STI 21.4.1999 / Päivi Räsänen, lääkäri, kansanedustaja

EUTANASIA - ELÄMÄN JA KUOLEMAN KYSYMYKSIÄ

    Elämän arvo on jälleen puntarissa kiihtyneen julkisen eutanasiakeskustelun myötä.
    Eutanasian sallivaa lakia ajavan Exitus-yhdistyksen tilaaman mielipidemittauksen mukaan 66% suomalaisista hyväksyisi aktiivisen kuolinavun eli armomurhan antamisen sitä itse haluavalle parantumattomasti sairaalle ihmiselle.
    Yhteiskunnan kylmentyneestä asenteesta ihmiselämän arvoa kohtaan kertoo erityisesti tulos, jonka mukaan jo lähes puolet väestöstä olisi valmis hyväksymään kehitysvammaisten tai dementiaa sairastavien vanhusten surmaamisen ilman potilaan omaa pyyntöä.

    Eduskunta ei kuitenkaan liiemmin innostunut eutanasian sallivasta lakialoitteesta, vaikka kansan mielipi-demittaukset sitä tukivatkin.

    Sana eutanasia tulee kahdesta kreikankielisestä sanasta, "eu ja "thanatos", jotka ovat käännettyinä "hyvä" ja "kuolema". Tällä sanalla on alunperin tarkoitettu rauhallista, helppoa ja kivutonta kuolemaa.
    Alkuperäinen lähinnä hyvää saattohoitoa vastaava merkitys on sittemmin hämärtynyt, ja jo toista sataa vuotta eutanasia on ymmärretty armomurhaksi, potilaan surmaamiseksi.

    Suomen lääkärikunta vastustaa eutanasian sallimista ja Lääkäriliiton edustajat kävivätkin Eduskunnassa ilmaisemassa lääkärikansanedustajille huolensa käydystä keskustelusta. Suomen Lääkäriliitto on julkaissut hiljattain ohjeistonsa "Lääkärin etiikka", jossa otetaan selkeän ja yksiselitteisen kielteinen kanta eutanasiaan: "Potilaan tahallinen surmaaminen on kaikissa tapauksissa lääkärin etiikan vastaista"(s. 59-60).
    Myös kansainväliset lääkärijärjestöt torjuvat aktiivisen kuolinavun. Perinteisessä lääkäri Hippokra-teen valassa vakuutetaan: "En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, jos minulta sellaista pyydetään, enkä mitään neuvoa sen valmistamiseen."

    Lääkärit ovat saaneet niin tiedollisen kuin asenteellisen koulutuksen edistämään ja suojelemaan elämää, eivät tuhoamaan elämää ja tappamaan potilaitaan. Ihmiselämän kunnioituksen periaatteen murtuminen olisi lääkärien kohdalla erityisen vakavaa. Jos elämän tuhoamisen periaate hyväksyttäisiin hoitovalikoi-maan, lääkäri voisi alkaa miltei huomaamattaan tehdä valintoja, jotka eivät edistäkään potilaan elämää ja hyvinvointia.

    On täysin selvää, että mahdollisesta eutanasialaista seuraisi väärinkäytöksiä.
    Hollannissa, jossa lääkärikuntaa periaatteessa velvoittavat erikseen sovitut eutanasiaohjeet, vain osassa tapauksista niitä noudatetaan. Hollannissa eutanasiaa ei ole laillistettu päinvastoin kuin usein luullaan. Se on rikoslaissa edelleen kriminalisoitu, mutta tiettyjen ehtojen vallitessa lääkäriä ei syytetä tai ainakaan tuomita aktiivisesta armomurhasta. Eutanasiatapaukset tulisi ilmoittaa viranomaisille, mutta käytännössä näin menetellään vain silloin tällöin.
    Eräissä tapauksissa potilaita on surmattu ilman heidän omaa pyyntöään. Lisäksi on epäilty, onko potilaan pyyntö kuolinavusta aina edes täysin vapaaehtoinen. Kuolinapua on sovellettu myös vastasyntyneisiin ja pieniin lapsiin, joilla ei ole edellytyksiä osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon. Eri arvioiden mukaan aktiivisten eutanasioiden vuosittainen määrä Hollannissa on 5000 - 20 000.

    Armomurhaa kannattaneista suomalaisista osa perusteli mielipidettään potilaan tahdon kunnioittamisella eli potilaan itsemääräämisoikeudella, osa taas armeliaisuudella kärsivää ihmistä kohtaan. Osa piti sitä helpotuksena kaikille osapuolille, ja jotkut näkivät myönteisenä yhteiskunnan varojen säästymisen, jos halukkaiden annettaisiin kuolla.

    Potilaan oikeus päättää omasta hoidostaan on tärkeä periaate. Kuitenkin oman elämänsä tuhoamisen yhteydessä itsemääräämisoikeuden käsite on ongelmallinen. Eutanasian kuuluminen potilaan harkittavissa olevaan hoitovalikoimaan on omiaan ajamaan masentuneita ja epätoivoisia ihmisiä tähän ratkaisuun. Samalla sillä viestittäisiin asennetta vammaisten ja sairaiden ihmisten elämän arvottomuudesta. Itsemurhista vain mitättömän pieni osa tehdään vakavan sairauden vuoksi. Miksi tukisimme vammaisten tai vaikeasti sairaiden ihmisten itsetuhoajatuksia lain muutoksella, kun samalla pyrimme yleisesti ehkäisemään itsemurhia?

    Ihmisen itsemääräämisoikeuteen liitettynä oikeus kuolla on sisäisesti ristiriitainen ajatus. Kuolemaan sisältyy ihmisen kaikkien oikeuksien päättyminen. Elämä on tärkeintä, mitä ihminen omistaa ja vain sen varassa voidaan puhua ihmisen muista oikeuksista. Eutanasian myötä ihminen varmuudella menettää itsemääräämisoikeutensa.

    Omasta elämäntilanteesta käsin on vaikea asettua potilaan asemaan. Terve ja toimintakykyinen ihminen saattaa pitää halvaantuneen tai sairaalavuoteeseen sidotun ihmisen elämää hyödyttömänä ja arvottomana kärsimyksenä. Potilaan kuolemantoive sisältääkin useimmiten kysymyksen: "Välittääkö kukaan minusta? Olenko jo täysin tarpeeton?" Tällaiseen kyselyyn ei tule vastata kuolinpiikillä, vaan inhimillisellä tuella, välittämisellä ja tasokkaalla saattohoidolla.

    Eutanasiaa voidaan pitää tarpeettomana armeliaisuuden osoituksena kärsivälle ihmiselle, koska nykyisin on käytettävissä tehokkaita hoitomuotoja vaikeisiinkin kiputiloihin ja muihin oireisiin. Kärsivän potilaan surmaamista ei hyväksytty aikana, jolloin kivun lievityksen mahdollisuudet olivat paljon nykyistä heikommat.

Miksi siis juuri nyt kysymys eutanasiasta on ajankohtainen?

    Asennetutkimuksen pelottavimmat näkemykset löytyvät niiltä, jotka perustelevat kuolinapua helpotuksena kaikille tai yhteiskunnan säästönä. Hollantilaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että eutanasian innokkaimpia puoltajia ovat usein sukulaiset, jotka haluavat helpottaa omaa painettaan. Kun tiedämme, että 50% koko terveydenhuollon kustannuksista menee väestön viimeisten kolmen elinkuukauden hoitoon, eutanasiasta saattaa pahimmillaan tulla houkutteleva vaihtoehto niukkenevien terveydenhuollon resurssien aikana.

    Kuopion Yliopiston geriatrian professori Raimo Sulkava toi hiljattain esiin vakavan pelkonsa siitä, että lääkärit tekevät vääriä ratkaisuja kuntien talousjohtajien painostuksen alla harjoittamalla kuolinhoitoa potilaille, jotka olisivat täysin hoidettavissa. Hän kertoo lukuisista tapauksista, joissa iäkäs potilas on väärin perustein jätetty kuolemaan nälkään, janoon ja ilman lääkitystä.

    Passiivinen eutanasia tarkoittaa potilaan kuoleman tahallista jouduttamista sillä, että hänelle ei anneta hänen elämänsä jatkumisen kannalta välttämätöntä hoitoa. Yleisessä keskustelussa passiiviseksi eutanasiaksi kuitenkin usein virheellisesti kutsutaan järkevää ja inhimillistä kuolevan potilaan hoitoa, jossa hyödyttömät ja kärsimyksiä aiheuttavat hoitomuodot riisutaan pois. Suurilla kipulääkeannoksilla ei ole tarkoitus tapaa syöpäpotilasta tai jouduttaa hänen kuolemaansa. Todellisuudessa tehokas kipulääkitys paitsi kohentaa potilaan tilaa, todennäköisimmin myös antaa hänelle lisää elinaikaa.

    Eutanasiakeskustelun ajankohtaistuminen liittyy mielestäni kahteen yhteiskunnalliseen ilmiöön: toisaalta pelkoon ja epäilyihin terveydenhuoltojärjestelmämme kyvyttömyydestä huolehtia kuolevien potilaiden inhimillisestä, yksilöllisestä ja arvokkaasta hoidosta ja toisaalta yleiseen ihmiskuvan muutosprosessiin.

    Eutanasiaa puoltavat kansalaiset ilmaisevat usein pelon joutua sairaalan tai vanhainkodin persoonattoman liukuhihnamaisen hoitojärjestelmän kohteeksi, jossa heidän yksilöllisiä tarpeitaan tai toiveitaan ei oteta huomioon. Tämän tulisikin johtaa koko terveydenhuoltojärjestelmämme vakavaan itsetutkiskeluun.
    Kuolevien potilaiden arvokasta saattohoitoa on kehitettävä ja saatettava se kaikille mahdolliseksi hoitopaikasta riippumatta.
    Tekniset valmiudet kivun, pahoinvoinnin, oksentelun ja muiden vakavienkin oireiden hoitoon ovat hyvät, mutta inhimillisen tuen määrässä ja potilaan yksilöllisyyttä korostavissa hoito-asenteissa on puutteita.
    Vanhainkotien ja terveyskeskusten vuodeosaston henkilöstön määrää on supistettu paikoin niin, että henkilökunnalla ei ole enää riittävästi aikaa potilaan henkiseen tukemiseen.
    Potilas saattaa aistia aiheuttamansa työtaakan ja kokee olevansa arvoton ja hyödytön niukkojen resurssien kuluttaja.
    Lainsäädäntö potilaan oikeuksista ja asemasta sekä erilaiset hoitomahdollisuudet tulisi myös saattaa laajempaan tietoisuuteen. Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi, että henkilön näkemys eutanasiasta on yhteydessä hänen arvomaailmaansa ja ihmiskuvaansa. Eutanasian torjujat perustelivat näkemyksenä tavallisimmin kristillisellä ihmiskuvalla. Armokuolema ei sinänsä ole mikään erikoisuus maassamme, sehän kuuluu eläinlääkäreiden päivittäisiin hoitovalikoimiin.
    Eutanasiafilosofian puoltajat usein asettavatkin kyseenalaiseksi ihmiselämän erityisen arvon luomakunnan keskellä. Jos sairas koiravanhus saa kuolinpiikin, miksei myös ihminen?
    Perinteinen lääketieteellinen ja rikosoikeudellinen näkemys sen sijaan pitävät ihmiselämää arvokkaana sinänsä, yksilön toimintakyvystä tai elämänlaadusta riippumatta. Vastasyntyneen avuttoman lapsen tai kuolinvuoteellaan hiljaa hiipuvan vanhuksen elämän väkivaltaista lopettamista on pidetty yhtä tuomittavana kuin terveen työikäisen ihmisen surmaamista.

    Kristillisellä ihmiskuvalla on ollut ratkaiseva merkitys tämän käsityksen syntymisessä.
    Ihmisen elämä on pyhää ja sen tulee olla koskematonta, koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen.
    Elämä on lahja.
    Kukaan ei ole ansainnut omaa elämäänsä.
    Elämä on ihme, sitä ei tehdä.
    Vain Jumalalla, elämän antajalla, on oikeus ottaa tämä lahja pois.


Lähemmin:

    Lääkärin etiikka, Suomen lääkäriliitto, v. 1996
    Eutanasia - vastaus kärsimyksen ongelmaan? P.Räsänen, P.Reinikainen, R. Pöyhiä, v.1993

 ,