STI 28.9.1999  /  Pekka Huhtinen

Missiologian asema tämän päivän teologiassa

1. Missiologia käsitteenä

    Missiologia (lähetystiede) -käsite tulee latinan sanoista mittere, missio, missiones ja nämä puolestaan kreikan sanasta apostellein (apostellein, lähettää). Gustav Warneck, jota pidetään missiologian uranuurtajana, lähetystieteen perustajana, käytti saksalaista termiä Missionslehre.

    Missiologia-käsitteen määritelmiä esiintyy useita. Tässä yhteydessä riittää viittaus edellisellä luennolla esitettyyn määritelmään (Simo Kiviranta): "Missiologia on Pyhästä Kolmiykseydestä lähtevän ja lihaan tulleen sekä ylösnousseen Jumalan Pojan säätämän ja valtuuttaman apostolisen, koko Kristuksen kirkolle annetun mission (laajassa merkityksessä 'lähetettynä oleminen') sekä varsinaisen lähetystyön (missio suppeammassa ja standardimerkityksessä) tieteellistä tutkimusta, käyttäen tutkimusalan kullekin osa-alueelle ja tutkimuskohteeseen soveltuvaa tieteellistä menetelmää. -Lyhyesti: "Missiologia ei ole lähetystä eikä lähetystyötä, vaan niiden kummankin tutkimista. Vrt. "Missiology is the ordered study of the Christian church's mission. As such it is a discipline whithin theology, incorporating a number of strands..." (NDT)

    Teologisessa (Raamatun ilmoituksen perustalta käytävässä) tarkastelussa keskitytään niihin teologisiin (sisällöllisiin) perusteisiin, joista koko missio saa alkunsa ja sisältönsä.

    Historiallisessa tarkastelussa keskitytään lähinnä mission praksikseen ja etenemiseen eri aikakausina, eri alueilla ja erilaisten kulttuurien keskuudessa.

    Näiden em. lisäksi voidaan keskittyä esim. mission metodologisiin kysymyksiin. Samoin voidaan tutkia esim. mission strategioita ja teorioita. Kuitenkaan missiologia ei voi koskaan rajoittua pelkästään mission praksiksen tarkasteluun (vrt. esim. kirkon kasvu / McGavran), erilaisiin teorioihin tai kontekstuaalisten muutosten kuvailemiseen, vaan missiologia on aina perimmiltään lähetysteologiaa sanan syvässä merkityksessä. Se on Raamatusta nousevan lähetysteologian systemaattista jäsentämistä ja soveltamista kulloiseenkin kulttuuriseen kontekstiin. Vaikka tiettyjä yhtymäkohtia esim. uskontoteologiaan voidaan löytääkin, missiologiaa ei missään tapauksessa tule samaistaa uskontoteologian kanssa.

2. Missiologia teologisena disipliininä

    Vaikka sisällöllisesti missiologia on yhtä vanha kuin itse missio, ja missiologisesti orientoituneita teologeja on ollut jo pitkään, voidaan modernissa merkityksessään lähetystieteen varsinaisena uranuurtajana pitää Gustav Warneckia (1834-1910), ensimmäistä missiologian professoria ( 1896-1908, Halle) ja Euroopan lähetyskonferenssien alullepanijaa. Hän kirjoitti laajan kolmiosaisen teoksen Evangelische Missionsleere. Warneckin jälkeen missiologia vakinaisti asemaansa teologian muiden disipliinien rinnalla. Amerikassa vastaavasti ensimmäinen kokoaikainen missiologian professuuri täytettiin v. 1918 (Daniel J. Fleming, New York). Luonteestaan johtuen missiologia on syvästi kytköksissä muiden teologisten disipliinien kanssa. Eräässä mielessä missiologiaa voidaan pitää jopa eri teologisia disipliinejä yhdistävänä tekijänä. Ei voida ajatella missiologiaa esimerkiksi ilman systemaattista teologiaa tai missiologiaa ilman yhteyttä eksegetiikkaan. Samoin missiologia tarvitsee avukseen kirkkohistoriaa ja käytännöllistä teologiaa.

    Toinen kysymyksensä sitten on se, onko missiologialla sille kuuluva paikkansa teologisissa oppilaitoksissa tänään. Esimerkiksi Helsingin teologisesta tiedekunnasta puuttuu missiologialta oma oppituolinsa, professuurinsa. Suomessa missiologia on sijoitettu osaksi systemaattista teologiaa (näin ei suinkaan ole kaikkialla maailmassa), mihin se parhaiten kuuluukin. Mutta sen mieltäminen jonkinlaiseksi ekumeniikan "alaosastoksi" on vähintään kyseenalainen ja väärinkäsityksiin johtava. Teologisen tiedekunnan opinto-oppaan tarjoamasta luento-ohjelmasta voimme päätellä, ettei missiologian opetuksella edelleenkään ole sille kuuluvaa paikkaansa. Tästä seuraa myös se, että myös missiologista tutkimusta syntyy niukasti.

3. Missiologia maailmanlaajassa teologisessa keskustelussa

    Kansainvälisesti missiologian rooli on vahvistunut ja profiloitunut viime vuosikymmenien aikana. Maailman uskontotilanteen globaalinen uusjako haastaa kristillisiä kirkkoja. Ja kirkkojen vastaus haasteeseen on ratkaisevasti riippuvainen työnäyn missionaarisuudesta. Ns. vanhaa lähetyskenttäajattelua, jonka mukaan lähetyskenttä sijaitsi jossakin 'missä pippuri kasvaa', on jouduttu totaalisesti muuttamaan. Euroopankaan näkökulmasta missio ei ole enää vain lähtemistä jonnekin kauas, vaan lähetystehtävään liittyvän haasteeseen vastaamista oman maanosan ja oman kansan keskellä. Amerikkaa ajatellen tilanne on vastaavanlainen kuin Euroopassa. Ei kristittyjen ja kristinuskosta vieraantuneiden osuus kasvaa. Pohjois-Amerikassa on nähty välttämättömäksi ryhtyä määrätietoisesti organisoimaan lähetystyötä. Tuoreen tiedon mukaan koko maailmassa vailla evankeliumia olevien määrä on sadassa vuodessa jopa kaksinkertaistunut. Elämme ennennäkemätöntä uskontojen ja uususkontojen kansainvaelluksen aikaa. Lähetyskenttänä on koko maailma.

    Mitä lähetystyön uusi tilanne ( maantieteellisesti, strategisesti, metodisesti) on merkinnyt missiologialle? Mitä on merkinnyt uusien ekspansiivisten uskontojen ja virtausten leviäminen ns. vanhaan kristikuntaan? Nämä kysymykset ovat laajoja ja kehitys on ollut ja on edelleen nopeaa mitä tulee uskontojen liikkeisiin. Se voidaan kuitenkin sanoa, että ns. vanha kristikunta on ollut ilmeisen varustautumaton kohtaamaan em. haasteen. Missiologiassa vaikuttavat samat perustuulet kuin muissakin disipliineissä. Teologiassa pitkään vallalla ollut liberalismi ja yhteiskunnassa vaikuttava pluralismi ovat osaltaan "maustaneet" tai pikemminkin mädättäneet myös missiologiaa. Kristillistä lähetystyötä uhkaa ennennäkemätön synkretismin aalto. Polttopisteeseen on noussut ennen muuta soteriologia (pelastusoppi), joka onkin missiologian teologinen perusteema.

    Jo nyt voidaan todeta, että ns. kolmannen maailman rooli lähetystyön subjektina (vrt. ennen objektina) on nopeasti vahvistunut, ja samalla kristinuskon kannalta perinteisesti vahvojen alueiden osuus maailmanlaajassa missiossa on hiipumassa. Mitkä eri syyt ovat tähän johtaneet, olisi vähintään oman erillisen luennon tai luentosarjan arvoinen kysymys. Maailmanlaajoissa lähetyskonferensseissa Aasian ja Afrikan kirkkojen edustajien rooli on jatkuvasti vahvistunut. Toisaalta tämä tilanne osoittaa nuorten kirkkojen itsenäistä syttymistä mission haasteelle, mutta toisaalta se merkitsee vanhan kristikunnan traagista uuspakanoitumista.

    Missiologian aseman kehittymistä teologian maastossa voi kuvailla englantilaisin käsittein incorporation, independence ja integration. Toisin sanoen missiologia on aluksi pyritty sisällyttämään teologian muihin disipliineihin, missiologian profiloitumisen ja vahvistumisen myötä se on kulkenut kohti itsenäisen disipliinin asemaa, mutta sitten (lähinnä englantilaisen teologian vaikutuksesta) sen itsenäisen aseman tilalle on tullut tendenssi integroida missiologia teologian muuhun kokonaisuuteen sen oman profiilin kustannuksella. Mainittu kehitys merkitsee mm. sitä, että missiologian asema on edelleen hyvin kirjava teologisissa tiedekunnissa. Missiologian integroimispyrkimyksiin on vaikuttanut toisten disipliinien edustajien taholta osoitettu välinpitämättömyys ja jopa halveksunta "periferista disipliinia kohtaan". Tällaiseen missiologian imagon syntymiseen on vaikutti alkujaan se, että missiologian oppituolin haltijat olivat usein kotimaahan kaukaa "timbuktusta" palanneita lähetystyöntekijöitä. Vakavammin otettava syy lienee kuitenkin kristillisen kirkon työnäkykriisi, missionaarisuuden hiipuminen paljolti liberaaliteologian (erit. liberaalisen raamattukäsityksen) hedelmänä. Lähetystyö ja akateemisuus koetaan keskenään jännitteisinä asioina.

    Oma lukunsa on luterilaisen missiologian asema. Tämä liittyy toisaalta luterilaisuuden kriisiin suhteessa missioon ja toisaalta Luther-tutkimukseen. Maailman suurimmilla luterilaisilla kirkoilla ei mene hyvin mission puolella. Luther-tutkimus on pitkään tarjonnut mallia "Lutherilla ei ole juurikaan annettavaa missiologialle". Tämä yleisesti opittu ja usein toistettu ajatus tuli kuitenkin kriittiseen uudelleen arviointiin erityisesti Ingemar Öbergin kirjan "Luther och världsmissionen" vaikutuksesta. -Tästä enemmän luentosarjamme neljännellä luennolla (12.10.).


Muutama kirjavihje

Bosch, David, J. Transforming Mission (1994)
Myklebust, O.G. Missiology in Contemporary Theological Education (1989)
Scherer, James, A. Gospel, Church, &Kingdom (1987)
Verkuyl, J. Contemporary Missiology (1978)
Öberg, Ingemar Luther och världsmissionen (1991)


 ,