä Henki rukoilee meidän puolestamme." (Kohta 33.) Raamattuviitteenä on vastaavasti Room. 8:26-27.

    Tämä katekismuksen trinitaarisesta rakenteesta nouseva selkeän pneumatologinen painotus ei kuitenkaan ole eksklusiivista. Kun esimerkiksi puhutaan siitä, että Pyhä Henki rukoilee puolestamme, tarkoitus ei ole työntää kristologista näkökulmaa taka-alalle. Katekismusta tulee lukea kokonaisuutena, yhdessä kohdassa on pyritty käsittelemään vain siihen kohtaa suoraan liittyviä asioita. Niinpä Kristuksen esirukous tulee esille toisen uskonkohdan selityksen lopussa, jossa nimenomaan mainitaan, että äKristus rukoilee meidän puolestammeä (kohta 18). Pyhän Hengen tehtävänä on nimenomaan kääntää rukoileva ihminen Luojan, elämän antajan puoleen, ja tuoda Kristus ja hänen lahjansa meidän sydämeemme.

Rukouksen teosentrisyys
    Lutherin katekismuksille on ominaista tietty teosentrinen eli jumalakeskeinen painotus. Katekismus kertoo ennen kaikkea Jumalan teoista ihmisen pelasta-miseksi. Vanhurskauttamista ei käsitellä erillisenä kysymyksenä, vaan koko katekismus puhuu vanhurskauttamisesta yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta Lutherilla teosentrinen korostus ei merkitse inhimillisen todellisuuden vähättelyä. Päinvastoin jumalallinen todellisuus on koko ajan läsnä inhimillisessä ja läpäisee sen. Siksi Lutherin katekismuksille on tyypillistä erityinen inhimillisyys ja elämänläheisyys. Tämä näkyi jo kokonaisjäsennyksen tasolla: rakennetta voitiin tarkastella yhtä aikaa sekä ihmisen näkökulmasta että Jumalan olemuksesta käsin.

    Myös Isä meidän -rukouksen selityksessä teosentrisyys näkyy monin tavoin. Jo lähtökohta on jumalakeskeinen, onhan kysymys rukouksesta Jumalalle. Ihminen ei rukouksen avulla harjaannuta omia sisäisiä ominaisuuksiaan ja valmenna itseään entistä parempiin suorituksiin, vaan odottaa apua itsensä ulkopuolelta, Jumalalta. Rukouksen edellytyksenä on juuri nimenomaan ihmisen oma kyvyttömyys synnin, kuoleman ja pimeyden valtoja vastaan.

    Rukous ei Lutherin mukaan perustu myöskään ihmisen omille ansioille tai hurskaudelle, vaan rukoiltava on siksi, että Jumala on näin käskenyt. Ison katekismuksen Isä meidän -rukouksen selityksen johdannossa Luther korostaa voimakkaasti, että rukous on Jumalan käsky. Rukous ei ole yhdente-kevä tai vapaaehtoinen harjoitus, vaan toinen käsky vaatii rukoilemaan. Luther toistaa tässä yhteydessä monta kertaa, että äminun pitää ja on pakko rukoillaä. Toista käskyä on noudatettava kuten jokaista muutakin Jumalan käskyä. Rukouksen laiminlyönnistä seuraa Jumalan vihastuminen ja rangaistus.

    Rukouskäskyn merkityksen painottaminen tähtää ansioajattelua vastaan. Rukouksen kuuleminen ei perustu rukoilijan hurskauteen tai ansiollisuuteen. Koska rukous on Jumalan käsky, kaikkien ihmisten rukoukset ovat "yhtä kallisarvoisia, pyhiä ja Jumalalle otollisia". Siksi kenenkään ei tule ajatella, ettei hän ole "kyllin pyhä" eikä "arvollinen" rukoilemaan. "Jumala ei hyväksy rukouksiamme meidän henkilömme tähden, vaan sanansa ja kuuliaisuuden tähden. ... On siis ensi-sijaisen tärkeää painottaa sitä, että kaikkien rukousten on perustuttava kuuliaisuuteen, joka kohdistuu Jumalaan. Siihen niiden on nojattava ja jätettävä oma henkilömme vaille huomiota, olimme sitten hurskaita tai syntisiä, arvollisia tai arvottomia." (IK, 385386; BSLK, 666.)

    Jos rukouksen perustuminen Jumalan käskyyn unohdetaan, seurauksena on väärä ja ulkokultainen rukous. Rukous on tällöin pelkkä ihmisen suoritus Jumalalle. Siitä tulee "ulkokohtainen meno", "pelkkä peli", "umpimähkäistä höpinää" ja "pälpätystä ja hoilaa-mista", jota ei voi sanoa varsinaiseksi rukoilemiseksi. Oikeasta Jumalan käskyyn perustuvasta rukouksesta on kysymys sen sijaan silloin, kun "Jumalaa huudetaan avuksi kaikessa hädässä, kuten toinen käsky opettaa".

    Mutta rukous ei perustu ainoastaan Jumalan käskyyn vaan myös lupaukseen. Luther ottaa esille kaksi Raamatun kohtaa: äAvuk-sesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon sinut pelas-taa.ä (Ps. 50: 15.) ja äAnokaa, niin teille annetaan ... sillä jokainen anova saa.ä (Matt. 7: 78.) Näin Jumala lupaa ävar-maakin varmemminä antaa sen, mitä rukoillaan.

    Rukous perustuu näin sekä Jumalan sanan käskyyn että lupaukseen. Tämä Jumalan sanaan pohjautuminen estää rukoilijaa turvautumasta rukouksessa omiin tekoihin: "Omasta mielijohteestani en sitä tee enkä oman ansioni varassa, vaan nojaan sinun käskyysi ja pidän kiinni lupauksestasi, joka ei voi jäädä täyttymättä eikä pettää minua." (IK, 386; BSLK, 667.) Jumalan sana ei ole kuitenkaan rukouksen perustana vain periaatteessa vaan myös käytännössä. Juuri sana "herättää ja sytyttää" rukoilijan sydämen, niin että hän rukoilee "innokkaasti ja ilomielin" (IK, 386. ämit Lust und Liebeä, BSLK, 666).

    Isä meidän -rukouksen kiinteällä sanamuodolla on Lutherin mukaan tärkeä merkitys. Sen avulla Jumala itse opettaa, "miten ja mitä meidän tulee rukoilla". Valmis sanamuoto takaa, että rukous on sanoiltaan ja sisällöltään Jumalan tahdon mukainen. Siksi rukoilijan ei tarvitse omia vapaita rukouksia käyttävän tavoin epäillä, kuuleeko Jumala rukouksen.

    Teosentrisen painotuksen piiriin voitaneen laskea myös Lutherin tapa selittää rukouksia kaksiosaisesti Vähässä katekismuksessa. Kolme ensimmäistä pyyntöä ilmaisevat Lutherin mukaan äne tarpeet, joissa on kysymys Jumalasta itsestäänä (IK, 392; BSLK, 678). Näiden Jumalaan kohdistuvien pyyntöjen selityksessä Luther noudattaa molemmissa katekismuksissaan kaksiosaista jaotusta. Ensin hän kysyy "Mitä se merkitsee?" ja sitten "Miten se tapahtuu?". Ensimmäisessä osassa painotetaan kirkkoisien ja keskiaikaiseen perinteeseen liittyen, että Jumalan nimen pyhittäminen, valtakunnan tuleminen ja tahdon tapahtuminen eivät ole rukouksesta riippuvaisia, vaan tapahtuvat "sinänsä", "itsestään" ja "ilman rukoustammekin". Rukous tähtää siihen, että kaikki tämä tapahtuisi myös "meidän keskuudessamme". Toisessa osassa Lutherin oma selityspanos korostuu voimakkaammin. Niissä Jumalaan kohdistuvia "sinä"-pyyntöjä käsitellään rukoilijan näkökulmasta. Kysymys ei ole kuitenkaan ihmisen toiminnasta omavoimaisena Jumalan työtoverina, vaan korostus on Jumalan työssä, joka tapahtuu ihmisessä ja hänen elämänpiirissään. Rukouksen toteuttamisen subjekti on Jumala itse.

Luterilaisen spiritualiteetin lähtökohta
    Lutherin katekismukset ja kirkon uusi katekismusehdotus tarjoavat näin mahdollisuuden luterilaisen spiritualiteetin teologian perusteiden hahmotteluun. Luterilainen spiritualiteetti on Jumalakeskeistä. Hengellinen elämä on Pyhän Hengen pyhittävää työtä ihmisessä, eikä ihmisen omaa hengellistä ponnistelua ja harjoitusta. Ihminen ei hae inspiraatiota rukoukseen kaivautumalla omaan sisimpäänsä eikä myöskään uskonnollisesta elämyksestä. Rukouksen lähtökohtana on ulkoinen sana, joka välittyy raamatullis-ekumeenisissa katekismusteksteissä ja erityisesti Jeesuksen opettamassa Isä meidän -rukouksessa. Hengellisellä elämällä on näin selkeä trinitaaris-kristologinen sisältö.
BSLK
Bekenntnisschriften der evangelisch-lutherischen Kir-che. 8. Aufl. Göttingen 1979.

IK
Tohtori Martti Lutherin Iso katekismus. Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Helsin-ki 1990, 325-423.


 ,