STI 22.10.1998 / Mauno Salomäki

HERÄNNÄISYYS EILEN, TÄNÄÄN JA HUOMENNA


 

Mistä herännäisyys on tullut, miltä se näyttää nyt ja mihin se on menossa?

    Yltiöpietismiä ja maltillista 1770-luvulla puhjennutta varhaisherännäisyyttä seurasi ns. myöhäisempi herännäisyys.
    Sen alkukohtana pidetään 1796 tapahtunutta Telppäs-niityn ihmettä. Silloisen Iisalmen pitäjän Savojärven kylässä parin talon väen yllätti heinäpellolla erikoinen yliluonnollinen kokemus. Kysymyksessä oli eräänlainen hurmosilmiö, joka aiheutti mukana olleissa voimakkaan hengellisen herätyksen. Se levisi nopesti mainitun kylän väestöön ja sieltä edelleen lähialueille ja edemmäksikin. Ilmassa oli herätyksen henkeä.

    Tämän herätyksen johtoon tuli aluksi kansanmies Juhana Lustig. Hän oli kuitenkin hengellisesti pinnallinen ja ailahteleva, ja liike alkoi kehittyä kevytmieliseen suuntaan.

    Kymmenisen vuotta herätyksestä sen johtajaksi nousi talonpoika Paavo Ruotsalainen (1777-1852). Paavo oli lapsuudestaan saakka kokenut Jumalan kosketusta sisimmässään. Nuoruusvuosina hän tuli syvään synnintuntoon ja tunsi olevansa kadotettu. Lähipiiristä Paavo ei löytänyt apua sielunsa hätään, eikä evankeliumi avautunut hänelle Raamatusta, jota hän ahkerasti luki. Hän oli kuullut miehestä, jolla oli hengellinen viisaus ja joka monia oli osannut neuvoa. Tämä mies oli seppä Jaakko Högman Jyväskylästä. Pitkän jalkamatkan jälkeen Paavo tapasi sepän, joka tunnisti neuvonkysyjän sisäisen tilan ja sanoi: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki - Kristuksen sisällinen tunto." Sepän luona keskusteltaessa Paavolle avautui armo, joka oli ollut häneltä kateissa.

    Päästyään Kristuksen armon osallisuuteen Paavo Ruotsalainen syventyi uskonelämässään. Hengellistä viisautta hän ammensi Raamatun lisäksi ajan saarnakirjoista ym. hengellisestä kirjallisuudesta. Erittäin tärkeäksi Paavolle tuli pieni kirjanen, Thomas Wilcoxin "Hunajan pisarat". Tuo kirja korostaa harvinaisen voimakkaasti Kristusta ainoana pelastuksen lähteenä. Jumalan eteen Ruotsalaista ajoi sittemmin myös ulkonainen ahdinko, ei vähiten taloudellinen hätä.

    Ennen pitkää Paavo Ruotsalaisesta tuli sananjulistajana ja sielunhoitajana koko Pohjois-Savon seudun herännäisyyden johtaja. Eri tahoilla maakuntaa ja Karjalassa asti alkoi leimahdella Jumalan tulia, joita Paavo sai olla hoitamassa. Hän taltutteli hurmahenkisyyttä ja ohjasi herätykseen tulleita raitistumaan oikealla tavalla. Ekstaattisia kokemuksia paljon tärkeämpää oli sanassa luvatun Kristus-yhteyden saaminen.

    Kirkon perinnäiset muodot olivat jähmettyneet puhdasoppisuuden ja valistuksen asemiin. Yhteiskunnalle, viralliselle kirkolle ja sen papistolle herännäisyys oli alkuaikoina lähinnä häiritsevää villihenkien toimintaa, jota arvosteltiin ja yritettiin jotenkin pitää suitsissa. Ymmärtämystä ajan papistolta oli turha hakea.

    Opillisesti Paavo Ruotsalaisen hengenliike oli kuitenkin lujasti kirkollinen, luterilaiseen tunnustukseen liittyvä, joka pitäytyi sanaan ja sakramentteihin.

    Puhdasoppisuudenajan opin armonjärjestyksestä Paavo Ruotsalainen eli Ukko Paavo, niinkuin häntä myöhemmin kutsuttiin, hylkäsi ja näki kristityn koko elämän parannuksena ja uudestisyntymisenä. Kristus on Sanan Herra, joka jakaa armoaan oman aikataulunsa ja mittansa mukaan. Ihmisen rooli on ikävöidä ja odottaa. Tämä korostus sai aiheen siitä, että herätykseen tulleet olivat suloisia armon kokemuksia saatuaan alkaneet vaatia niitä Jumalalta jatkuvasti, voidakseen nautiskella ja hekumoida niillä.

    Keskeisenä korostuksena Ruotsalaisella oli se, että ihminen vanhurskautetaan ja hän pelastuu yksin armosta, Kristuksen tähden. Omavanhurskautta vastaan hän taisteli sellaisella kiivaudella, että lankesi varomattomuuteen suhteessa syntiin. Tarkoitan vapaamielista suhtautumista alkoholiin.

    1800-luvun alkupuolella ilmeni maassamme useita paikallisia herätyksiä, usein ilman mitään näkyvää yksityistä syytä. Oli kysymys Jumalan toiminnasta. Elä- mä Pohjanmaalla oli mainittuun aikaan maallistunutta ja hengellisesti kuollutta niinkuin niihin aikoihin yleisesti muuallakin maassamme. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla puhkesi myös väkivaltaisuutta, ns. puukkojunkkari-ilmiö. Runsas alkoholin käyttö, tappelut ja monenlainen paheellinen elämä oli yleistä. Kaiken Jumalasta vieraantumisen keskellä oli monien ihmisten sielussa kui- tenkin hiljainen jumalakaipuu. Jumala valmisteli tulevia virvoituksen aikoja. Pohjanmaalla voimakkaat herätykset näennäisesti syntyivät nuorten, herätyksen kokeneitten pappien välityksellä. Heistä huomattavimmat olivat Jonas Lagus (1798-1857) ja Niilo Kustaa Malmberg (1807-1858). Heidän julistuksensa löysi vastakaikua herkistyneissä mielissä.

    Lagus tuli herätykseen nuorena pappina Vöyrillä. Häntä pyydettiin sairaskäynnille vakavasti sairaan seurakuntalaisen luo, mutta hän vitkasteli lähtöään, nauttien koolla olevasta kevytmielisestä seurapiiristä. Kun pappi pääsi perille, sairas oli kuollut. Silloin joku läsnäolijoista sanoi: "Kirottu olkoon se, joka Herran työtä kelvottomasti tekee." Siitä sanasta Laguksen omatunto heräsi ja hän otti papinkutsumuksensa vastuullisesti Jumalan antamana tehtävänä.

    Malmberg oli jo ennen papiksi valmistumistaan toiminut lyhyen ajan Pietarissa papin apulaisena. Siellä hän sai syviä vaikutteita ns. gossnerilaisesta herätyksestä. Uusi hengellinen syventyminen hänessä tapahtui myöhemmin Laguksen välityksellä. Miehet määrättiin virkaan Kalajoelle, jossa heillä oli läheinen työyhteys ja sitten myös syvä hengenyhteys. Tuolta ajalta on Malmbergin kuvaus: "Pääasiallinen ja parhain seurani ja ajanvietteeni on kallis Raamattuni. Tällä kuvaamattoman arvokkaalla kirjalla on rohkaiseva sanansa sanottavana jokaisessa mielentilassa." Luotettavasta lähteestä hän ammensi sanottavansa.

    Opillisesti Laguksen ja Malmbergin julistus oli lähellä toisiaan. Kuitenkin ensinmainittu kiinteämmin liittyi Ruotsalaisen uskonkäsitykseen. Malmbergin julistuksessa oli selkeämmin pietistinen korostus ja herätyssaarnan luonne. Kirjeessään R.H. Aspelinille (1832) Malmberg sanoo mm: "Olen pyrkinyt kaikin voimin kuvaamaan ihmisille sen kauhistuttavan vaaran, jossa he ovat ilman uudestisyntymistä. - - - Sen seurauksena moni, joka aikaisemmin on ollut huoleton sielunsa pelastuksesta, on alkanut miettiä asiaa ja tullut levottomaksi elämänsä vaarallisesta tilasta sekä tullut luokseni kysymään neuvoa. Olen osoittanut heille Jumalan armosta tietä, jota heidän tulee vaeltaa, miten he tielle pääsevät ja sillä pysyvät. "

    Heränneitten pappien välityksellä herätys levisi myös yliopistoon. Mainittujen huomattavimpien pappismiesten lisäksi herännäisyyden piiriin liittyi suuri joukko muita pappeja. Herännäisyyden julistus tähtäsi omientuntojen heräämiseen, parannukseen, Kristuksen armon kirkastumiseen, sielujen pelastukseen. Julistus herätteli vastuullisuuteen myös perheväen sieluntilasta, varsinkin nuorisosta.

    Herännäisjulistuksen välityksellä herätykset levisivät seurakunnasta toiseen. Ihmiset tulivat synninhätään ja löysivat anteeksiantamuksen Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan sana tuli rakkaaksi ja seuroissa sitä ahkerasti yhdessä viljeltiin. Ihmisten sisäinen uudistuminen vaikutti myös ulkonaisen elämän uudistumisen. Syntielämä vaihtui kilvoitukseksi Kristuksen seuraamisessa. Väkevän sanan alla puukkojunkkarinkin hartiat alkoivat nytkähdellä ja kova sydän murtui etsimään Vapahtajaa. Lapualta Malmberg kirjoitti langolleen: "Täällä herää ihmisiä niin, että nurkissa paukkuu."

    1830-luvulla Savon ja Pohjanmaan herännäisyys kohtasivat Paavo Ruotsalaisen ottaessa yhteyttä Pohjanmaan pappeihin ja heidän liikkeeseensä. Voitiin todeta yhteinen käsitys uskonelämän perusasioista, ja näin maakuntien välinen yhteys kiinteytyi ja rintama lujittui. Seuroja järjestettiin ja puhujavierailuja tehtiin puolin ja toisin.

    Tällainen liikehdintä ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Virkavalta huolestui, sekä maallinen että kirkollinen. Yhteistuumin järjestettiiin ajojahti seuraliikettä johtaneita pappeja ja maallikkoja vastaan. Näkyvimmän ilmauksensa se sai Kalajoen käräjillä (1838-1839), jossa viisi pappia ja seitsemänkymmentä maallikkoa oli syytettynä ja tuomittiin rangaistuksiin. Aiheena oli paitsi konventikkeliplakaatin vastainen seurojen pitäminen, myös varojen kerääminen lähetystyölle. Nimittäin myös lähetysharrastus oli tullut toimintaan mukaan.

    Tuomiona Kalajoen käräjillä useat saivat sakkoja, ja lisäksi jotkut papit puolen vuoden virkaeron.1840-luvun alussa heränneiden suhde kirkkoon ja valtioon oli huonoimmillaan. Herännäispapit pysyivät kuitenkin Jumalan sanaan vedoten rohkeasti asiansa takana.

    Vaikka heränneitä vainottiin ja rangaistiin, ei liikettä saatu sillä loppumaan, vaan päinvastoin se yhä vahvistui. Niinhän vainot ovat kristikunnan historian varrella yleensäkin vaikuttaneet. Käräjät toivat herännäisyyden julkiseksi keskustelunaiheeksi, ja vähitellen kirkollisessa ilmapiirissä tapahtui muutos herännäisyyttä kohtaan suopeampaan suuntaan. Herännäispapit olivat voimakkaasti torjumassa korkeakirkollisesti suuntautunutta J.J.Nordströmin kirkkolakiehdotusta ja kannattivat vapaamielisempiä F.L. Schaumanin ajatuksia. Niinpä sitten vähitellen kokoontumisen rajoitukset poistettiin ja seuraliikekin sai vapaasti toimia.

    Herännäisyyden kirkkonäkemykselle on ominaista voimakas ja korostettu tunnustuksellisuus. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat ohjenuora, jolla suoritetaan rajanveto lahkolaisuuteen päin. - Tahdottiin kuulua yleiseen, yhteiseen kirkkoon. Näkyvä kirkko ja näkymätön kirkko, pyhien yhteys, ovat molemmat todellisuutta. Sitä myöten kun pappeja liittyi runsaasti herännäisyyteen, viralla on ollut liikkeessä vahva sija. Alusta lähtien se omaksui yleisen kristittyjen hengellisen pappeuden, mikä on pietististä perintöä

    Teologisesti arvioiden Jumalan sanalle, Raamatulle, ja sen kanssa yhtäpitävälle julistukselle annettiin suuri arvo. Tunnustus oli: Raamatussa puhuu ylösnoussut Kristus! -Kaste käsitettiin ratkaisevaksi Jumalan lahjaksi, mutta samalla kutsuksi jokapäiväiseen kilvoitukseen. Luterilaisen ehtoolliskäsityksen mukaisesti läsnäoleva, ylösnoussut Kristus on herännäisyydenkin ehtoolliskäsityksen perusta. Ehtoollisen kelvottomasta nauttimisesta varoitettiin.

    1800-luvun puolivälin tienoilla alkoi herännäisyydessä näkyä huonoja merkkejä. Pohjois-Savossa herätykset vähenivät ja toiminta taantui. - Papiston keskuudessa tuli erimielisyyttä uskonkäsityksestä. Tapahtui hajaannus, kun Fredrik Gabriel Hedberg (1811-1893) erosi herännäisyydestä. Monet muut papit erosivat mukana ja liittyivät Hedbergiin. Ikävöivän uskon sijaan Hedberg asetti omistavan uskon, joka tarkoittaa rohkeaa pelastusvarmuutta Kristuksen sovitustyön, Jumalan armolupausten ja pyhän kasteen perusteella. Herännäinäisyyden piirissä tuollaisessa uskonkäsityksessä nähtiin vaara, että pelkkää totenapitämistä luullaan uskoksi ja todellinen jumalasuhde jää syntymättä.

    1850-luvun loppupuolella jotkut herännäispapeista löysivät raamatullisen beckiläisen uskonkäsityksen ja omaksuivat sen teologian. Lagus ja Malmberg pysyivät kuolemaansa asti uskollisina omalle liikkeelleen. Vuosisadan loppupuolella papit hyvin yleisesti vetäytyivät pois herännäisyydestä ja liike jäi maallikkojen hoitoon. 1860- ja1870- lukuja sanotaankin tästä syystä "ukkojen ajaksi". Huomattavimmat näistä maallikkojohtajista olivat Arvi Logren Lapualta ja Taneli Rauhala Nivalasta.

    Herännäisliike koki voimakkaan nousun jälleen 1880-luvulla, kun N.K. Malmbergin poika Wilhelmi Malmivaara (1854-1922) tuli sen johtoon. Wilhelmi oli lähtenyt lukemaan teologiaa äitinsä toivomuksesta, mutta sai sisäisen kutsumuksen tehtävään myöhemmin. Malmivaaran pitäessä keväällä 1881 rippikoulua virkapaikassaan Kiuruvedellä nuoret tulivat sieluissaan levottomiksi ja alkoivat kysellä opettajaltaan, miten pelastutaan. Silloin papille tuli hätä ja hän tunnusti, ettei syvimmältään itsekään sitä tiedä. Rippikoulun opettaja koki herätyksen ja löysi omakohtaisesti Vapahtajan yhdessä monien koululaistensa kanssa. Siitä tapahtumasta herätykset lähtivät leviämään kulona kautta koko seurakunnan. Malmivaara sai olla "tulenkantajana", missä hän vaikuttikin. Joskus Jumalan työ merkitsi ihmisen äkillistä murtumista, joskus hiljaista kasvamista. Aina elämä uudistui, seuroja alettiin pitää ahkerasti, ja näin kodit muuttuivat rukoushuoneiksi.

    Läheisenä työtoverina Malmivaaralla oli rehtori Mauno Rosendahl (1848-1917) Oulusta. Hän toimi puhujana ja mm. kirjoitti viime vuosisataa kuvaavan herän- näisyyden historian. Läheinen ystävä Malmivaaralle oli niinikään ylistarolainen talollinen Juho Malkamäki, joka toimi seurapuhujana jo ennen Malmivaaran Lapualle tuloa.

    Vuosisadan vaihteen tienoilla herännäisyyskin alkoi organisoitua. Vuonna1888 perustettiin Hengellinen Kuukauslehti yhdyssiteeksi, liikkeen äänenkannattajaksi ja informaatiokanavaksi ulos päin. Vuonna 1892 peurustettiin Herättäjä kustannusliikkeeksi ja sen vuosikokouksen ympärille ovat muotoutuneet Herättäjäjuhlat. Vaatimattomasta alusta nämä vuotuiset kesäjuhlat ovat ajan myötä yhä kasvaneet. Vuonna 1912 Herättäjä-Yhdistyksestä tuli toimintaa johtava sisä-ja ulkolähetysjärjestö. Herännäisyyteen kuului hyvin läheisenä yhteys heimokansoihin ja sittemmin heimolähetystyö.

    Herännäiskansanopistot, joista ensimmäinen oli 1914 perustettu Karhunmäen Kristillinen Kansanopisto Lapualla, olivat tarkoitetut ohjaamaan nuorisoa yleissivistyksen lähteille ja käden taitoihin herännäisyyden hengessä.

    Vuonna 1893 Malmivaara oli uudistanut Siionin Virret, heränneen kansan veisuukirjan, joka toimi yhdistävänä tekijänä kaikkialla liikkeen vaikutusalueella. Sellainen asema Siionin Virsillä oli ollut jo niiden suomentamisesta 1790 läh- tien. - Wilhelmi Malmivaara oli itsekin virsirunoilija.

    Julistajana Wilhelmi Malmivaara oli elävähenkinen puhuja ja armoitettu saarnamies. Hänen julistukseensa sisältyy samalla kertaa sekä herätys- että kas- vatuskristillisyys. Siinä kuuluvat selkeästi myös isänmaalliset, kansalliset korostukset.

    Malmivaara kohdisti vakavasti sanansa sekä tavallisille sanankuulijoille, että puhujille. Pari lyhyttä näytettä "Viestejä vaivatuille" saarnakirjasta: "Usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Hengel- lisistä asioista voi elävästi puhella vain uskon salattua elämää elävä ihminen. Muuttumattomien pappien ja opettajien puheissa kuulijat jäävät siihen luuloon, että kaikki ovat uskovia Jumalan lapsia, eikä saarna kosketa niin, että oma- tunto haavoittuisi." Eräässä pyhäinpäiväsaarnassaan Malmivaara kuvaa tai- vaan ihanuutta Jeesuksen autuaaksijulistamisen pohjalta. Mutta voi- huutojen valossa hän piirtää kuulijoiden eteen kadotuksen näin: "Siellä ei ole enää viinapulloa, ei tanssitovereita, ei soittajia, ei irstailijoita, jotka jaksaisivat auttaa syntiin. Siellä ovat kortit palaneet, eikä sieltä löydy mitään sellaista, mikä täällä antoi iloa. Siellä itketään väärin kulutettua aikaa, menetettyä Jumalan ystävyyttä. " -Suoraa puhetta, eikö niin. Ei siinä syntiä silitelty eikä maailmaa hemmoteltu. Oli selkeitä pietistisiä äänenpainoja.

    Sitten vielä joku ajatus saarnasta, jonka aiheena on Jeesuksen vierailu Betanian kodissa. Siinä Malmivaara korostaa sananviljelyn tärkeyttä: "Miten on ystävät? Onko Jeesus kutsuttu teille vieraaksi koskaan? Jeesus on sidottu sanaan. Sanassa hän on meitä läsnä. Ken kutsuu Jeesuksen huoneeseensa, vie sinne Jumalan sanan, ei vain kirjahyllylle koristeeksi, vaan valistamaan jokapäiväisessä elämässä elämän sanana, elämänvoimana. - - - Rakkaus Jeesusta kohtaan tulee ilmi hänen sanansa viljelemisessä kotona arkioloissa. Mutta hän ei ole siellä, missä ei ole hänen sanaansa."

    Wilhelmi Malmivaara ei vieroksunut armonjärjestysajattelua. Lauri Haikola on tutkimuksessaan Malmivaaran pelastusopista pelkistänyt hänelle tunnusomaisen armonjärjestyksen neljään kohtaan: kutsu, herätys, armahdus ja uusi elämä.

    Kirjassaan "Suomalainen kristillisyys Wilhelmi Malmivaaran edustamana" Osmo Tiililä sanoo mm: "Malmivaara on periaatteessa tahtonut kristillisyydessään edustaa raamatullista ja kirkollista luterilaisuutta tunnustuskirjojen pohjalla. - - - Parannusta oleviin oloihin niin hengellisellä kuin maallisellakin alalla hän toivoo ensi sijassa uudesta parannuksen teosta Jumalan edessä. Tällaisenä hän on e l ä v ä n kristillisyyden mies, niin suuren arvon kuin hän opille antaakin. Koko Malmivaaran maailmankatsomus kulttuuri- ja historiakäsityksineen lepää Jumalan maailmanhallinnan pohjalla. - - - Hänen kristillisyyden kirkastama kansallistuntonsa ja isänmaanrakkautensa ovat antaneet paljon viitteitä kaikelle suomalaiselle viljelystyölle. - - - Wilhelmi Malmivaara on Jumalan lahja kirkollemme."

    Edellisen poika Väinö Malmivaara (1879-1958) sai olla isänsä työn jatkajana herännäisyyden vainiolla. Läheisenä työtoverina ja aseveljenä hänellä oli maallikkosaarnaaja Aku Räty. Liikkeen henki säilyi hyvin entisellään. Isien usko on ollut liikkeelle panevana voimana myös Väinö Malmivaaran toiminnassa. Hänen julistuksensa on ollut särkyneen sydämen puhetta, joka kosketti kuulijoita. Armo ja totuus olivat selkeästi esillä. Otan näytteeksi katkelman kahdesta saarnasta, jotka ovat peräisin "Se armo on sanomaton" -nimisestä saarnakokoelmasta. Ensimmäisen saarnan otsikkona on: "Nyt armoistuimen eteen." "Kuulijani! Käytkö sinä uskalluksella armoistuimen eteen? Oletko käynyt sen eteen tänä aamuna? Oletko painunut sen eteen täällä kirkossa nyt? - - - Armoistuimen eteen ei, rakkaat ystävät, käy kukaan meistä ilman uskoa. Ilman uskoa on sen edessä turha käydä. Uskotko sinä Herraan Jeesukseen Kristukseen? Uskotko sen, että hän on antanut ruumiinsa ja vuodattanut verensä sinun edestäsi ja että hän näin on antanut riittävän lunastushinnan sinustakin, joka olet kalliisti lunastettu? Uskotko tämän? Ja uskotko siis, että tuo Jeesuksen veri kykenee pesemään sinutkin kaikesta synnistä ja puhdistamaan kaikesta vääryydestä, pohjattomasta turmeluksestasi ja kurjuudestasi? - - - Jos emme todella usko Jeesukseen Kristukseen, meidät nähdään etsimässä puhdistusta ja pelastusta kirkossa käymisestä, sanan lukemisesta, turvautumasta muka Jumalaan omilla avuillamme. Mutta meitä ei nähdä armoistuimen edessä. - - - Älkää, hyvät ystävät jääkö pois sieltä, missä syntiselle on armo tarjona. Jos nyt jäämme sieltä pois, kuinka koskaan sinne pääsemme. - - - Miksi teidän pitäisi nääntyä näihin ajallisiin, kun on tarjona armoistuin, Jeesus Kristus? Käykää sen tähden uskalluksella armoistuimen eteen."

    Toiseksi lainaan katkelman Väinö Malmivaaran pyhäinpäiväsaarnasta: "Katsokaa tänä päivänä te, joilla on uskon silmät, pyhien joukkoa taivaassa. Eivät sinne kaikki näe, sillä useat ovat sokeita, likinäköisiä, jotka näkevät vain sen, mikä alhaalla on. Katsokaa te, joiden uskon ja toivon silmät Jumala on avannut, sitä veisaavaa joukkoa, joka veisaa taivaassa: "Halleluja!" Sen katseleminen on hupaista. Ja Herra suo mielellään sen, että me muistamme voittoon päässyttä näkymätöntä seurakuntaa. - - -

    Rakkaudesta hän asettaa meille katseltavaksi toisen joukon, puhuu niistä, joista hänen täytyy huutaa: "Voi teitä!" Hän asettaa meidän eteemme kadotettujen joukon: Katsokaapa tuotakin joukkoa, älkääkä vain sitä, joka on minun tykönäni ilossa! Sillä on nälkä, se saa murehtia ja itkeä. Te, joilla on korvat kuulla, kuulkaa sen parkua helvetin tulessa! Siinä joukossa ovat ne, jotka eivät Herrassa eläneet eivätkä Herrassa nukkuneet. Iäinen vaiva niitä polttaa. - - - Niin! Herra sanoo meille tämän tänä päivänä ja sanoo sen sitä varten, että me ajoissa liittyisimme pyhiin ja pakenisimme kirottuja ja kadotukseen tuomittuja.

    Kuulijani! Irti maailmasta nyt! Se on Herran tahto.Kuka tietää meistä, vieläkö ensi pyhäinpäivänä olemme ajassa. Irti maailmasta, ystävät, nyt jokaikinen. Pois siitä joukosta, joka ei mitään tarvitse, vaan nauraen synnissä elää. Pois Jumalan tähden sieltä. Pois siitä joukosta, jota kaikki kiittävät, pois sielunne pelastuksen tähden. - - - Tapahtukoon teille kaikille toki niin, että kun läheisenne jäävät vuoteenne ääreen, he siinä kiittävät Jumalaa siitä, että hän lunasti teidät kuolemasta ja helvetistä."

    Emme voi väittää, etteikö tässä kuuluisi selkeästi pietistiset äänenpainot. Itsekin olen kuullut Väinö Malmivaaran puheita. Ne olivat rakkaudellisia, kohtikäyviä ja herättäviä.

    Väinö Malmivaara on sisältä päin tarkastellut heränneen kansan elämää. Havainnoistaan herännäisyyden suhteesta kirkkoon, papistoon, armonvälineisiin, sisä- ja ulkolähetystyöhön sekä lasten ja nuorten kasvatukseen Malmivaara kertoo kirjassa "Kohti isänmaata" tähän tapaan: "Evankelis-luterilainen kirkko on Suomen heränneille rakas. Se on heille isien kirkko, vieläpä enemmänkin. Se on Herran kirkko, sanan ja sakramenttien kirkko, jota on vilpittömästi rakastettava Herran tähden, koska hän on tehnyt ja tekee sen piirissä armotekojansa. - - - Heränneet katsovat kirkon heikkouksien olevan heidän omia heikkouksiaan ja kirkon syntien heidän omia syntejään. - - -

    Heränneitten kiintymystä kirkkoon kuvaa vielä heidän arviointinsa kirkon opista. He myöntävät suuren arvon evankelis-luterilaisen kirkon puhtaalle opille.- - - Kirkon papistoon suhtautuvat heränneet yleensä kunnioittavan myötämielisesti. - - - Pyhää kastetta heränneet pitävät uudestisyntymisen pesona, eikä saa viivyttää lastensa kastamista. - - - Sisä- ja ulkolähetystä varten perustivat heränneet jo kauan sitten oman yhdistyksensä. - - - Aivan erikoisesti huolta kiinnittävät heränneet lasten ja nuorten kasvatukseen. Nuorison hyvinä kasvatuslaitoksina toimivat kansanopistot, joita heränneillä on kahdeksan."

    Tämä kuvaus on vuodelta 1952. Protestiasenne kirkkoa kohtaan oli tämän mukaan siinä vaiheessa täysin kadonnut, mutta protestia syntiä ja maallistumista vastaan herännäisyyden julistuksessa edelleen kuului. Uusia tuulia oli kuitenkin jo nousemassa. Yhteiskunta muuttui ja liike pyrki pysymään muutoksessa mukana.

    Olavi Kares (1903-1988) edusti herännäisyyden johtajien joukossa erityisesti kulttuuripersoonallisuutta ja avasi näköaloja siihen suuntaan. Tämä tulee näkyviin varsinkin hänen laajoissa päiväkirja- ja muistelmateoksissaan. Niissä on ajankuvausta kansallisen ja kirkollisen elämän ja herännäisyyden piiristä lähtien mitä erilaisimpiin kulttuurinäkymiin asti. Monella tavoin otetaan kantaa ajan ilmiöihin. Sekä kotimaisen että maailmankirjallisuuden parissa Kares liikkuu kuin kotonaan. Kareksen laaja kirjallinen tuotanto keskittyi myös herännäisyyden historialliseen kuvaamiseen. Mainittakoon tältä alueelta hänen tuotannostaan "Palava kynttilä" ja "Heränneen kansan vaellus I -V".

    Kares oli nuorena pappina perinteisen herännäisyyden vaalija henkeen ja vereen, mutta tajusi sitten myös muuttuneen ajan haasteet. Kirkollisissa kysymyksissä hänen mieltymyksensä matalakirkollisuuteen on tunnettua.

    Kirjassaan "Kuopion aaltopituudelta" Kares toteaa mm: "Se yhteiskunnallinen muuttumisprosessi, jonka keskellä elämme, merkitsee kansankirkollemme vakavaa kehotusta tilintekoon ja valvomiseen. Tämän päivän kirkon on tunnettava se evankeliumin rakennustyö, jota kristikunnassa on vuosisatojen ja sukupolvien aikana on tehty, mutta kirkon tähtäyspisteen on oltava tulevaisuudessa. - - - Tiedämme, että sellaisia voimia on liikkeellä, jotka tahtoisivat, jos ei kokonaan tyrehdyttää, niin ainakin heikentää kirkkomme työmahdollisuuksia rakkaan kansamme keskellä. Vaatimus kirkon julistuksen sensuroimisesta radiossa ja televisiossa oli siitä eräs merkki. Pyrkimys tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lopettamiseen tähtää samaan. Ja tuskin siinäkään aloitteessa, että kirkosta voitaisiin erota kirjeitse, heijastuu myötätuntoista mieltä kirkkoamme kohtaan. Näissä ja muissa ajan kysymyksissä kirkkomme on syytä valvoa ja kysyä, mikä olisi evankeliumin asialle ja kirkon missiolle rakentavinta. " Tässä kuvastuu huoli siitä kirkon- ja uskonnonvastaisesta liikehdinnästä, jota sotien jäkeen maassamme esiintyi. Kares otti kantaa uskon puolesta radika- lismia vastaan, mutta oli valmis kirkon uudistuksiin, sikäli kuin ne saattoivat palvella kirkon parasta.

    Erityisesti toisesta maailmansodasta lähtien yhteiskunnassamme on eletty monella tavalla nopean muutoksen aikaa. Kaupungistuminen on lisääntynyt ja moniarvoisuus kasvanut. Myös demokraattisuutta on pyritty lisäämään. Kirkko on tahtonut pysyä kehityksessä mukana. Se on sopeuttanut toimintaansa ympäröivään yhteiskuntaan ja uuteen aikaan. Niin se pyrki säilyttämään vaikutusmahdollisuutensa ja on osittain onnistunutkin.

    Siinä on myönteisiä asioita. Kirkko tuli entistä enemmän elämän keskelle. Syntyi uusia työmuotoja ja toimintatapoja. Moniarvoisuuden keskellä tapahtui samalla kirkon sekularisoitumista. Jopa maallisen ja hengellisen raja pyrittiin kokonaan kaatamaan. Vaarallisena sovellutuksena siitä näen esimerkiksi sen, että kunnallinen ja seurakunnallinen nuorisotyö yritetään jossakin yhdistää. Onpa jollakin paikkakunnalla esitetty kunnan ja seurakunnan yhdistämistä. Monella tavoin maailma on kirjoittanut kirkolle esityslistan, niinkuin vanha sanonta kuuluu, ja kirkko on osittain unohtanut syvimmän kutsumuksensa. Se kuuntelee enemmän ihmisten ääntä kuin kyselee Jumalan tahtoa.

    Liberaalinen raamattunäkemys on saanut sijaa ja sen myötä liberaaliteologia yleensäkin. Se näkyy esimerkiksi naispappeuden yleistymisenä ja julistuksen latistumisena. Niin monesti ihmisajatukset syrjäyttävät elävän Jumalan sanan. Ei ole ihme, jos ei herätystä tapahdu eikä uskoa synny.

    Tämä kirkon kehitys on ollut kohtalokasta herätysliikkeille, varsinkin herännäisyydelle. 1960-luvulla vasemmistotaustaisen radikalismin vaikutuspiirissä oli myös herännäisyydestä lähteneitä kirkon työntekijöitä mukana. Nämä tahtoivat soluttaa edellä mainittuja kirkon omaksumia aatteita sitten herännäisyyteen. Liikkeen runsaan pappisedustuksen välityksellä herännäisyys on kiinteässä vuorovaikutussuhteessa kirkon kanssa. Vanhempi papisto, joka edusti perinteistä herännäisyyttä, säilytti kuitenkin seuraväen luottamuksen ja suuressa määrin ohjasi ohjasi herännäisyyden henkeä. Vielä nykyäänkin yksityisten puhujien joukossa on perinteisen linjan edustajia.

    Vähitellen kuitenkin liberaalin yliopisto-opetuksen ja muiden opiskelijoiden saamien vaikutteiden myötä ajan henki on saanut nuoremman papiston välityksellä sijaa herännäisyydessä. Liikkeen nykyjohto suosii liberaalia linjaa ja pyrkii vaientamaan herätyshenkisen julistuksen. Alkuperäisestä protestiasenteesta kirkon luopumusta vastaan niinkuin kansan syntielämää vastaan on vähän jäljellä. Syvimmässä mielessä herännäisyys on kadottanut identiteettinsä. Uudistusliike on muuttunut virallisen kirkon myötäilijäksi. Kirkko myöskin osaa käyttää hyväkseen vastaan sanomatonta herätysliikettä saadakseen aattensa menemään läpi. Herännäisyys korostaakin itseään kirkon sisäisenä elämänliikkeenä. Tuntuu, että mitä suositummaksi herännäisyys on tullut nykykirkon piirissä - ja sellaista suosiotahan se on tietoisesti hakenut - sitä kritiikittömämpi liike on kaikkiin kirkon tekemisiin. Näin on esim. juuri raamattukysymyksen, julistuksen, virkakysymyksen ja vanhurskauttamisjulistuksen kohdalla.

    Julistuksessa kuuluu vielä entisiäkin äänenpainoja, jossa Jumalan sana tahdotaan välittää kokonaisena: lakina ja evankeliumina. Yhä useammin kuitenkin nykyään kuulee yksipuolista julistusta, "halpaa armoa". Jaakko Elenius sanoo kirjassaan "Vakavin kasvoin iloisin mielin" mm. näin: "Herrnhutilaisuuden mukaan Kristus on sovittanut kaikki maailman synnit. Koko maailma on synnitön ja vanhurskas. Maailman sovitus ja yksityisen ihmisen vanhurskauttaminen on sama asia. (Eleniuksen tulkinta!) Herrnhutilaisuuden pääsanomaksi jääkin näin: Tule sellaisena kuin olet." Varmemmaksi vakuudeksi nykyherännäisyys on lisännyt siihen jatkon: "Ole sellainen kuin olet", ettei vain mitään tunnon rauhattomuutta ja parannuksen mieltä pääsisi syntymään. Jumalan pyhyyden tunto on kadonnut. Suola on suuressa määrin käynyt mauttomaksi.

    Pelastuksen perustus on, niinkuin edellä on tullut ilmi, ollut herännäisyydessä alusta alkaen hyvin selkeä, Raamatun ja tunnustuksen mukainen . Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta evankeliumi voi olla murtava rakkauden sanoma vain Jumalan Hengen läpivalaisemalle, syntinsä tuntemaan tulleelle ihmiselle. Sellainen paljastuminen tapahtuu Jumalan elävän ja kokonaisen sanan välityksellä, jossa Jumalan sana saa toimia väärentämättömänä: lakina ja evankeliumina. Yleisellä rauhoittelulla kaiken synnin keskellä Jumalan nimi tulee pilkatuksi. Se ei ketään todella hoida, ei uudista, ei synnytä uskoa eikä vanhurskauta. Se ei ole mitään evankeliumia, vaikka sitä sellaisena markkinoidaan. Armo ei tule eläväksi ilman lyhentämämätöntä Jumalan sanaa.

    Seuraavassa tarkastelen nykypäivän herännäisyyttä liikkeen keskeisten toimintojen valossa.

    Herättäjäjuhlat monine seuroineen ja konserttitapahtumineen, jopa oopperoineen ja näytelmineen on herännäisyyden vuotuinen katselmustilaisuus ja suosittu kesäjuhla. Yleisömäärä liikkuu 20000 - 30000 vaiheilla. Mukana on kaikenikäistä väkeä lapsista vanhuksiin. Eri puolilla maata järjestettynä tämä tilaisuus tuo tuulahduksen herännäisyydestä etelästä pohjoiseen ja idästä länteen.

    Seurat, jotka ovat alusta lähtien olleet herännäisyyden päätoimintamuoto, ovat säilyttäneet paikkansa kokoontumisten muotona ja sisältönä. Seurat rakentuvat Siionin virsistä ja lyhyistä puheista. Puheet eivät ole raamatunselitystyyppisiä, vaan ns."ongelmalähtöisiä", ihmisen elämänkysymyksistä nousevia, joihin etsitään vastausta Jumalan sanasta.

    Tyypillinen seurojen kulku on sellainen, että virsillä ja puheilla käydään vuoropuhelua. Seuravieraan alottama virsi jatkaa puheessa esille tulleen aiheen käsittelyä, usein hyvin mielenkiintoisella tavalla. Seuraava puhuja usein lähtee liikkeelle edellä veisatun virren ajatuksista. Seuroissa on tavallisesti kolme, neljä puhujaa ja seurat kestävät keskimäärin tunnin ja vartin. Puhujissa on kokoontumista kohti suunnilleen yksi maallikko. Aikaisemmin tilaisuudet olivat enimmäkseen kotiseuroja, usein myös perhejuhlien yhteydessä. Nykyään ne ovat käyneet paljon harvinaisemmiksi. Nyttemmin kokoontumiset tapahtuvat usein yleisissä tiloissa: kirkoissa, seurakuntataloilla, opistoilla jne. Lapualla on kehitelty tavallista erikoisempiakin seurapaikkoja: esim. Osuuspankki, ravirata ja Simpsiön laskettelurinne. -Karhunmäen toimintakeskus kerää seuroihin suuren yleisön jopa useita kertoja kuukaudessa.

    Seuraväki on monin paikoin ikääntynyttä joukkoa, mutta on mukana myös keski-ikäisiä. Nuoria yleisissä seuroissa on hyvin vähän. Jonkin verran heillä on omaa seuratoimintaa. Mainitsemisen arvoinen piirre on se, että seuroissa on miehiä paljon mukana, mikä tuntuu voimakkaassa veisuussa. - Myös veisuuiltoja ilman puheita järjestetään.

    Ainakin Etelä-Pohjanmaalla on siirrytty paljon ns. maakunnallisiin seuroihin. Lähiseurakuntien seuraväki kokoontuu vuorottain kunkin seurakunnan alueella järjestettäviin herättäjänseuroihin. Paikallinen toiminta tapahtuu paikallisosastojen ja niiden yhteistyön välityksellä. Niitä voi olla seurakunnassa yksi tai useampia. Yhteensä paikallisosastoja on maassamme puolentoistasataa ja niiden jäsenmäärä noin kahdeksantuhatta henkeä. Jotkut paikallisosastoista ovat sammumaisillaan. Nykyihminen karttaa sitoutumista ja vastuun ottamista, varsinkin nuori polvi. Toisaalta silloin tällöin yhä myös uusi osasto syntyy.

    Siionin virret ovat merkittävä vaikuttaja herännäisyydessä. Ne ovat rukousvirsiä. Niissä seuravieras saa tuoda tuskansa ja ilonsa - sisäiset ja ulkonaiset - Kristuksen eteen. Niissä saa kuulla Vapahtajan äänen ja näin käydä siunattua vuoropuhelua. Siionin virsillä on veisattu julki virvoitusaikojen palavuus, ja ne ovat kantaneet kuivien aikojen yli, silloinkin, kun puheista ei ole saatu elämää. Vieläkin veisataan: "Me pyydämme Henkesi kastetta ja parannusarmoa uutta - - -", ja yhä tunnustetaan: "Me uskomme vielä sun nostavan näin kansamme kuoleman yöstä - - -." Jonkin verran Siioninvirsiä manipuloitiin teologisesti viimeisessä uudistuksessa 1972. Odotamme, minkälaista sanomaa kantavat ne virret, joita valitaan valmisteilla olevaan lisävihkoon. Se julkaistaan ensi kesänä.

    Perheen keskeiset kotihartaudet, jotka joskus ovat olleet ahkerassa käytössä, ovat käsitykseni mukaan jääneet nykyään hyvin vähälle. Myös yksityinen raamatunluku lienee vain harvojen harrastus.

    Hengellinen Kuukauslehti on muuttunut alkuperäisestä hartauslukemistosta Kotimaan tyyppiseksi yleislukemistoksi. Tosin se hartauskirjoituksia yhä sisältää, hyviäkin. Pitkän aikaa on joka numerossa ollut myös raamatuntutkistelu. On kirkkohistoriallisia välähdyksiä ja vaikuttavia ihmiskohtalokuvauksia. Kuulumisia kentältä kerrotaan niinikään. Nykyään heränneillä ja rukoilevaisilla on sellaista yhteistoimintaa, että Hengellisen Kuukauslehden lähes joka numeroon sisältyy myös rukoilevaisten aukeama. Siitä moni on löytänyt ravitsevaa sanomaa.

    Monet ovat loukkaantuneet siihen, että Kuukauslehdessä saavat niin paljon tilaa enemmän tai vähemmän uskolle vieraiden julkisuuden henkilöiden: kir- jailijoiden, näyttelijöiden, tiedemiesten, poliitikkojen ym haastattelut ja esitttelyt. He saavat vapaasti julistaa aatteitaan ja toimia heränneen kansan opettajina. Äskettäin, elokuun numerossa, juristi Jukka Kemppinen julisti ajanjakson 1880-luvulta 1960-luvulle herännäisyyden mustaksi kaudeksi. On siis täsmälleen kysymys Wilhelmi ja Väinö Malmivaaran ajasta, joka oli liikkeen kohdalla herätysten ja suuren siunauksen aikaa. Liikkeen perinnölle vieras henkilö saa opastaa lukijoita, mitä olisi menneisyydestä ajateltava. Kysyn: Mihin sillä pyritään? - Heikki Räisänen on saanut valistaa lukijoita raamattukysymykses- sä.

    Syvää pahennusta on herättänyt "Hengellinen Kuukausikierros"- palsta. Siinä pakinanomaisesti käsitellään erilaisia ajan ilmiöitä. Palstan toimittajat ovat toistamiseen sortuneet esim. tärkeistä eettisistä kysymyksistä puhumaan pilaillen kuin mistä tahansa toisarvoisista kysymyksistä. Uskonasioiden käsittely liikkuu usein hyvin profaanilla tasolla, vailla kunnioituksen tunnetta. Ketä se rakentaa! - V.1997 Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärä oli 7746.

    Kirjankustannustoiminta tapahtuu nykyään yhdessä Kirjapaja Oy:n kanssa. Vuonna 1997 julkaistiin viisi uutta kirjaa ja joitakin uusintapainoksia.

    Lähetystyö ja heimotyö ovat herännäisyyden huolenpidon kohteina. Heränneen Kansan Lähetysrahasto toimii Suomen Lähetysseuran yhteydessä ja rahoittaa lukuisan joukon lähettejä kentälle. Työ sukulaiskansojen keskuuteen on painottunut Venäjälle ja Viroon. Siihen sisältyy paljon diakonista toimintaa.

    Herännäisopistoja on toiminnassa kahdeksan. Jollakin tavalla ne tahtovat pitää kiinni alkuperäisestä aatteestaan, mutta työskentelevät hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin opistojen perustamisen aikoihin. Opiston suhde oppilaisiin ei ole enää sillä tavoin kiinteä ja perheenomainen kuin alunpitäen. Osittainen internaatista irtautuminen antaa nuorille vapauden valita esim. viikonloppuharrastuksensa mielensa mukaan. Herännäisopistojen oppilasaines on vaihtunut herännäiskotien nuorista hyvin erilaisista elämänpiireista tuleviin nuoriin. Tämä asettaa rajoituksensa leimallisena herännäisoppilaitoksena toimimiselle. Myös osa opettajista on täysin vieraita herännäishengelle. Koululaitos asettaa omat vaatimuksensa tavoitteel- liseen opiskeluun. Kurssien ainevalinta on todella monipuolinen. Tuntuu, että usein uskontokasvatus jää sivuasiaksi ja kaiken muun sinänsä hyödyllisen jalkoihin. Ennen opistojen kiinteään ohjelmaan kuului esim. aamu- ja iltahartaus, tuntien alottaminen virrensäkeistöllä, viikkoseurat ja sunnuntain jumalanpalvelus joka toinen pyhä. Siionin virret veisattiin nuorten sieluihin, joskin ne monelle olivat jo ennestään tuttuja. Nykyään aamunavaukset ovat vapaaehtoisia, tunteja ei aloteta virrellä ja opistoilla järjestettävistä seuroista oppilaat pääsääntöisesti pysyvät poissa. Tietenkin kristilliset asiat sisäistäneellä opettajalla on edelleenkin mahdollisuus eri aineiden yhteydessävälittää kristillistä maailmankatsomusta nuorille. Ennen kaikkea, vanhan viisauden mukaan: "Rehtori luo koulun hengen."

    Kerrotaan, että Karhunmäen opiston toiminnan alkuaikoina Wilhelmi Malmivaaran vieraillessa opistolla hän kyseli koulun johtajalta, pojaltaan Väinö Malmivaaralta: "Ketä täällä nyt on herännyt?" Usein oli hyviä uutisia. Nyt ei sellaisia kysellä ja harvoin herätyksistä kuulee puhuttavan.

    Herättäjän omaa nuorisotyötä tapahtuu Aholansaaren leiririppikouluissa ja saaren muissa nuorten kokoontumisissa. Muualla aikuisten nuorten piirejä toimii siellä täällä. Ukko-Paavon kotisaari on muutenkin herännäisyyden vilkas toimintakeskus monipuolisine ohjelmineen.

    Helsingissä toimii Heränneiden Ylioppilaskoti. Pienissä puitteissa sellainen on nykyään toiminnassa Oulussakin. Kummassakin ylioppilaskodissa järjestetään myös seuratoimintaa.

    Vanhastaan kuoroharrastuksella on ollut tärkeä sijansa herännäislikkeen piirissä. Valtakunnallinen kuoro, monet paikalliset kuorot ja opistokuorot sekä muutkin nuorten kuorot pitävät yhä Siionin virsiä esillä.

    Vastauksena kysymykseen, mistä herännäisyys on tullut, voimme lyhyesti todeta, että se on saanut alkunsa herätyksistä, jotka aina ovat Jumalan ihme ja Jumalan Pyhän Hengen työtä. Kokonaiset perheet ja kyläkunnat heräsivät synnistä, kokivat sielussaan Jumalan puhuttelun, löysivät Kristuksen omaksi Vapahtajakseen ja kokivat elämän uudistumisen. Elävän julistuksen alla kilvoiteltiin valvomisessa. Kodit tunsivat vastuunsa nuoren polven hoitamisessa uskon tielle. Yhteinen sananviljely ja rukous olivat siinä tärkeitä asioita. Keskinäinen rakkaus ja ystävämielisyys olivat herännäisyydelle ominaisia. Hajaannuksen ja lamaannuksen jälkeen Jumala uudisti työnsä ja antoi vielä virvoituksen aikoja, jotka kestivät sukupolvien ajan.

    Yhteenvetona siitä, miltä herännäisyys näyttää tänään, voimme todeta, että vaikka entinen pohjavirta onkin vielä olemassa, liike on paljon muuttunut. Hengellisestä yhteisöstä, jolle oli keskeistä huoli iankaikkisesta pelastuksesta, on tullut perinneliike, jossa puitteita entisestä on vielä jäljellä, mutta pyhä innostus ja hengellinen palavuus usein puuttuvat. Vamma on meidän yhteinen; ajanhengen vaikutus tunkee sisään. Tämä ongelma on tuttu monissa herätysliikkeissä.

    Julistus on usein aneemista ja maallistunutta, nykyajan liberaalin ilmapiirin mukaista. Raamatusta nouseva pietistinen ja herrnhutilainen julistus ovat paljolti vaienneet, vaikka juuremme ovat niissä. Keskeisen pelastussanoman tilalle ovat tulleet monenlaiset yhteiskunnalliset kysymykset, jotka tietenkin kuuluvat kristinuskon aihepiiriin, mutta jotka eivat saisi syrjäyttää selkeää julistusta synnistä ja armosta, Jumalan tahdosta ja pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa.

    Äskettäin oli eräältä henkilöltä kysytty, mitä on herännäisyys. Vastaus kuului: "Lähimmäisenrakkautta." Hyvä niinkin, jos se on totta. Tuo kuva oli ilmeisesti saatu nykyjulistuksen perusteella. Mutta joudun kysymään: Mihin on silloin jäänyt rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäinen osa? Onko uskolla vain vaakasuora ulottuvuus? Eikö ensimmäiseksi pitäisi olla Jumala-suhde, josta vain oikea lähimmäissuhde voi nousta!

    Aikoinaan herännäisyys oli protestiliike syntiä ja kirkon maallistuneisuutta vastaan. Sellaiselle olisi kipeästi tilausta ja tarvetta myös tänään. Itsekukin tarvitsemme koko ajan myös kohtikävää ja pysähdyttävää sanaa, jollainen Jumalan sana itsessään on. Kuitenkin julistuksessa arvot, asenteet ja ajattelu nimenomaan nuoremman polven kohdalla paljolti myötäilevät kirkon vapaamielisen siiven henkeä. Herännäisyyshän on papiston välityksellä kiinteästi sidoksissa ja vuorovaikutussuhteessa ajan kirkollisiin virtauksiin. Uudestisyntyminen kasteessa edellytetään, mutta julistuksessa kasteesta sekä lahjana että kutsuna puhutaan suhteellisen vähän. Ehtoollisvieraita enää vain harvoin muistutetaan tilanteen pyhyydestä. Maallistuminen ja avara kulttuurimyönteisyys on herännäisyydessä osittain vallannut elävän uskon paikan.

    Lopuksi vielä kysymme: Mihin herännäisyys on menossa? Miltä näyttää sen sen tulevaisuus?

    Kysymykset ovat vaikeita vastattaviksi. Emme ole selvänäkijöitä. Hälyttäviä merkkejä kuitenkin on, niinkuin edellä on tullut ilmi. Tarkoitan nimenomaan liberaalijulistusta ja nuorten ja keski-ikäistenkin vähäistä osanottoa liikkeen toimintaan. Perinteen siirtäminen on sukupolveltani onnistunut huonosti. Ei tarvitse olla suuri profeetta huomatakseen, että jos tätä menoa jatkuu, eilispäivän ja huomispäivän herännäisyys eivät tunne toisiaan. Ehkä kuitenkin jäännös säilyy.

    Suuri ongelma on, miten herännäisyys voisi olla ajan hermolla ja samalla säilyttää sen uudistavan vaikutuksensa hengelliseen elämään, mikä sillä on alunpitäen ollut. Jumalan sana varoittaa mukautumasta tämän maailmanajan mukaan. Siinä on vaaramme. Inhimillisistä laskelmista poiketen elävälle kristillisyydelle on käyttöä myös huomenna, sillä Jumala on pannut iäisyyden ihmisen sydämeen ja ikävän yhteyteensä. Vastakin kuollaan ja vastakin huudedetaan syvyydestä: Kuinka minä löytäisin armollisen Jumalan? Kuinka minä pelastuisin? Omakohtaista yhteyttä Vapahtajaan ihminen tarvitsee voimaksi elämään ja turvaksi kuolemaan.

    Herännäisyys ei ole yhtenäinen liike, vaikka sellaista kuvaa pyritään usein antamaan. Vielä nykyajassakin löytyy sen piirissä elävää julistusta ja vielä siellä täällä joku herää kyselemään omakohtaista yhteyttä Vapahtajaan. Jos Herra vielä palaa jäljilleen ja antaa uuden herätyksen ajan, herännäisyydellä on tulevaisuus. Muuten ei. Saamme luottaa Jumalan mahdollisuuksiin. Samalla kysymme: Mitä aikaa nyt eletään? Mikä hetki yöstä nyt on?


KIRJALLISUUTTA

    Heininen S, Heikkilä M, Suomen kirkkohistoria
    Hengellinen Kuukauslehti
    Huotari Voitto, Kirkkomme herätysliikkeet eilen ja tänään
    Kares Olavi, Palava kynttilä
    Kares Olavi, Heränneen kansan Vaellus I - V
    Kares Olavi, Kuopion aaltopituudelta
    Kytömäki Juho, Kysy menneiltä ajoilta
    Laitinen toivo, Herännäisyyden käsitys kirkosta 1840-luvulla
    Leino V. Herännäisliikkeen henki
    Malmberg N.K. Kirjeitä
    Malmivaara Wilhelm, Elämän ääni
    Malmivaara Wilhelm, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa
    Malmivaara Wilhelm, Viestejä vaivatuille
    Malmivaara Väinö, Se armo on sanomaton
    Murtorinne Eino, Suomen kirkon historia IV ja V
    Raittila Anna-Maija, Suomen kirkkohistoria
    Remes Vijo, Herännäisyydn nousu ja hajoaminen
    Rosendahl Mauno, Suomen herännäisyyden historia IXX:llä vuosisadalla I - V
    Salomies Ilmari, Suomen kirkkohistoria I - III
    Salomies Ilmari, Jumalan tulet
    Siionin Virret
    Sinnemäki Jussi, Herännäisyyden evankeliumia, runoutta ym
    Tarvainen Olavi, Paavo Ruotsalainen
    Tiililä Osmo, Suomalainen kristillisyys Wilhelmi Malmivaaran edustamana
    Toivorikas ja uskollinen, Väinö Malmivaaran muistokirja