HOMILETIIKAN SARJA

Suomen teologinen instituutti 2.10.2001
Risto Soramies

ÄLÄ PUHU ROSKAA

"Senhän kuulee jo puheestasi!" (Matt. 26:73)

Merkillinen myytti: Suomalaiset eivät puhu paljon. Se olisi loistavaa!

Oma huomioni on, että suomalaiset puhuvat erittäin paljon, mutta sanovat usein vähän. Maailmamme on täynnä roskapuhetta, myös uskovaisten maailma. Aikamme on täynnä hölötystä; puhutaan itsestäänselvyyksiä, tyhjyyksiä ja mitättömyyksiä

Toukokuussa 2001 piispa Juha Pihkala kiinnitti puheessaan huomiota siihen, että kirkossamme pidetään viikoittain suorastaan lukemattomia puheita. Jos ne olisivat painavia (Pihkala: raamatullisia), kirkossamme olisi elämää nykyistä paljon enemmän.

Mielenkiintoinen yhteys heprean kabod jahwee- käsitteeseen (Herran kirkkaus, kunnia): kabod tarkoittaa painavuutta, vakavasti otettavuutta, kunniaa. kaalal taas viittaa keveyteen ja tarkoitta mm. kiroamista.

Kaikesta sanatulvasta huolimatta kielenkäytöllä, puheella on edelleen valtava merkitys, ja tulee aina olemaan. Jeesuksen opetukset, vertaukset ja saarnat ovat vaikuttaneet mittaamattomasti jo ajassa, saati sitten iankaikkisuudessa. Valtiomiesten, diktaattorien, demagogien puheet ovat liikuttaneet miljoonia ihmisiä hyvään ja pahaan. Ajatelkaa vaikka Hitleriä ja Goebbelsiä. He saivat suuren sivistyskansan valtaansa pelkästään puheillaan, valtio- ja väkivalta tulivat mukaan vasta myöhemmin.

Samoin yksityiselämässä puhe ratkaisee paljon. Sanoin solmitaan suhteita, paikataan haavoja, ilahdutetaan, rohkaistaan taikka myös revitään, alennetaan ja suorastaan murhataan. Sanat näet tulevat sydämestä. Myös pinnallinen hölötys tulee sydämestä – juuri siksi se on niin kamalaa. ”Herra pane minun suulleni vartija!” Kun puhutaan kurittomasti, paljastetaan sydän, joka on kuriton, eikä mikään ole niin tappavaa, kuin kuriton sydän.

Seurakunnan palvelijan virka on Sanan palvelijan virka. Kaikki seurakunnan työ palvelee Sanaa, myös sellainen työ, jossa ei suoranaisesti käytetä sanaa. Seurakunta on olemassa vain Sanan tähden ja jopa Sanan avulla. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen Sana!” (Rm 10:17) Seurakunnan suuri kysymys onkin ”Mitä siis on sanottu?” (Rm 10:8) Suhde tähän kysymykseen paljastaa, kuinka lähellä seurakunnat ovat varsinaista Elämää. Teologin onkin tehtäväänsä varten tiedettävä mitä on kirjoitettu, miksi on kirjoitettu ja missä on kirjoitettu.

Jos olet valmistumassa seurakunnan palvelijaksi, olet valmistumassa suurenmoiseen tehtävään! Sinun työsi arvo punnitaan sen mukaan, miten se suhtautuu Sanaan! Älä siis puhu roskaa!

Tämä homiletiikan sarja tähtää siihen, että olisi vähemmän roskan puhumista sekä sisällön että muodon puolesta. Olen vakuuttunut siitä, että sisältö ja muoto ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. On kuitenkin hyvin mahdollista puhua roskaa hienossakin muodossa, ja joskus taas kullanarvoinen sisältö on puettu surkeaan pukuun. Kun Paavali sanoo, ettei hän ”julistanut Jumalan salaisuutta… suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin”(1 Kr 2:1), hän ei tarkoittanut, että muodon ei ole väliä. Usko ei synny retoriikan keinoin, mutta puheen ulkonainen muoto voi parhaimmillaan palvella Sanaa, jota Pyhä Henki käyttää. Kun Filipin vanginvartija kysyi Paavalilta ja Silakselta: ”Herrat, mitä minun on tehtävä, että pelastuisin?” ei Paavali puhunut roskaa tähän tapaan: ”No, toi tavallaan usko vois’ auttaa. Enhän minäkään mikään uskovan malliesimerkki niinkun ole. Eikä tavallaan tuo Silaskaan. Me olemme vain päässeet niinku läheiseen suhteeseen ton Jeesuksen kanssa.” Paavali osasi onneksi puhua: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi.” (Apt 16:31)

Sarjaamme kuuluvat siis seuraavat luennot:
Älä puhu roskaa – Kieli lahjana ja riesana (tätä olemme jo aloittaneet)
Rehellisen on helppoa – Yllättäviä seikkoja uskottavuudesta
Sanottavasta saarnaan – Pidä huoli, että sinulla on aina kyllin painavaa sanottavaa
Teksti vai teema – Suostu tekstin ensimmäiseksi puhuteltavaksi
Kaksi tekstiä, joita ei saa ohittaa – Mitä puhut ja kenelle
Saarnan tärkein taka-ajatus – saarnaa kuin viimeistä päivää
Tahdon tuoda esille ja käsitellä saarnaamisen tiettyjä, nähdäkseni tärkeitä puolia. Tiedän, että tässä ei ole kysymyksessä täydellinen homiletiikka. En siihen pyrikään tässä, enkä voikaan pyrkiä.

Kieli lahjana ja riesana

Puhu niin kuin tahdot, että sinulle puhutaan (mutta ole makusi suhteen itsekriittinen)
Saksalainen journalistiikan opettaja ja stilisti Wolf Schneider sanoo, että jokainen kuulija toivoo puheelta näitä neljää:

– Oikeata, luotettavaa sisältöä (Totuus!) ja oikeata, korrektia muotoa (kielioppi!)
– Selvyyttä, niin että sisällön voi ymmärtää
– Muotoa ja esitystapaa, joka tekee kuulemisen miellyttäväksi
– Kokonaisuutta, joka innostaa

Lue tässä mukana oleva liite 1. ”Tota, tää, niinku tavallaan toi rakkaus…”

Mihin kieli pystyy tai ei pysty?

Kieli on kotoisin ”kivikaudelta”. Konkreettisuus on kielen alku.
– Kuvailu on sille melko vaikeaa, jopa näkyvän kuvailu. Lue 1. Kuninkaankirjan kuvausta pyhäköstä!. Tiedätkö sen jälkeen, minkälainen pyhäkkö oli?
– Vieläkin vaikeampaa on kuvailla näkymätöntä. Yritäpä kuvailla, miltä tilli tuoksuu! Miltä tuntuu rakastuminen? Entä pettymys? jne.
– Kerronta onnistuu kieleltä parhaiten. Lue Joosefin tarina, niin tiedät, mitä on tapahtunut.
– Myös julistavat lauseet ovat yleensä kielelle helppoja.

Siispä verbit ovat kultaa! Tämä on evankeliumin julistajan kannalta onnellinen seikka, sillä me kerromme! Evankeliumi on tapahtumia. Lue uskontunnustuksen toinen artikkeli. Huomaa verbit!

Joitakin paheita, eli mikä on roskaa:

– huono valmistautuminen

Näin tai tähän tapaan on alkanut liian moni tilaisuus.
– epävarmuus esiintymisessä
– epävarmuus sisällössä
– turhat, asiaan kuulumattomat seikat
– kliseet (liite 2.)
– itsensä korottaminen (juuri tässä käytetään pseudo-fiksua kieltä, sivistyssanoja. Teologille myrkkyä!)
– itsensä pelastaminen eli puhe vain vaikutuksen tekemiseksi ja todellisen tilanteen peittämiseksi (juuri tässä käytetään helposti kliseitä).
– pitkästyttävät lauseet ja pitkästyttävä esitys
– itsestäänselvyydet:

Puhe ei voi aina olla loistava. Loistavat puhujat ovat harvinaisuus. Jo hyvä puhuja on hieno asia. Hyvän puheen pystyy pitämään melkein jokainen, jos vain näkee jonkun verran vaivaa.

– Tiedä mitä puhut. Hyvä puhe syntyy sanottavasta. Jolla on pakottavaa sanottavaa, häntä kuunnellaan. Tämä on hyvän puheen pääkriteeri.
– Valmista puheesi. Yleensä kirjoittaminen on paikallaan. On yleisön ja seurakunnan vähättelyä pitää valmistamaton puhe.
– harjoittele ainakin kerran
– Älä toista turhaan (toistoa voi kyllä käyttää, mutta on tiedettävä mitä tekee)
– Älä käytä kliseitä
– Puheellasi pitää olla syy. Pitää olla jotakin sanottavaa, jota ei joka tapauksessa sanota jo kaikkialla. Ajattele yleisöä ihmisinä, jotka ovat tyhjentäneet kaivon. Uuden veden saamiseksi on joko syvennettävä samaa kaivoa tai sitten mentävä toiselle kaivolle. Hengellisillä päivillä puheinflaatio vaikuttaa sen, että yleensä ammennetaan jo ehtyneistä kaivoista.
– Puheen pitää vaikuttaa, mutta puhujan ei pidä yrittää tehdä vaikutusta.

LIITE 1

”Tota, niinku tää rakkaus…” eli kielikukkasia erään kesän hengellisiltä päiviltä:

Toivottavasti kaikki STI:läiset käyvät ainakin yksillä hengellisillä kesäpäivillä. Tässä muutama ajatus päivien riesaksi (sillä tieto lisää tuskaa), jos olet kuulija tai päivien parantamiseksi, jos olet puhuja.

Eläviä (vai kuolleita?) esimerkkejä kesäpäivien puheista:

”Niinku, et se on sellanen niinku tavallaan meidän elämän niinku päätavote.”

”Ja sitte tää, mikä on niin tota tää rakastaminen on niinku ihmisenä olemisen sellanen pääolemus...”

”Tämä meidän, tietyllä tavalla ehkä tämmönen niinku narsistinen yhteiskunta...”

Paperilla nämä kukkaset näyttävät liioitelluilta, mutta eivät valitettavasti ole. Ne ovat kirjaimellisia lainauksia. Kirjoitin ne muistiin puheita kuunnellessani. Paperille tuli liuta muita samanlaisia.

On mietittävä mitä sanoo, niin ei tarvitse venytellä. Venytetyt lauseet ovat hirveätä kuultavaa. Hengellisillä päivillä pitäisi panna sakko jokaisesta ”niinku”sta. Siitä tulisi äkkiä niin paljon rahaa kokoon, että olisin kokemassa, että saisimme niinku lähetyksen raha-asiat periaatteessa, tietyllä tasolla tavallaan pian kuntoon, tai ainaki...

– niinku – tavallaan – tietyllä tavalla – tietyn tasoinen – periaatteessa – tota

Nämä sanat kielivät puhujan epävarmuudesta. Hän sanoo jotakin, mutta pyrkii pehmentämään sanansa, koska ei ole varma tai ei muuten tahdo ottaa vastuuta sanoistaan. Miksi hän sitten ollenkaan puhuu? Johannes Kastaja ei sanonut: ”Kokisin, että voisi ruveta oleen aika tehdä sellaista niinku parannusta, ja enhän minäkään ole täydellinen… Koen periaatteessa, että jos nyt sanois, niinku toi taivasten valtakunta on tavallaan jotenkin suhteellisen lähellä.” Eikä Paavali sanonut: ”Jos minulla ei olisi tavallaan rakkautta, en kokisi tietyllä tavalla olevani varsinaisesti niinku mitään, vaikka kai sitä nyt ehkä periatteessa toisella tasolla jotain olisikin.” Eikä Luther: ”Tässä minä niinku tavallaan seison. Koen, ettei tässä niinku olisi periaatteessa muuta mahdollisuutta. Olisi tavallaan hyvä, jos Jumala niinku jotenkin auttaisi minua.”

Jolla on selvä asia, ei tarvitse paljon sanoja. Muinaissuomalainen ryntää nuotiolle kohdattuaan karhun. Mitä hän huutaa? ”Karhu!” Nykysuomalainen vastaavassa tilanteessa kaiketi: ”Must' ihan tuntuu, että tuolla tavallaan niinku juoksee tai löntystää sellanen tieyntasoinen karhu, tai sit` se on tavallaan ehkä joku muu eläin, tai emmä tiä, mut kumminkin...” Miksi sanoa vain ”Veni, vidi, vici”, kun on mahdollisuus pehmennellä: ”No, minä tulin sitten, vaikka oli se jotenkin melko hankalaa. Sitten minä näin, en nyt varmaan ihan kaikkea, mutta tietyssä mielessä aika paljon. Koen, että meidän puoli periaatteessa voitti, vaikka oli se jotenkin täpärällä ja piti eräässä mielessä ottaa niin moni juttu niinku huomioon…”

Lauseitten venyttely tyhjillä sanoilla on oire siitä, että ajatuksia ei ole ajateltu valmiiksi, vaan niitä muodostellaan vasta puhuttaessa. Se on samaa, kuin leipuri alkaisi leipoa pullia syöjien suussa. Joka on ajatellut sanomansa ja on siksi vakuuttunut siitä, voi puhua täsmällisesti, yksinkertaisesti ja selvästi. Valitettavasti mainittujen sanojen käyttö on yleistynyt niidenkin puhujien kielessä, joilla on sanottavaa. Tämä on kaksin verroin harmillista ja traagista.

Hyviä hetkiä puheita kuunnellessa. Yritä olla laskematta ”niinkuja”. Jos itse käytät niitä vain vähän, ovat kuulijasi onnellisia.

Risto Soramies

LIITE 2


Mitä vähemmän kliseitä, sen autuaampaa on kuulijoilla.

Klisheellä tarkoitan valmiita ajatuskuvioita, joita käytetään helposti ja oletetaan, että ne pitävät ilman muuta paikkansa. Niitä ei enää ajatella läpi, sillä niiden „totuus" on kuin ilmassa, kaikkien mielissä. Ne ovat ajanhengen konkretisoitumaa. Political correctness ilmoittaa itsensä niissä. Hurskaita kliseitä:

Pappi sanoo saarnassaan naisvoittoiselle seurakunnalle: „Te äidit tiedätte, mitä esirukous on."

Pappi turvautuu suhteellisen laajalti hyväksyttyyn, kauniiseen ajattelu- ja tuntemuskuvioon ja herättää automaattisesti myönteisen tunteen. „Pappi puhuu kauniisti"

Mikä vika papin lauseessa on?

Se ei ole totta. Kuva perustuu romanttiseen ajatukseen äidistä, joka rukoilee lastensa puolesta. Mutta vain harvat äidit rukoilevat enää lastensa puolesta säännöllisen esirukouksen mielessä. Ajatelkaa äitiä, joka on tullut kirkkoon oman huonoutensa täysin tuntien! Ajatelkaa niitä, jotka tietävät omasta äidistään, ettei hän ainakaan esikuvallinen esirukoilija ollut ja ole. Ajatelkaa niitä harvoja miehiä, jotka ovat seurakunnassa. He tietävät eukkojensa „hurskaiden". Kaikkien alitajuisena ajatuksena on: „Pappi puhuu roskaa! Ei se tunne oikeata elämää". Mutta pappienhan pitää puhua kauniisti, niinpä hänelle ei olla vihaisia. Kiltti pappi. Aivan toisin kirjoittaa Hallesby. Hänkin sanoo, että äidit tietävät, mitä rukous on, mutta hän ei käytäkään kaikkien tuntemaa ajatusta, vaan johtaa kuulijansa toisen kuvan luo: vauvan. Ei siis äiti ole rukouksen malli, vaan vauva, jonka olemus on yhtä rukousta. Viittaus on yllättävä. Sen takana on ajatusta; puhuja on tunkeutunut syvemmälle kuin kuulijansa ja siksi hänellä on jotain sanottavaa. Tämän kuvan tuntee jokainen äiti ja tietää sen todeksi. Omia rukouksiaan harva pitää esimerkiksi kelpaavina. Jos pappi vetoaa niihin, hän on menettänyt kuulijansa.