Spiritualiteetti ja kutsumus luentosarja, 21.11.2001
Olavi Peltola www.kolumbus.fi/rov.o.peltola

KRISTUKSEN SISÄINEN TUNTEMINEN

Kristus on kristillisen uskon keskus

”Muuan teologi sanoi eräässä konferenssissa, ettei hän osannut määritellä, mitä kristinusko on. Siihen vastasi tunnettu sosiologi Herbert Marcuse, jota tuskin voidaan pitää minään kristittynä: ’Parahin kollega, Tehän tiedätte sen toki tarkkaan. Kristinuskossa on kysymys Kristuksesta!’ Ulkopuolinen näkee joskus oleellisen paljon selvemmin kuin sisäpiiriläinen. Kristillinen usko Jumalaan ja käsitys todellisuudesta ilman Kristusta on mahdottomuus” (Lars Aejmelaeus, Jeesuksen ylösnousemus, II, 3). Koko kristinusko perustuu historiallisena todellisuutena siihen ainutlaatuiseen vaikutukseen, jonka Jeesuksen henkilö ja kohtalo tekivät hänen ympärillä olleisiin ihmisiin ja saman ainutlaatuisen vaikutuksen ovat kokeneet tänäänkin miljoonat kristityt eri puolilla maailmaa. Ilman sitä lähetystyö olisi sammunut jo aikoja sitten.

Tätä Kristuksen merkitystä korostaa arkkipiispa Mikko Juva eräässä haastattelussa kesällä 2000. Juva lainaa tanskalaista teologia K.E.Lögstrupia, joka totesi, että 95% kirkon opetuksesta on yleistä viisautta, loput viisi prosenttia puhuu Kristuksen ainutlaatuisuudesta. ”Kristuksessa näemme millainen Jumala on. Tämä on se viisi prosenttia, jonka varassa usko ja elämä on” (Kotimaa 23.6.2000).

Kristus on kristillisen uskon keskus. Jeesuksen Kristuksen mukana kristillisyys tässä maailmassa seisoo tai kaatuu. Olemme kaikessa sidottuja ja sitoutuneita juuri häneen ja nimenomaan siihen, että hän on ollut todellinen historiallinen henkilö ja kristitty lisää, että hän on ristiinnaulittu ja elää kuitenkin tänäänkin.

Johanneksen evankeliumin kirjoittaja erinomaisen hyvin selvittää kirjoitustyönsä tarkoituksen sanoessaan, että ”tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh. 20:31). Nämä hänen sanansa sopivat koko UT:in.

Kristittynä olemisen ydin on Jeesuksen Kristuksen asettaminen koko elämän keskukseksi ja perustaksi. Paavali sanoi tämän voimakkaasti: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle” (Fil. 3:8).

Uuden testamentin Kristus-keskeisyys

Kun luemme UT sellaisena kuin se on meille lähes 2000 vuoden takaa säilynyt, emme voi olla huomaamatta kuinka UT:n suorastaan läpäisee Jeesuksen tuntemisen tuoksu. Hyvä onkin joskus lukea sitä niin, että etsimme nimenomaan sellaisia kohtia, joissa aivan kuin loistaa ensimmäisten sukupolvien kristittyjen ihmettelevä rakkaus ja kunnioitus Jeesusta Kristusta kohtaan. Kirjan sivuilla ei totisesti hävetä Jeesusta. Monet kirjassa mainitut miehet ja naiset olivat valmiit vaikka kuolemaan rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen. Kristus on UT:n lehdillä kaikessa ensimmäinen.

Miten Paavali kirjoittikaan: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil 1:21)? Kertoessaan työstään korinttilaisten parissa hän sanoi: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta” (1 Kor 2:2). Samaan aikaan hän koki olleensa heidän keskellään kuitenkin hyvin heikko, arka ja jopa pelokas (2:3). Galatalaisille Paavali vakuutti: ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle” (Gal 6:14).

Mielestäni parhaiten Paavalin suhde Kristukseen tulee esiin hänen hyvinkin henkilökohtaisissa sanoissaan: ”Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal 2:20b).

Hän sanoi myös: ”Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle” (2 Kor 10:5). Hänen mukaansa rikkain ja syvin tieto on tulla tuntemaan Jumalan salaisuus, Kristus, ”jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä” (Kol 2:2-3). Paavali näkee, että Kristus ”nousi esikoisena kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen” (Kol 1:18). Hän jopa sanoo, että ”Kristus on kaikki” (Kol 3:11). Omasta julistustyöstään hän toteaa: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra” (2 Kor 4:5).

Miten voimakkailla Kristusta ylistävillä sanoilla alkaakaan Heprealaiskirje: ”Monet kerrat ja monin tavoin Jumala muinoin puhui isillemme profeettojen suulla, mutta näinä viimeisinä aikoina hän on puhunut meille Pojassaan, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi ja jonka välityksellä hän myös on luonut maailmat. Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla. Toimitettuaan puhdistuksen synneistä hän on asettunut korkeuksissa istuimelleen Majesteetin oikealle puolelle (Hepr 1:1-3). Myöhemmin kirje kehottaakin: ”Te, jotka olette saaneet taivaasta kutsun, kiinnittäkää katseenne Jeesukseen” (Hepr 3:1). Heprealaiskirje vakuuttaa, että ”Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan” (Hepr 7:24-25). ”Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle. Hän odottaa siellä, kunnes hänen vihollisensa pannaan korokkeeksi hänen jalkojensa alle, sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään” (Hepr 10:12-14). Siksi ”juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään” (Hepr 12:1-2).

Miten Pietarin kirjeessä kuvataankaan tuon ajan kristittyjä: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen (1 Piet 1:8-9). Näiden sanojen taustaksi erinomaisesti sopii Jeesuksen kolme ratkaisevan tärkeää kysymystä ylösnousemuksen jälkeen Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" (Joh 21:16-17).

Vain yksi asia

Kuuntelemme myös uskonpuhdistajan sydämen tunnustusta: "Minun sydämessäni vallitsee ja on vallitseva yksinomaan tämä yksi asia, nimittäin rakkaus Herraani Jeesukseen Kristukseen, joka on ainoa keskus, alku ja loppu kaikissa niissä hengellisissä ja hurskaissa ajatuksissa, joita minulla on yöt päivät. Ja sittenkin tunnen, että tuskin pääsen edes tämän äärettömän, käsittämättömän ja pohjattoman viisauden alkuun ja että minun on onnistunut löytää ja saattaa päivän valoon tuskin muuta kuin muutamia vähäisiä siruja ja osia tästä kaikkein kalleimmasta ja rikkaimmasta kaivoksesta" (Luther, Elämän taistelussa, 24). Lainaan myös toista uskonpuhdistuksen ajan julistajaa: ”Jos tunnet Jeesuksen, on kyllin, vaikka et muuta tuntisikaan. Jos et tunne Jeesusta, ei merkitse mitään, vaikka oppisit kaiken muun” (Bugenhagen).

Mitä on Jeesuksen sisällinen tunteminen?

Mitä on tämä Jeesuksen tunteminen? Mitä sillä tarkoitetaan? Koetan selvittää tätä tarttumalla Suomen kirkkohistoriassa merkittäväksi tulleeseen lauseeseen, josta otsikkomme on otettu: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki - Kristuksen sisällinen tunto.” Varmaankin moni suomalainen kristitty on sen jälkeen koettanut selvittää itselleen, mitä nuo sanat oikein tarkoittavat.

Jyväskylän lähellä olevaan seppä Högmanin (1753-1806) pajaan todennäköisesti vuonna 1799 oli saapunut pitkän kävelymatkan uuvuttamana 22-vuotias mies. Hänellä oli ollut vuosia sisäinen ahdistus ja hän toivoi, että tämä tunnettu kristitty auttaisi hänet selvyyteen. Siksi hän oli lähtenyt ehkä parisen viikkoa kestäneelle vaellukselle lapsuudenkodistaan. Hän oli lähtenyt salaa ja peittänyt matkalla jälkensä etsijöiltä. Myöhemmin hän oli kuvannut tätä sisäistä ahdistustaan: "Olen 16 vuotta tehnyt työtä lain alla. Olen harjoittanut Jumalan sanaa löytääkseni sieltä levon ja rauhan sielulleni. Olen nähnyt sanasta, että Vapahtaja on lunastanut minutkin, mutta minä en saa armoa. Minun täytyy olla Jumalan vihan alla. Minä joudun helvettiin" (Tapani Ruokanen, 52).

Mielestäni Pentti Simojoki on hyvin tuonut esille keskeisen asian tuosta tapaamisesta. Se on julkaistu Kotimaassa 1.11.1985.

”Mitä Paavolle selvisi sepän luona? Mikä oli sepän neuvo? ’Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki - Kristuksen sisällinen tunto’. Nämä kuuluisat sanat ovat seppä Högmanin Paavolle lausumat, ei Paavo Ruotsalaisen itsensä, vaikka ne Paavoon liitetäänkin. Mikä oli se ’yksi’ joka Paavolta puuttui? Kristuksen sisällinen tunteminenko? Näin se on tähän asti yleensä käsitetty, mutta tämä on väärinkäsitys ja perustuu siihen, että lause on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään ja sitä paitsi kuultu huolimattomasti. Toki Paavolta puuttui myös Kristuksen sisällinen tunteminen, mutta se oli vasta seurausta siitä, että se yksi puuttui.

’Yksi’ joka Paavolta puuttui, selviää, kun tämä irrallinen lause sijoitetaan alkuperäisen tilanteeseen sepän luona. Siitä on säilynyt yksityiskohtainen kuvaus Suometar-lehdessä 1856:22 ja erityisesti artikkelin käsikirjoituksessa, jonka on laatinut Paavon hyvä ystävä ja kirjuri, suntio Möykkynen.

Paavo on kertonut ensin sepälle omasta tilastaan, miten hän on tehnyt työtä lain alla, lukenut ahkerasti Raamattua, nähnyt kyllä sieltä, että Vapahtaja on hänetkin lunastanut, mutta hän ei ole vaan saanut armoa, ei sielun lepoa eikä rauhaa, vaikka kuinka on yrittänyt, tehnyt vaikka mitä sen hyväksi. Tämän kuultuaan seppä oli naurahtanut, vienyt Paavon pirttiin ja avannut ’vissin’ paikan Hunajan pisarat kirjasta, kehottanut sitä katselemaan ja sitten sanonut hänelle. ’Yksi sinulta, poika parka, puuttuu ja yhden myötä kaikki.’

Hunajan pisaroista löytyy tämä tietty, ’vissi’ paikka, josta heti selviää, mikä on se ’yksi’, joka Paavolta puuttui. Nykyisen käännöksen mukaan tämä kohta kuuluu näin: ’Sinulla voi olla monta hyvää puolta, mutta kuitenkin voi puuttua yksi, joka voi saada sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Et milloinkaan ole myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et milloinkaan ole luopunut omasta vanhurskaudestasi jne’ (Thomas Wilcox: Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta, Kirjaneliö v. 1979, s. 36,37). Tässä viitataan Uuden testamentin kertomukseen rikkaasta miehestä, joka oli noudattanut kaikkia käskyjä nuoruudestaan saakka – aivan kuten Paavo – mutta jolle Jeesus sanoi: ’Yksi sinulta puuttuu, mene ja myy kaikki mitä sinulla on’ (Mark 10:21).

Se yksi, joka Paavolta puuttui oli se, ettei hän ollut ’myynyt kaikkea’, luopunut kaikesta omastaan, omista ponnisteluistaan ja yrityksistään kelvata Jumalalle, oman vanhurskauden pystyttämisestä. Juuri tässä yrittämisessään hän oli mennyt Kristuksesta poispäin sen sijaan, että olisi - pannen sivuun kaiken omansa, omasta riisuttuna - mennyt joka päivä Armahtajan, Kristuksen luo, häneltä kaiken saamaan.

’Yksi sinulta puuttuu...’ ei siis olekaan mikään sepän Paavolle antama neuvo pyrkiä kaiken yrittämisen jälkeen vielä siihen yhteen mitä puuttuu: Kristuksen sisälliseen tuntemiseen. Vaikea muuten kuvitella, että tällaisella neuvolla olisi ollut Paavoon niin vapauttava vaikutus, kuin mitä siitä kerrotaan, että Paavo hyppeli sepän edessä niin kuin peura ilosta. Sepän kuuluisa lause onkin diagnoosi Paavon omanvanhurskauden alle nääntyneestä tilasta. Vasta sen jälkeen seppä alkoi selittää Paavolle, miten syntinen tulee vanhurskaaksi yksin armosta ilman lain tekoja ja miten ensimmäinen ja jokapäiväinen parannus on sisällöltään tykökäymistä Armahtajan luo kaikesta omastaan riisuttuna. Tässä Kristus itse antaa tuttavan armon. Silloin Paavolle selvisi kaikki " (Pentti Simojoki, Kotimaa 1.11.1985).

Puuttui omasta vanhurskaudesta luopuminen

Millä tavoin on tulkittu tätä ydinajatusta siitä, että Paavolta nimenomaan puuttui omasta vanhurskaudesta luopuminen?

Tapani Ruokanen tulkitsee näin: Paavo oivalsi, että koko siihen astinen uskonkilvoitus olikin tullut esteeksi armon vastaanottamiselle. "Raamatun lukeminen ja hurmoksellisiin kokouksiin osallistuminen oli ’rikkautta’ eli uskonnollisuutta, joka esti näkemästä omaa sisintään paljaana ja esti samalla kohtaamasta Jumalaa persoonallisuuden syvimmällä tasolla. Yksi joka puuttui oli luopuminen oman minä kaikkivallasta" (Ruokanen, 59). "Uskonnolliset tunteet, hurmos... koskettivat vain ihmisen pintaa ja olivat pahimmassa tapauksessa pelkkää aistien víihdytystä" (Ruokanen, 60).

"Paavo ymmärsi sepän luona ensimmäistä kertaa, että ihminen voi olla yhtä aikaa täysin avoin ja rehellinen itselleen ja siitä huolimatta kohdata myös Jumalan. Paavo menetti pinnallisen ja hurskastelevan uskonnollisuuden, joka oli estänyt häntä näkemästä armollista Jumalaa. Ihmisen rakentama oppi ja hänen uskonnolliset tunteensa voivat peittää elävän Jumalan" (Ruokanen, 58).

"Syntisen täytyy uskaltaa olla sitä mitä hän todellisuudessa on, jumalaton, eksynyt, kirottu, langennut" (Tarvainen, 35). Itse olen sitä mieltä, että nimenomaan jatkuva hengellinen köyhyys, oman kelvottomuuden tunto, arjen ahdistavan epätäydellisyyden kokeminen on se kaikupohja, joka on täysin välttämätön, että armolla ja jumalattoman vanhurskauttamisella olisi tuoreutta jokapäiväisessä elämässäni. Ilman tätä oman pahuuteni helvetin pysyvää kokemista, ei myöskään luettu Kristuksen vanhurskaus ilahduta. Ilman tätä alituista pahan olon tunnetta - "tääl on mun paha olla, vaivojen vainiolla" (Siionin virsi) - en kuule todella evankeliumin ääntä, en myy kaikkea omaa vanhurskauttani jatkuvasti, vaan alan sittenkin rakentaa oman yrittämiseni varaan.

"Voimme kärjistyneesti sanoa: ihminen voi luottaa vain rajattomaan pahuuteensa, mitään muuta ei hänestä saa irti. Tähän oman mahdottomuuden ja kelvottomuuden syvään kuiluun tulee sitten pelastus täydellisenä yllätyksenä, jumalattoman vanhurskauttamisena" (Tarvainen, 22).

Ehkä kaikkein voimakkaimmin on tämän pyhän Jumalan ja jumalattoman syntisen ihmisen kohtaamisen ilmaissut Juho Malkamäki. Martti Simojoki on asian selostanut näin: "Ei ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa rukoilevan, uskovan tai Pyhän Hengen omistavan ihmisen, mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (Tarvainen, 19).

"Paavon kristillisyydenkäsityksen perustana on vanhurskauttaminen, 'jumalattoman vanhurskaaksi tekeminen ilman lain töitä', mutta sen käytäntöön soveltaminen ei ole suinkaan yksinkertainen ja yksiselitteinen asia" (Tarvainen, 106).

Kaikesta riisutuksi tulemisen vaikeus

Todennäköisesti jokaisen myöhemmänkin sukupolven kristityn elämässä juuri tällä alueella käydään kovinta taistelua. Meidän on todella vaikea suostua riisuuntumaan aivan kaikesta. Jokainen meistä aivankuin vaistomaisesti pitää kiinni jostain. Emme suostu tulemaan täysin avuttomiksi.

Aikoinaan teol. tri Per Wallendorff kirjoitti jokaisen kirjeensä oikeaan ylänurkkaan sanat: KIITOS HERRA JEESUS KRISTUS, SINUN JOKAHETKISESTÄ AVUSTASI. Mielestäni aitona tämä rukous kertoo syvästä ja joka hetkisestä avuttomuudesta Jumalan edessä. Tämä on meille rehellisenä asenteena suunnattoman vaikeaa.

Vaikein asia maailmassa on ottaa yksin Kristus vanhurskaudeksi, sillä omasta vanhurskaudesta ei ihminen halua luopua. Se on ihmisen lujin varustus, jonka on kukistuttava, jotta Kristus kelpaisi todelliseksi vanhurskaudeksi. Siksi "hän sun luulopyhyytes rikkoo synnin kautta" (Ruotsalainen, Tarvainen, 48).

Ihmisen alastomuuden peitoksi ei kelpaa mikään muu kuin Kristuksen täydellinen vanhurskaus (Tarvainen, 27). Ei ole suinkaan helppo oppia "syntisenä, kirottuna, pyhänä ja pahana armoa anomaan ja nälkimään" (Tarvainen, 25). "Ihminen pyrkii luonnostaan, ainakin salaisella tavalla, hankkimaan omia ansioita, lain tekoja, joihin voisi turvata. Hän ei uskalla seistä Jumalan edessä tyhjänä ja alastomana, hänellä pitäisi olla jokin, vaikkapa kuinka vähäinen osuus pelastuksesta, tahdon ratkaisu, mieltymys Herran teihin" (Tarvainen, 35).

Osallisuus vanhurskauttamisen armoon

Mitä sitten Paavolle alkoi kirkastua sepän luona? Seppä Högman selvitti kuinka ihminen vanhurskautetaan sulasta armosta ilman mitään ihmisansiota (Tarvainen, 16).

"Sepän puhuessa Paavon silmät alkoivat vähitellen avautua ja hän ymmärsi mitä armo on" (Ruokanen, 57). Syntinen kelpasikin Jumalalle ilman omaa ansioita ja se on ihmeitten ihme. Sillä "ei Jeesuksen esimerkki, eivät hänen askeleensa eikä hänen seuraamisensa ole autuutemme perustus, vaan Jeesus itse, vanhurskaudessansa, piinassansa ja kuolemassansa" (Tarvainen, 29). ”Paavo tuli iloiseksi ja sai vakuutuksen, että Jumalan Pojan veri puhdistaa hänetkin kaikesta synnistä" (Tarvainen, 76).

Hän ”tuli vakuuttuneeksi osallisuudestaan vanhurskauttamisen armoon. Tämä varmuus esiintyy ennen muuta elävänä kokemuksena Pyhän Hengen armovaikutuksista, joita Jumalan sana kuvailee, sitten Pyhän Hengen välittömänä lohdutuksena, jota Raamatussa kuvataan rauhana ja ilona Pyhässä Hengessä ja josta Henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia (Room 8:16)” (Ruokanen).

Uskonvanhurskaus keskeisenä

Otan esille vielä neljä asiaa. Ensimmäisenä on uskonvanhurskauden keskeinen merkitys. Paavo piti oppia uskonvanhurskaudesta ja Kristuksen ansiosta ratkaisevina. "Vanhurskauttaminen on perustapahtuma Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa. Se merkitsee katkenneiden siteiden uudelleen solmiamista, langenneen ja eksyneen pääsemistä sovintoon Jumalan kanssa" (Tarvainen, 15).

Seppä selvitti kuinka ihminen vanhurskautetaan sulasta armosta ilman mitään ihmisansiota (Tarvainen, 16). Kristus ja usko häneen muodostivat hänen oppinsa ytimen, samoin kuin vanhurskauttaminen hänen autuudenjärjestyksensä keskipisteen. "Vanhurskauttamisoppi oli hänelle elävää elämää" (Tarvainen, 18).

Niilo Kustaa Malmberg tilitti omaa suhdettaan Paavoon vuonna 1850: "Hän on tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi" (Ruokanen, 317).

Mitä Paavon mukaan tuo usko sitten on? "Anna kunnia Jumalalle, kerskaa Jobin kanssa; vaikka Herra minut tappais, minä en herkii Herran päälle uskomasta" (Ruotsalainen, Tarvainen, 20). "Kun laki nuhtelee meitä synnin tähden, niin tulee sanoa, semmoinen minä olen, mutta minä pakenen Kristuksen luo" (Ruotsalainen, Tarvainen, 41). "Opi sentähden sekä pyhänä että pahana, sekä suruttomana että heränneenä, sekä katuvaisena että katumattomana katsomaan kaikkivoipaan Kristukseen, ja sovita itseäsi Kristuksen eteen, tykö ja viereen, kunnes tunnet elämän hänestä lähtevän" (Ruotsalainen, Tarvainen, 49). Niin kauan kuin peukalo liikkuu niin silmät Kristuksen puoleen (Tarvainen, 49)

Armon ikävöiminen

Toinen piirre on ”tuttava armon” ikävöiminen. Ei riitä, että tiedämme ja olemme älyllisesti omaksuneet opin uskonvanhurskaudesta ja arvostamme sitä yli kaiken. Tarvitsemme mitä kipeimmin aina uutta ja entistä syvempää Kristuksen käsittämistä. Paavo Ruotsalaisen läheinen ystävä kuvasi tätä puolta uskonelämästä: "Uskon kilvoituksen määränä oli todellinen Kristuksen käsittäminen ja aina uusi ja syvempi Kristuksen käsittäminen, ja tämän puolesta oli hän alituisesti hengellisessä työssä. Tämä Kristuksen käsittäminen sydämen ikävöimisellä ja uskolla oli hänellä aina pääasiana, jota hän itse joka päivä harjoitti, ja johon hän aina kehotti muita. Missä ei Kristuksen sisällistä tuntemista löytynyt, sieltä puuttui hänen mielestään kaikki, ja hän sanoi sen olevan päämääränä meillä, että me aina Kristuksessa olisimme. Tämä ydinkohta Paavon opissa on usealle tuntematon" (C.A. Malmberg, Tarvainen, 107).

Vakuuttuneisuus armosta ja lapsenoikeudesta

Kolmas mielestäni tärkeä asia on vakuuttuneisuus armosta. Ei vain se, että ikävöidään tuttava armoa. On myös päästävä siitä nauttimaan. "Minä neuvon teille lyhykäisen tien, jos se teille kelpoo: kaikki ne omantunnon kanteet, jotka teidän päällä ovat seisoneet, niin hyvin taudin hourauksissa, kuin selvänä ollessa, ne työnnä sen persoonan eteen, joka ristin päällä huusi viimeisillä hetkillä: 'Nyt on kaikki täytetty'. Mikä on täytetty? Jona päivänä se suurin syntinen tuloo hänen tykönsä ei pidä hänen syntiänsä muistettaman, enemmän kuin ryövärin ristin päällä ollessa" (Ruotsalainen, Tarvainen, 46).

"Koska tietos ja taitos ei anna sielun rauhaa, aseta Vapahtajan kaikkinäkevyys ymmärrykses silmäin eteen sisällisen ikävöimisen kanssa; äläkä lakkaa tästä kilvoituksesta, ennenkuin saat salaisen ja sisällisen rauhan Vapahtajalta: nyt tohdin omistaa Kristuksen auttajakseni" (Ruotsalainen, Tarvainen, 84).

Tästä ”tuttava armosta” käytetään myös sanontaa ”lapsenoikeus.” On päästävä omistamaan lapsenoikeus. Jonas Lagus selvitti: "Vanhurskautetun täytyy tulla myös vakuuttuneeksi siitä, että hänet on armahdettu, kokea henkilökohtaisesti yhteys Armahtajaan" (Tarvainen, 76). "Älkäät rohjetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä itseltänne: Onko minulla lapsen oikeutta Kristuksen tykö, vai juoksenko tietämättömän puoleen? Tämän lapsenoikeuden tavoittelun ei ole tapahduttava 'aivun uskolla', vaan sydämen sisällisellä ikävällä, taistellen oikean uskon taistelua" (Jonas Lagus, Tarvainen, 76).

"Pääasiana teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan Vapahtajaksi, jos olisimme kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon saamme" (Tarvainen, 77).

"Lapsenoikeudesta vakuuden saaminen on samaa kuin vanhurskauden saavuttaminen, selvyyteen pääseminen siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja sellaisena juuri minut" (Tarvainen, 77).

Erinomaisesti tätä lapsenoikeuden vakuuttumista kuvaa vanha Siionin virsi (no 54). Siinä kuvataan Kristuksen ja häneen uskovan läheistä yhteenkuuluvuutta morsiusmystiikan ilmaisuja käyttäen: ”Jeesus ompi ylkä rakas, niin ei muut voi rakastaa. Hän on aina meitä läsnä, pahuudesta pelastaa. Tahtoo meidät omikseen, ottaa morsiameksensa. Hän on rakkautemme, hän on oma ylkämme (2). Yljän sydän, yljän halu Jeesuksella meihin on, köyhää morsiantaan kohtaan sulous niin verraton, että armoss' muisteleepi, niin kuin paimen holhoileepi. Jeesus, Jeesus, olet mun, minä kuolos kautta sun (3). Morsian on huono, nurja, syntinen ja saastainen, ilkeä, alaston ja kurja, häpeän, pilkan alainen. Kumminkin on tämänlainen yljän mielest' ihanainen, kun hän pääsee pesemään hänet puhtaaks verellään (4). Ylkä vanhurskaudellaan morsiamen kaunistaa. Hän, jok' alastonna kärsi, alastoman vaatettaa. Morsian sen nähdessänsä veisaa tästä yljästänsä: Minulla on sulhanen valkoinen ja punainen (5).

Omin luvin tarttuminen

Neljäs asia on toistuva varoitus: "On varottava omin luvin lapsenoikeuteen tarttumista" (Tarvainen, 80). On suostuttava etsivään ja ikävöivään uskoon eikä vaadittava omistavaa uskoa. "Kun yhteys Vapahtajaan on katkennut, sitä ei saa koettaa aikaansaada keinotekoisesti, ei pakottamalla, esiinpuristamalla tai käyttämällä psykologisia tehokeinoja. Jos apu viipyy, on pitkitettävä ' toivon uskalluksella' odottamista, että 'oppisi uskolla omistamaan Vapahtajan ilman lahjoja ja tuntemisia" (Tarvainen, 79). "Heillä ei ole ymmärrystä nöyrällä sydämellä hengen köyhyydessä totisen kilvoituksen kautta etsiä Kristuksen sisällistä ja elävää tuntoa, vaan he tekevät niistä armonliikutuksista, jotka heillä vielä ovat jäljellä, itsellensä Kristuksen" (Ruotsalainen, Tarvainen, 82).

Mielestäni kaikkein ahdistavin opetus herännäisyydessä on juuri tämä kysymys armoon tarttumisesta. Itse haluan pitää kiinni Hedbergin väitetystä Raamatun sanaan perustuvasta ”heti-uskosta.” Siksi myös kuvaus Ruotsalaisen ja Roseniuksen kohtaamisesta Espoossa vuonna 1843 on minulle vaikea ja olen Roseniuksen kannalla. Aapeli Saarisalon kirjassa on selostettu tätä kohtaamista. Tulkkina oli ollut Niilo Kustaa Malmberg. Mauno Rosendalin Suomen herännäisyyden historia ei kerro keskustelua tällaisena. ”Paavo: Jos sinun tällä hetkellä täytyisi kuolla, olisitko valmis? Rosenius: Olisin, Jumalan armosta. Paavo: Millä perusteella? Rosenius: Sillä perusteella, että Jeesus on sovittanut minun syntini. Paavo: Missä on passi? Rosenius: Jumalan sanassa. Silloin Paavo alkoi ääneen nauraa lyöden kämmenellään reiteensä ja sanoi: Ei kelpaa, samoin kaikki tekopyhät Savon ämmät ovat valmiit vastaamaan. Ei kelpaa yksinään sanan päälle krossata” (Saarisalo, 60).

Odota kunnes kointähti koittaa

Joka tapauksessa sepän antamasta Wilcoxista Paavo oli lukenut koko oppinsa keskeisimmän ajatuksen: "Odota, nimittäin sisäisellä ikävöimisellä ja rukouksella, Kristuksen ilmestymistä niin kuin kointähteä" (Ruokanen, 320). "Oikea mielentila on hengen köyhyys, jossa tyhjänä ja avuttomana, kaikkea puuttuvana ikävöidään Kristuksen yhteyttä" (Tarvainen, 82). Ehkä ratkaisu löytyy Kusti Niskasen selostuksesta: "Usko ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes sen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryyttämiseksi pitää murhehuoneessa. " (Kusti Niskasen selostus, Tarvainen, 83). Tunteiden varaan ei tule rakentaa.

Tunnekuohuista terveeseen uskoon

Meidän on myös otettava huomioon, että Paavo Ruotsalaisen opetus, jossa hän varoitti rakentamasta mitään tunteiden varaan, nousi rajun hurmahenkisen kuohunnan keskeltä, joka leimasi alkuaikoina silloisia herätyksiä. Koska moni etsii Jeesuksen sisäistä tuntemista tänäänkin ekstaattisista kokemuksista, on hyvä nähdä millä tavoin Paavo koetti auttaa herätykseen tulleita lujalle perustalle.

"Jo virrenveisuun aikana muutamat naiset joutuivat hurmoksiin. Monet puhuivat kielillä." ”Joskus seuroissa saattoi olla kymmenenkin akkaa äänessä kalkattamassa salaperäisiä näkyjään ja ilmestyksiään käsittämättömällä enkelien kielellä" (Ruokanen, 159). "Seuroissa hurmioituneet naiset tanssivat; Martikainen makasi lattialla ja vaikeroi syntien syvyyttä. Paavo näki etteivät ihmiset enää erottaneet elävää uskonharjoitusta tästä sielullisesta menosta" (Ruokanen, 76). Hän kirjoittikin: ”Minulla on ollut paljon tekemistä niiden kielillä puhujain ja hourauksissa olijoin kanssa; vaan minä olen kuitenki huokiasti voittanut, ettei meidän puolelta tule niistä vaaraa...” (Ruokanen, 129). Paavo ”valitti usein, kuinka vaikea kielilläpuhujia oli pitää kurissa, etteivät he joutuisi lahjansa takia "ulos oikeasta järjestyksestä suruttomuuteen" (Ruokanen, 140).

"Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon moninaisia kiusauksia, erinomattain monen heikon heränneen sopimattomassa käytöksestä, jotka useammissa paikoissa ilmaantuvat ensimmäisen herätyksen alla, niin kuin erinomattain ne, jotka kieleillä puhuvat tekevät suuren hämmenki äkkinäisten seassa. Jos, rakas ystävä, teidän tilanne myöden antaisi niin sellaisia pitää visusti katsottaman perään ja siveydellä nuhdeltaman ja alaspainettaman, niin paljon kuin mahdollista on ja viisauden ojennusnuorat myöten antavat" .

Pieksämäen seurakunnassa esiintyi 1830-luvun alussa hurmoksia, joiden yhteydessä lapset kaatuivat maahan haaveellisessa horroksessa. Toiset hyppivät ja tanssivat hillittömän iloisina. Esitettiin maailmanlopun ennustuksia. Paavo tuli asettamaan villihenkiä (Ruokanen, 159). Paavo oli asettanut 1834 hurmikot Joroisten ja Pieksämäen seuduilla (Ruokanen, 179)

Odottava ja omistava usko

Aikoinaan Oiva Virkkala piti laestadiolaiseen herätysliikkeeseen lukeutuvan Sävy Vilkunan hautajaisseuroissa puheen, joka julkaistiin Kotimaassa. Mielestäni siinä Virkkala on saanut hyvin esiin sen sisäisen ahdistuksen ja kilvoittelun, jota moni Jumalan lapsi joutuu käymään läpi elämänsä ja jossa mielestäni eräät herännäisyyden vaikeimmin ymmärrettävät sydänäänet saavat uuden sävyn.

"Sävy Vilkuna valitti usein sisäistä köyhyyttään. Tämä valitus ei ollut salattua ylpeyttä tai veruke, johon usein turvaudutaan, kun ei tahdota nähdä totuutta. Se oli aito huoli siitä, ettei tuntenut pelatusta niin kuin jotkut muut. Hän tiesi sen, mutta ei pystynyt eläytymään siihen tunnevoittoisesti. Tähän tuntemisten köyhyyden eteen aina tultiin. Hän eli aralla tunnolla. Hän pelkäsi, että jos hän tällaisena uskoo, hän on armonvaras. Siunaustakin hän oli pyytänyt Jumalan palvelijalta, mutta ei ollut osannut iloita siitä niin kuin muut. Ja kuitenkin hän tunnusti: ’Siinä minä roikun. Se oli vaivaista roikkumista, mutta kuitenkin kiinniriippumista. Siinä oli sama sävy kuin virrentekijän rukouksessa: *Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaik’ ei ois toivoa ollenkaan’. Eikö tämä ole yksi piirre elävässä uskossa. Se on siellä, vaikka sitä ei nähdä. Jotkut kokevat iloa ja varmuutta ja se toki kuuluu elävään uskoon, mutta jotkut joutuvat enempi jäämään odottavaan uskoon, emmekä pysty tyhjentävästi selittämään, miksi näin on. Kun tämän tunnustamme, ei meidän tarvitse syyttää eikä kadehtia toisia. Uskallamme olla aitoja. Silloin usko on meidän uskoamme eikä väkisin pinnistettyä tai ulkoa käsin meihin siirrettyä. Silloin Jumala saa kunnian sekä meidän köyhyydestämme että meidän rikkaudestamme" (Oiva Virkkala Sävy Vilkunan hautajaisseuroissa 21.3.1983).

Sydämestäni yhdyn Erkki Lemisen lauluun, jossa myös edellä kuvatut sydämen tunnot saavat hyvän ilmaisunsa: ”Mitä sinulle antaisin, Herra, kun kaikki on hallussasi? Mitä sinulle sanoisin vielä, kun kaikki on tiedossasi? Miten jotakin salata voisin, kun kaikki on valossasi (1)? Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan (2). Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: "Pidä heikkoja omanain" (3). Mihin luotasi menisin, Herra, mihin yksin joutuisinkaan? Miten kylmä ja tyhjä ja turha, voisi elämä ollakaan? Sinun ikuinen sanasi yksin on toivoni ainoastaan (4). Sinun eteesi haluan, vaikka en osaisi uskoakaan. Sinun luonasi viivyn, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan (5). Mitä sinulle antaisin, Herra, mitä sanoisin tuskassain? Miten maksaisin velkani suuret, kun omistan syntiä vain? Sanoit Jeesus: "On täytetty kaikki, minä vapaaksi sinut sain" (6).

Erinomaisena pidän myös Lutherilta löytämääni kuvausta sisäisestä taistelusta: "Jokainen uskova, joka alkaa uskolla voittaa lain kauhuja tekee parannusta koko elämällään. Koko uskovien elämä on nimittäin harjoitusta ja eräänlaista vihaa lihassa olevia synnin jäänteitä vastaan. Liha kapinoi henkeä ja uskoa vastaan. Kerta kerran jälkeen pyhät tuntevat kauhut. Siinä taistelee usko epäuskoa ja epätoivoa vastaan ja samoin himoa, vihaa, ylpeyttä ja rangaistusta vastaan. Tämä taistelu säilyy hurskaissa niin kauan kuin he elävät, toisissa ankarampana, toisissa lievempänä. Heillä on siis murhe ja viha syntiä kohtaan yhtä aikaa uskon kanssa. Siksi he huutavat yhdessä Paavalin kanssa: "Minä viheliäinen ihminen. Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" "Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther). Tähän taisteluun on suostuttava.

Siksi on hyvä jälleen kerrata Roseniuksen rohkaisevia sanoja: "Jeesus Kristus on sydämen lohdutus, ilo, aarre ja kiitos. Uskolla riipun kiinni Karitsan pelastusuhrissa. Sitä isoan ja janoan. Se on toivoni ja tyydytykseni. Raamatun sana tahtoo opastaa meidät käsittämään, että oikea uskon ja jumalisuuden tunnusmerkkinä on luottamus Kristuksen sovintouhriin. Emme saa asettaa luottamustamme mihinkään meissä itsessämme olevaan - ei Hengen vaikutuksiin, ei uskoomme, vielä vähemmän uskon hedelmiin rakkauteen ja Jumalan pelkoon. Kristus itse sanoo: "Sillä minun lihani on totinen ruoka ja minun vereni totinen juoma". Katso,, tämä on oikean kristityn tuntomerkki - Jumalan Karitsa. Se on hänen lohdutuksensa. Se yksin tyydyttää hänen sydämensä."

Viljo Remes, Herännäisyyden nousu ja hajoaminen, Jyväskylä 1995
Tapani Ruokanen, Talonpoikain Paavo - herättäjä Ruotsalainen, WSOY Porvoo 1989
Aapeli Saarisalo, Erämaan vaeltaja Paavo Ruotsalainen, Porvoo 1969
Pentti Simojoki, Yksi sinulta puuttuu Kotimaa 1.11.1985.
Olavi Tarvainen, Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys, Vaasa 1967