Lestadiolaisuuden ekspansio

 

Tänä vuonna, Lars Levi Laestadiuksen syntymän 200-vuotisjuhlavuonna on lehdissä, radiossa, televisiossa ja seminaareissa sekä monissa pienemmissä tilaisuuksissa muisteltu häntä ja hänen työnsä tuloksena syntynyttä herätysliikettä. Olihan lestadiolaisuus aikanaan ja yhä edelleenkin sellainen elämänliike, että se herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Se on myös kirkollisista herätysliikkeistämme laajimmalle levinnyt ja on täällä Helsingissäkin tosin moniin eri ryhmiin jakautuneena ylivoimaisesti suurin kirkollisista herätysliikeistämme. Lestadiolaisuus kokoaa pääkaupungissamme seuroihin ja moniin muihin hengellisiin tilaisuuksiin viikoittain useita tuhansia ihmisiä: lapsia, nuoria ja aikuisia. Myös tämä Suomen Teologisen Instituutin lestadiolaisuutta käsittelevä luentosarja osoittaa, että herätysliikettä kohtaan tunnetaan mielenkiintoa. Kevään kuluessa näillä luennoilla valotetaan monelta suunnalta sekä itse Laestadiusta että lestadiolaista herätysliikettä. Yritän omalta osaltani tuoda jotain tähän keskusteluun kertomalla lestadiolaisuuden ekspansiosta eli levinneisyydestä.

 

Lars Levi Laestadiuksen kääntymisen katsotaan tapahtuneen vuoden 1844 alussa. Hän oli silloin Härnösandissa tuomiokapitulin määräämänä hiippakunnan koulujen ja seurakuntien tarkastajana aloittanut kaksipäiväisen tarkastuksen Åselessa. Ensimmäisen päivän tarkastustilaisuuden jälkeen hän tapasi Lapin Marian, 30-vuotiaan saamelaisnaisen, Milla Clementsdotterin. Heidän välillään syntyi keskustelu, joka johti Laestadiuksen kääntymykseen.

     Laestadiuksen saarnoista voidaan päätellä, että hän jo ennen Åselen kokemusta oli herätyskristillisyyden linjoilla, mutta oli kuitenkin tavallinen ”suruton” pappi. Mutta Lapin Marian tapaamisen jälkeen hänen saarnoissaan tuli selvästi, jopa korostetusti esille ”kristittyjen” ja ”maailman” välinen vastakohtaisuus sekä pyrkimys kääntymysmurrokseen, jotta sanan vaikutuksesta kuulijoille avautuisi ”sovituksen salaisuus” ja he kokisivat tulleensa armahdetuiksi. Herätyksen enteitä alkoi näkyä Kaaresuvannossa talvella 1845, mutta seuraavan vuoden keväällä siellä alkoi alkuheräyksenä tunnettu varsinainen lestadiolainen herätys. Nopeasti se voimistui ja levisi muutamassa vuodessa muuallekin Pohjois-Ruotsiin, -Suomeen ja -Norjaan. Herätykselle oli valmistanut maaperää viklundilaisuutena tunnettu herätysliike, joka parin sukupolven ajan oli esiintynyt voimakkaana Ylitorniolla ja säteillyt sieltä vaikutustaan ympäristöön aina Lapin seurakuntia myöten. Viklundilaisuus sai nimensä pastori Nils Wiklundista, joka oli Ylitornion seurakunnassa kirkkoherran Isac Grapen apulaisena. He kumpikin olivat herätyskristillisyyden, lähinnä kirkollisen pietismin edustajia. Wiklundilla oli ollut yhteyksiä myös herrnhutilaisuuteen hänen ollessaan 1770-luvulla Tukholmassa. Hän levitti kääntämäänsä herrnhutilaisten hartauskirjaa, Wapahtajamme meiden Jesuxen Christuksen kärsimisen ja kuoleman tutkistelemus, Alatorniolle ja Ylitorniolle, johon siihen aikaan kuuluivat Ruotsin- ja Suomen-puoleiset seurakunnan Alatornion ja Enontekiön väliltä. Teologian tohtori Martti E. Miettinen arvioi kuitenkin, että herrnhutilainen vaikutus rajoittui vain pienelle alueelle Torniossa ja Ylitorniolla, mutta kirkollisen pietismin vaikutus oli sitäkin merkittävämpi.

    Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan sanan levittäminen kuuluu jokaisen kristityn tehtäviin yleisen pappeuden perusteella. Lestadiolaiset saarnaajat toimivatkin tämän mukaisesti tehden pitkiä saarnamatkoja. Mutta lestadiolaisuuden nopeaan leviämiseen vaikutti ennen kaikkea se, että Laestadius kehotti heränneitä puhuttelemaan naapureita ja myöhemmin vielä saarnoissaankin muistutti kristittyjen velvollisuudesta varoittaa suruttomia. Herätyksen kokeneet ja ”uskovaisten” synninpäästöllä siunatut näkivätkin tehtäväkseen varoittaa ”suruttomia” ja ottivatkin uskonasiat puheeksi kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa. Kerrotaan, että Muonion seurakuntaa, johon lestadiolaisuus Suomen puolella ensimmäiseksi levisi, ei siihen aikaan voinut kukaan matkailija ohittaa, etteikö häneltä olisi suoraan kysytty, onko hän uskomassa. Vanhan lestadiolaisen sanonnan mukaan ”tiestä ja matkasta puhuminen” kuuluin ihmisten jokapäiväiseen elämään. (Vielä minunkin lapsuudessani vanhat uskovaiset naiset ja miehet ottivat uskonasiat puheeksi myös täysin outojen ihmisten kanssa.) Markkinoiden ja tilapäisten kauppayhteyksien kautta heränneet joutuivat tekemisiin hyvin laajalla alueella asuvien ihmisten kanssa Jäämeren rannalta aina Savoon asti. Monet tulivat kaukaakin Kaaresuvantoon ja myöhemmin Pajalaan tutustumaan lestadiolaisuuteen ja kuuntelemaan Laestadiuksen saarnoja.

    Hyvin merkittävä vaikutus lestadiolaisuuden leviämiseen oli Laestadiuksen valitsemien ja lähettämien raittiuslähettien työllä, jotka pitämissään kokouksissa lukivat myös Laestadiuksen ”saarnakarttoja” eli saarnakonsepteja. Mutta suurin vaikutus oli kuitenkin lähetyskouluilla, joista merkittävin oli Laestadiuksen työtoverin Juhani Raattamaan Lainiossa aloittama koulu, jota hän jatkoi useissa Pohjois-Ruotsin seurakunnissa. Laestadiuksen kuoltua helmikuussa 1861 Raattamaasta tulikin herätysliikkeen suvereeni johtaja.

      Lestadiolaisuuden nopea ja voimakas leviäminen ei johtunut niinkään tietoisesta missionäärisestä harrastuksesta, vaan siihen vaikutti ennen kaikkea väestön yleinen liikkuvuus, työmatkat ja voimakas muuttoliike. Muuttoliikkeeseen osasyynsä oli 1860-luvun lopun kato- ja nälkävuosilla, mutta ennen kaikkea 1859, 1868 ja 1879 toteutetuilla vanhojen ammattikuntasääntöjen rajoitusten höllentämisellä sekä 1879 annetulla elinkeinoasetuksella. Lestadiolaisuuden leviäminen tapahtui osin tasaisesti, mutta osin myös hyppäyksittäin kyliin ja kyläryhmiin. Näistä se sitten säteili ympäristöönsä.

      Lestadiolaisuuden voimakas ekspansio näkyy siinä, että se jo 1860-luvulla oli levinnyt laajalti pohjoiskalottialueella ja saavuttanut Perämeren rannikon. Saman vuosikymmenen lopulla se oli saanut ensimmäiset tukikohtansa suomalaisen siirtoväestön keskuudessa Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa. Suomessa kannattajia oli myös Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla, Satakunnassa, Hämeessä, Keski-Suomessa, Savossa ja Karjalassa. Etelä-Suomessa kaupungit olivat lestadiolaisuuden kannatusalueita, ja niistä se levisi ympäröiviin maaseudun pitäjiin. Myös Venäjällä oli lestadiolaisuutta varhain, sillä Pietarin kaupungin se tavoitti jo 1870-luvun alussa. Sieltä se levisi Viroon, ensin Narvaan seuraavan vuosikymmenen puolivälissä ja Tallinnaan 1890-luvulla. Myös ortodokseja liittyi lestadiolaisuuteen Pohjois-Karjalassa ja Venäjällä. Niinpä Ewangelinen-lehdessä Suomen kirkon tilanteesta kertovassa kirjoituksessa 1884 todettiin: ”Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla.”

 

Ennen kuin tarkastelemme yksityiskohtaisemmin lestadiolaisuuden ekspansiota, pysähdymme hetkeksi katsomaan, mitä mieltä lestadiolaisuudesta ja sen voimakkaasta leviämisestä olivat muutamat herätysliikkeen ulkopuolella olleet ja siihen paremmin perehtymättömät.

 

1800-luvun lopulla lestadiolaisuudesta keskusteltiin usein ja kovin sanoin. Myös monet huomattavat kirkonmiehet osallistuivat tähän keskusteluun ja ennustivat lestadiolaisen herätysliikkeen tulevaisuutta. Syynä herätysliikkeen nopea leviäinen pohjoiskalottialueelle, eri puolelle Suomea, Pietariin, Viroon ja Pohjois-Amerikkaan. Se herätti ihmetystä ja huolestumistakin. Pidettiinhän lestadiolaisuutta yleensä vain yhtenä monista uskonnollisista lahkoista, ja sille annettiin erilaisia pilkkanimiä, kuten villiusko, lentousko ja hihhulit, joka nimitys oli kaikkein yleisin. Huolestumisen aiheuttajina olivat lestadiolaisten rippikäytäntö, liikutukset, seurakuntaoppi, liiallinen käännytysinto, suvaitsemattomuus ja suoranainen antinomismi. Juho Tanskanen 1880 kirjoittamassaan herätysliikettä syvästi loukkaavassa kirjassaan Hihhulilaisuus oikeassa karwassaan kirjoitti lestadiolaisuuden leviämisestä mm.: ”Sanotaan sitä olewan jo Pietarissakin, mutta ei wielä - Konstiniopolissa” (Tanskanen 1880, 7). Konstantinopolin edessä on ajatusviiva. Rivien välistä voikin lukea hänen arvionsa, että lestadiolaisuus oli silloin saavuttanut jo levinneisyytensä äärialueen, Pietarin.

     Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johansson, jonka hiippakuntaan Pohjois-Suomikin silloin kuului, esitti 1892 kirjoittamassaan kirjassa, Laestadiolaisuus, oman arvionsa herätysliikkeestä näin: ”Äkkiä puhkeaa tunturituuli tuimana ja rajuna Lapin aavoilla tasangoilla pyörähyttelemään, mutta pian se katoaakin. - - Tunturituulen luontoinen on laestadiolaislahko. Äkkiä on se aikanaan hajoava” (Johansson 1892, 54). Samana vuonna Elis Bergroth kirjoittamassaan kirjassa, Suomen kirkon historia pääpiirteissään, yhtyi piispa Johanssonin näkemykseen. Hän kirjoitti: ” - - tuleva aika on epäilemättä toteuttava tämän hänen ennustuksensa” (Bergroth 1892, 390).

     Mutta näiden ”profeettojen” ennustukset menivät kuitenkin pahasti harhaan. ”Herätysliike olikin tunturipuro, joka muuttui vuolaaksi, väkeväksi virraksi”, kuten lääninrovasti Kullervo Hulkko kirjoitti 1950-luvulla piispa Johanssonin lausumaa arvioidessaan.  

 

Lestadiolaisen alkuheräyksen alkuvuosina pidetään vuosia 1846-1855. Silloin herätysliike oli levinnyt Kaaresuvannon lisäksi Pohjois-Ruotsissa Jukkasjärvelle, Jällivaaraan, Pajalaa ja Ylitorniolle. Suomessa se saavutti ensin Muonion vuonna 1864 ja seuraavana vuonna Enontekiön. Näissä kummassakin seurakunnassa 75 % väestöstä liittyi lestadiolaisuuteen. Seuraavina vuosikymmeninä kannatus juurtui näillä alueilla. Muonionjokilaaksossa erityisesti pyhärukouskäytäntö oli osaltaan vaikuttamassa tähän. Vielä nytkin monissa kylissä väki kokoontuu sunnuntaisin pyhärukouksiin. Jos paikalla ei ole saarnamiestä, lukee joku esilukijaksi valittu mies sanaa tavallisesti jostain Lutherin postillasta ja pitää rukoukset. Hyvän lauluäänen omaava toimii esilaulajana. 

     Lestadiolaisuuden vaikutus näkyi mm. muoniolaisten elämässä siten, että kun siellä vuonna 1844 18 taloa maksoi kruunulle veroa viinanpoltto-oikeudesta,  viisi vuotta myöhemmin enää kahdella talolla oli viinankeittovälineet, joista toinenkin vei ne nimismiehelle, joka teki ne käyttökelvottomiksi. Lapin kruununvoudin tilastojen mukaan Muoniossa vuosina 1848-1856 ei enää kukaan käyttänyt hyväkseen viinankeitto-oikeutta, ja käräjillä ei vuosina 1850-1853 ja 1855 ollut yhtään viinajuttua. Vuosi 1854 teki poikkeuksen. Myös riitajutut olivat ratkaisevasti vähentyneet. Piispantarkastuksessa 1852 piispa Robert Valentin Frosterus totesikin ”med stor glädje”, suurella ilolla, että seurakunnassa ei enää ollut juoppoja eikä muitakaan paheita.

      Kohta lestadiolaisuus se levisi myös Kolariin, Suomen Ylitorniolle ja Kittilään. 1870-luvulla Kittilästä muodostui lestadiolaisuuden keskus. Sinne tehtiin opintomatkoja lestadiolaisalueilta aina Etelä-Suomea ja Pohjois-Amerikkaa myöten. Myös Kemiin ja Rovaniemelle syntyi pieniä lestadiolaispesäkkeitä. Kuolajärvelle lestadiolaisuus tuli vuonna 1871 ja juurtui niin syvään, että seurakunnan kirkkoherran vuoden 1899 tilastojen mukaan 99,6 % väestöstä kuuluin tähän herätysliikkeeseen.

    1860-luvulla myös Ylitorniosta ja Simosta muodostui lestadiolaisuuden säteilykeskuksia. Ylitorniolta se levisi Tornionjokilaaksoa pitkin etelään aina Kalajokilaaksoon asti. Mutta herätysliike vaikutti myös Ruijassa, jonne 1866-1868 nälkävuosien johdosta suuntautui voimakas muuttoliike. Pohjois-Norjan kautta lestadiolaisuus levisi sitten Pohjois-Amerikkaan, Michiganiin ja Minnesotaan.

     Koillis-Pohjanmaalle lestadiolaisuus levisi 1850-luvun lopun ja 1860-luvun aikana. Voimakkaiksi herätysliikkeen tukialueiksi muodostuivat Kuusamo, Taivalkoski ja Pudasjärvi, joissa seurakunnissa n. puolet väestöstä lukeutui lestadiolaisuuteen. Oulun ja Raahen seuduille herätysliike levisi 1860-1890 -lukujen aikoina: Ouluun 1863 ja Raaheen 1867. Näillä seuduillahan lestadiolaisuuden kannatus on edelleenkin vankkaa. Kuten tiedämme, Oulu on vanhoillislestadiolaisuuden keskuspaikka, sillä siellä sijaitsee hyvin organisoitu SRK:n toimitalo, jossa on työssä yli 30 henkeä. 

     Pyhä- ja Kalajokilaaksoon lestadiolaisuus saapui 1860- ja 1870-lukujen aikana. Haapajärvellä liikkeeseen lukeutui yli puolet väestöstä ja Haapavedelläkin 1/4 väestöstä. Lesti- ja Perhojokilaaksossa Kokkolaan ja Himangalle liike tuli 1869. Himangalla se sai suurimman kannatuksen.

   Suomessa ruotsinkieliselle Pohjanmaalle levisivät ensimmäisinä luterilaisen kirkon ulkopuolelle kuuluneet anglosaksiset uskonyhteisöt. Kun lestadiolaisuus tuli sinne, se kohtasi siellä baptismin, metodismin ja pelastusarmeijan. Mutta myös herännäisyydellä ja evankelisuudella oli vahvaa kannatusta. Kun eriuskolaislain voimaantultua 1889 osa kirkon ulkopuolisiin herätysliikkeisiin kuuluneista erosi kirkosta, edisti se lestadiolaisuuden leviämistä. Papistokin suhtautui lestadiolaisuuteen myönteisemmin, kun nämä pysyivät kirkossa. Vaasaan saapuivat ensimmäiset lestadiolaiset 1872 ja Pietarsaareen kaksi vuotta myöhemmin.

    Etelä-Pohjanmaan lestadiolainen herätys saavutti 1870-1890-luvuilla. Ensimmäisen jalansijan se sai Teuvalla 1870, jossa sillä oli laajin kannatus, n. 8 % väestöstä. Myös Evijärvestä alueen pohjoisosassa muodostui varsin merkittävä lestadiolaispitäjä, sillä sielläkin heitä oli 4,5 % väestöstä.

     Kainuu oli herännäisyyden vankkaa tukialuetta. Lestadiolaisuuskin pääsikin sinne pohjoisesta sijainnista ja lähellä sijainneesta Oulun vahvasta lestadiolaisuuskeskusksesta huolimatta verraten myöhään. Se sai lestadiolaisuuden varsinaisina ekspansiovuosina vain vähän kannatusta täällä alueella, lukuunottamatta läntisinta pitäjää, Säräisniemeä. Sinne herätysliike levisi 1870, ja lähes 13 % seurakunnan väestöstä lukeutui lestadiolaisiin.

    Samanlainen lestadiolaisuuteen torjuvasti suhtautunutta aluetta oli myös Savo, joka oli herännäisyyden vankkaa tukialuetta. Ensimmäisenä lestadiolaisuus sai jalansijaa Kuopiossa 1871 ja parin vuoden kuluttua Leppävirralla, jonka väestöstä 4 % oli lestadiolaisia. Varmaan lestadiolaisuuden nuivaan suhtautumiseen vaikutti sekin, että Kuopio ja sitten Savonlinna olivat hiippakunnan pääkaupunkeina ja siellä vaikutti lestadiolaisuuteen kielteisesti suhtautunut kirkon korkein johto, erityisesti piispa Gustaf Johansson. Heidän vaikutuksensa säteili luonnollisesti myös paikkakunnan papistoon ja sitä kautta seurakuntiinkin.

    Keski-Suomeen herätysliike tuli pääasiassa Pohjanmaalta kuljeskelevien työmiesten ja käsityöläisten välityksellä. Jämsään herätysliike tuli kuitenkin todennäköisesti helsinkiläisen rakennusmestari ja saarnaaja Karl Wilkmanin Padasjoelle tekemän matkan seurauksena. Jyväskylä sai lestadiolaisuuden ensikosketukset 1872, ja paikkakunnasta muodostuikin vilkkain lestadiolaiskeskus sillä vierailleitten saarnaajien takia. Jyväskylän asema Keski-Suomen keskuksena edisti herätysliikkeen vahvistumista alueella ja täältä suuntautui sitten sisälähetystä laajalle alueelle eri puolille Suomea.

    Hämeessä lestadiolaisuus tuli ensimmäiseksi Padasjoen Arrakoskelle 1875, jolloin edellä mainittu helsinkiläinen rakennusmestari ja saarnaaja Karl Wilkman piti vaimonsa Eeva Postin kotikylässä seuroja. Padasjoella lestadiolaisuudella olikin suurin kannatus, n. 1,9 % seurakunnan väestöstä. Toinen merkittävä paikkakunta oli Tampere, jonne herätysliike oli saapunut 1876. Sinne perustettiin jo 1889 oma rauhanyhdistys. Lahdesta muodostui myöhemmin esikoislestadiolaisuuden keskus. Sinne hyvien liikenneyhteyksien johdosta syntyi monenlaista teollisuutta ja liikeyritystä (Vuollo 1999, 263 viite 357), joista monet olivat esikoislestadiolaisten omistuksessa ja työväeksi palkattiin saman hengellisen viitekehyksen omanneita.

    Satakunnassa lestadiolaisuus tuli ensin Poriin, v. 1874. Siellä heitä oli kuitenkin vähän. Eniten heitä oli Pomarkussa ja Merikarvialla, edellisessä lähes 5 % väestöstä ja jälkimmäisessä lähes 4,5 % väestöstä.    

    Varsinais-Suomi oli rukoilevaisuuden, evankelisuuden ja herännäisyyden vankkaa aluetta, joten lestadiolaisuus ei päässyt tällä alueella laajasti leviämään. Turusta, jonne lestadiolainen herätys saapui 1876, muodostui maakunnan ainoa lestadiolaiskeskus. Helsingin lestadiolaisten esimerkin mukaan Turun lestadiolaiset toisena tähän herätysliikkeeseen kuuluneina perustivat oman rauhanyhdistyksen samana vuonna kuin helsinkiläiset eli vuonna 1888. Ahvenanmaa jäi todennäköisesti kokonaan lestadiolaisuuden ulkopuolelle.

    Uudellamaalla Helsingistä muodostui koko eteläisen Suomen ehdoton keskus. Ensimmäiset tiedot herätysliikkeestä täällä ovat vuodelta 1867, jolloin Kyrkligt Weckoblad -lehdessä julkaistiin teologiaa opiskelleen Karl Abiel Heikelin kirjoittama yksityiskohtainen, apologeettinen selostus lestadiolaisuudesta. Hänen kirjoituksensa päättyi virkkeellä ”Äfwen i sjelfwa Helsingfors finnen åtminstone got början till dylik ´galenskap´ ja viittaus 1 Kor. 1:23. Kyseinen raamatunkohta kuuluu silloin käytössä olleen raamatunsuomennoksen mukaan: ”Me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen Juudalaisille pahennukseksi ja Grekiläisille hulluudeksi.”

    Helsinkiin lestadiolaisuus tuli erityisesti ruotsinkieliseltä Pohjaanmaalta muuttoliikkeen mukana pääkaupunkia rakentamaan tulleiden rakennusmiesten, käsityöläisten, ajureiden ja palvelusväen mukana. Pääkaupungissa olikin 1800-luvun lopussa arviolta 1000 lestadiolaista. He olivat hyvin edistyksellisiä, sillä he aloittivat lestadiolaisista ensimmäisena pyhäkoulun pitämisen jo 1880-luvun alussa, ensimmäisinä perustivat oman rauhanyhdistyksensä 1888 ja ompeluseuran 1897. Oman seurahuoneen he saivat valmiiksi 1886. Koska Helsingissä oli runsaasti lestadiolaisia saarnaajia, tekivät nämä lähetysmatkoja lähiympäristön lisäksi muuallekin Suomeen sekä Pietariin ja Viroon.

     Pohjois-Karjalassa lestadiolaisuus levisi ensimmäiseksi Nurmekseen 1872, mutta Eno, jonne liike levisi 1886, muodostui kuitenkin herätysliikkeen vankimmaksi tukialueeksi. Siellä 3,8 % seurakuntalaisista tunnustautui lestadiolaisiksi. Joensuun, Kontiolahden ja Liperin alueista muodostui yhtenäinen lestadiolaisuusalue, jossa muutama prosentti väestöstä liittyi lestadiolaisuuteen.

    Etelä-Karjalassa lestadiolaisuus saavutti ensimmäisenä Lappeenrannan 1871, ja siitä muodostui alussa vahvin tukialue. Väestöstä 1,7 % lukeutui herätysliikkeeseen. Kaksi vuotta myöhemmin Viipuri sai ensimmäiset lestadiolaiskosketukset. Määrällisesti Viipurissa olikin tällä alueella eniten lestadiolaisia, mm. useita puhujia. Karjalan kannakselle lestadiolaisuus tuli todennäköisesti 1860-luvun lopulla Koivistolle ja Kuolemanjärvelle. Käkisalmen seudusta tuli suhteellisesti voimakkain lestadiolaisuuskeskus, sillä siellä kannatus oli 7 % väestöstä. Laatokan Karjalassa Kurkijoki joutui ensimmäisenä kosketuksiin lestadiolaisuuden kanssa 1867 sinne Haapavedeltä muuttaneen pariskunnan mukana. Alueen itäisimmät seudut jäivät vahvan ortodoksisuuden takia vaille pysyvää lestadiolaisuutta.

      Kymenlaakso oli lestadiolaisuuden kannalta katsottuna perifeeria-aluetta. Sinne levisi evankelisuus ja sai kannatusta samaan aikaan kuin lestadiolaisuuskin yritti saada siellä maaperää. Kotkassa ja Haminassa se  sai jonkin verran kannatusta.

 

Venäjän pääkaupungin, Pietarin, lestadiolaisuus tavoitti jo 1870-luvun alussa. Kaupungissa asui runsaasti suomalaisia, joista muutamat yhdistyivät aktiiviseksi lestadiolaisyhteisöksi. Seuraavalla vuosikymmenellä heillä oli jo oma seurahuoneensa. Omien paikallisten maallikkosaarnaajien lisäksi sanaa julistivat Suomesta vierailleet lestadiolaissaarnaajat, mm. Helsingissä ensimmäisenä lestadiolaissaarnaajana tunnettu maalarimestari Gustaf Sundström jo 1874. Pietarista herätysliike meni 1880-luvun puolivälissä Narvaan siellä syntyneen ja Pietarissa herätyksen kokeneen Liisa Heinrichsonin vaikutuksesta. Narvassa liike saikin nopeasti kannattajia, sillä paikallisen seurakunnan vuosikertomusten mukaan arvioidaan paikkakunnalla olleen lestadiolaisia 1890 50-60, kaksi vuotta myöhemmin 150-200 ja 1893 jo 250.

     Nälkävuodet 1866-1868 sysäsivät Suomessa liikkeelle voimakkaan muuttoliikkeen Pohjois-Norjaan, jossa kalastus sekä valaan- ja hylkeenpyynti oli tuottoisaa. Kun Ruijaan levinnyt tieto Amerikassa  ilmaiseksi saatavasta hyvästä viljelysmaasta ja kaivosten työvoimapulasta, aiheutti se muuttoliikkeen Pohjois-Norjan kautta Pohjois-Amerikkaan. Silloin myös Ruotsista ja Suomesta lähti paljon siirtolaisia, jotka asettuivat asumaan etupäässä Michiganiin ja Minnesotaan. Siirtolaisten joukossa oli runsaasti lestadiolaisia. Riitannuttuaan Kuparisaarella olleen skandinaavisen evankelis-luterilaisen seurakunnan papin kanssa paikalliset lestadiolaiset organisoituivat 1872 omaksi seurakunnaksi. Mutta erimielisyyksien takia seurakunta jakaantui, ja kun siirtolaisvirta yhä paisui, perustettiin uusia suomalaisia lestadiolaisseurakuntia ja rakennettiin kirkkoja. Calumetissa olikin 1900-luvun alussa jo neljä suomalaista seurakuntaa.

 

Lestadiolaisuuden ekspansio pysähtyi tilapäisesti 1800-1900 -lukujen vaihteessa suuren hajaannuksen takia. Silloinhan alkuheräys jakaantui ja ryhmittyi kolmeen eri suuntaan: vanhoillislestadiolaisuuteen, uuteenheräykseen ja esikoislestadiolaisuuteen. Erilleen joutuneet ryhmät osoittautuivat kuitenkin hyvin dynaamisiksi, ja niiden toiminnan ansiosta lestadiolainen herätys saavutti yhä uusia alueita. Tosin hajaannuksen takia joillakin paikkakunnilla tapahtui myös herätyksen taantumista.

    Uusheräys aloitti Suomen Lähetysseuran kanssa yhteistyön Kiinassa 1907 ja toisen maailmansodan jälkeen muillakin Lähetysseuran työkentillä. Esikoislestadiolaisuus puolestaan levisi toisen maailmansodan jälkeen Etelä- ja Keski-Norjassa. 1950-luvulla heidän toimestaan syntyi Tanskaan pieni lestadiolaisyhteisö ja 1977 he aloittivat Saksassakin seuratoiminnan. 1990-luvulla myös Brysselissä, Lontoossa ja Hollannissakin on pidetty seuroja, joihin on kokoontunut tähän herätysliikeryhmään kuuluneita yksittäisiä uskovia ja muutamia herätysliikkeeseen liittyneitä ulkomaalaisiakin. Saarnaajina seuroissa ovat toimineet Suomesta ja Ruotsista lähetetyt ”lähetysmiehet”.

    Vanhoillislestadiolaisuuden vaikutteita levisi Unkariin 1930-luvulta alkaneen unkarilais-suomalaisen teologivaihdon seurauksena. Toinen maailmansota katkaisi yhteydet, joiden rakentaminen vielä rauhan jälkeisinä vuosina oli vaikeaa Neuvostoliiton tunnettujen epäluulojen takia. Vanhoillislestadiolaisuudessa 1960-luvun alussa tapahtuneen hajaannuksen jälkeen ns. lestadiolainen pappislinja eli Elämän Sanan ryhmä on pitänyt yhteyttä Unkarin lestadiolaisiin, joilla olikin läheiset yhteydet juuri hajaannuksessa erilleen joutuneisiin pappeihin. 

  Vanhoillislestadiolaiset aloittivat 1989 Saksassa seuratoiminnan, joka vakiintui osaksi SRK:n ”lähetystyötä”. Se on 1990-luvun alusta alkaen laajentunut myös Englantiin ja Espanjaan sekä Inkerinmaalle ja Venäjän Karjalaan. 1998 SRK aloitti yhteydenpidot Riian ”vanhoihin uskoviin”.

   1934 vanhoillislestadiolaisuudesta eriytynyt Rauhan Sanan ruotsinkielinen ryhmä on ollut aktiivisesti mukana esikoislestadiolaisten kanssa Inkerin luterilaisen kirkon aineellisessa ja hengellisessä jälleenrakennustyössä. Rauhan Sanan ryhmän Etelä-Suomen paikallisyhdistyksellä on ollut jo vuosia verraten laajat yhteydet Latvian  luterilaiseen kirkkoon. Viime aikoina se on luonut yhteyksiä myös Liettuan luterilaiseen kirkkoon. Ryhmä on ollut yhteydessä Siperian Jekaterinburgissa apostolis-luterilaisen kirkkokunnan lähetystyöntekijöidenkin kanssa. Virossa rauhansanalaiset tekevät yhteistyötä paikallisten virolaisten luterilaisten seurakuntien kanssa.  

 

Turtolan kappeliseurakunnassa 1860 syntynyt senaattori Kaarlo Castrén kirjoitti 1930-luvun alussa ilmestyneessä kirjassaan Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius lapsuudenmuistojaan 1860- ja 1870-lukujen taitteesta mm. näin: ” - - pitkin Tornionjoen laaksoa lumivyöryn tavoin tuntureilta syöksyi alas ihmeellinen herätys, jonka siipien mahtavan kohinan luulen vieläkin kuulevani” (Castrén 1934, 11). Noiden Castrénin päivien ja muistojen jälkeen ihmisten elämä on ratkaisevasti muuttunut ja kehitys on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Elämme kokonaan toisenlaisessa tietoyhteiskunnassa kuin runsaat sata vuotta sitten. Mutta silti Lapin tuntureilta syöksyneen ihmeellisen herätyksen siipien mahtava kohina kuullaan yhä voimakkaana, ei vain Lapissa ja Pohjois-Suomessa, vaan edelleen myös maamme pääkaupungissa ja monissa maissa eri puolilla maapalloa, kuten edellä olen lyhyesti selostanut. Tunturipurosta tulikin mahtava virta, joka ei osoita laantumisen merkkejä. Lestadiolaisuus kohdataan tänä päivänä monivivahteisempana ja monikasvoisempana kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin voimakkaana elämän virtana.

 

                                                                                                         Martti Vuollo

 

Lähteet

 

Lohi, Seppo

1997          Pohjolan kristillisyys. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Diss. Jyväskylä.

 

Miettinen, Martti E.

1942          Lestadiolainen heräysliike. I. Perustajan aika. Diss. Mikkeli.

 

Raittila, Pekka

1976          Lestadiolaisuus 1860-luvulla. Leviäminen ja yhteisönmuodostus. Diss. Loimaa.

1982          Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa vuoteen 1885. SKHS toim. 121. Loimaa.

 

Talonen, Jouko

1988          Viron lestadiolaisuus 1886-1953. Studia Historica Septentrionalia 16. Jyväskylä.

2000           Lestadiolaisuudesta kansainvälinen herätysliike. Kaleva 8/10.1.200.

 

Vuollo, Martti

1999           Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963. Studia Historica Septentrionalia 37. Diss. Jyväsky-

                   lä.