Islam Symposium, Helsinki 5.11.2001
Risto Soramies

Turkkilaisten muslimien näkemys kristinuskosta

Turkissa kirjoitetaan kristinuskosta vain vähän, vaikka voisi toisinkin olettaa. Olihan nykyisen Turkin Tasavallan alueen asukkaista vielä sata vuotta sitten melkein neljäsosa kristittyjä . Sitä paitsi tasavallan perustamiseen johtaneista syistä tärkeimpiä oli tahto orientoitua Eurooppaan, jonka kulttuurin voimakkaimpiin tekijöihin kristinusko kuuluu. Marmaran Yliopiston koraaninselityksen professori tri Suat Yıldırım valittaakin eräässä artikkelissaan, että Turkissa ei ole yhtäkään kristinuskon tutkijaa, vaikka lännen yliopistoissa on tuhansia islamin tutkijoita. Saman suuntainen on tilanne julkaisujen suhteen. Silti pitäydyn tässä esitelmässäni kirjallisiin lähteisiin. Olen tehtäväni puitteissa keskustellut kristinuskosta ja islamista turkkilaisten muslimien kanssa jo melkein 30 vuoden ajan. Henkilökohtaisissa keskusteluissa saamani kuva aiheestamme vastaa melko hyvin kirjallisia lähteitä.

Käyttämäni lähteet ovat oppineitten turkkilaisten kirjoittamia, jotka edustavat hyvin sitä, mitä turkkilaiset muslimit kirjoittavat kristinuskosta. Vaikka olen myös tutustunut laajalle yleisölle tarkoitettuihin kirjoihin, joilla on yleensä voimakkaasti propagandistinen luonne, en ota niitä tässä huomioon. Päälähteisiini kuuluvat:

– Samsunin Yliopiston İlahiyat Fakültesin (isl. teol. tiedekunta) professorin Süleyman Ateşin noin 10 vuotta sitten julkaisema 12-osainen Koraanin kommentaarisarja, Yüce Kur‘ân‘ın çağdaş tefsiri. Ateş on kommentaarisarjallaan ja muilla julkaisuillaan tullut tunnetuksi myös suurelle yleisölle. Hän on esiintynyt usein radiossa ja televisiossa asi-antuntijana uskontokysymyksissä.

– Istanbulin yliopiston İlahiyat fakültesin perustajaprofessori Nuri Yilmaz Öztürkin Kur’anın Temel Kavramları. Öztürk on mainittu Turkin luetuimpana uskonnollisena kirjailijana.

– Marmaran Yliopiston professori Suat Yıldırımin kristinuskoa käsittelevä monografia Mevcut kaynaklarına göre Hıristiyanlık kuuluu harvoihin turkkilaisten itsensä kirjoit-tamiin, vain kristinuskoa käsitteleviin kirjoihin.

– Şamil İslâm Ansiklopedisi, 1992 valmistunut 5-osainen teos, jonka kirjoittajina on pääasiassa İlahiyat-tiedekuntien opettajia.

Näiden lisäksi mainitsen muitakin lähteitä.

Taustaa

Kristinusko ja islam suhtautuvat toisiinsa omien syntyhistorioittensa takia aivan erilailla. Koska kristinusko on noin 600 vuotta vanhempi kuin islam, ei islam kuulu tietenkään kristinuskon syntyhistoriaan. Kristinuskon kannalta islam on periaatteessa vain yksi uskonto monien mui-den joukossa. Käytännössä asia on jonkun verran toinen, ainakin kahdesta syystä: Islamin uskonsisällössä ja sen uskonrakenteessakin on paljon joko kristinuskosta tai kristinuskon juurista, erityisesti juutalaisuudesta, peräisin olevaa ainesta. Tämä käy ilmeiseksi jokaiselle, joka tutustuu Koraaniin, vaikkapa vain pinnallisestikin. Toiseksi, islam on huomattavan suuri uskonto, joka on levittäytynyt kristinuskon historiallisille sydänmaille hävittäen huomattavan osan kristikuntaa ja elänyt kristillisen Euroopan naapurissa sen kilpailijana, vastustajana ja vihollisenakin. Islam on toisaalta jäänyt kyllä tuntemattomaksi ja etäiseksi, mutta toisaalta se on pelottamisen lisäksi myös kiehtonut eurooppalaisia. Tästä huolimatta itse kristinuskoa tutkiessa ei tarvitse tietää mitään islamista.

Islamin suhde kristinuskoon on merkittävästi toinen: kristinusko, sen asema Jumalan ilmoitusten sarjassa, sen keskeinen henkilö Jeesus Kristus, sen kehitys ja väitetty rappio ovat osa is-lamin syntyhistoriaa ja jopa sen uskonsisältöä. Kun uskova muslimi tarkastelee kristinuskoa, hän ei ole vapaa tulemaan mihin tuloksiin tahansa. Jumalan lopullinen ja pätevä ilmoitus, Koraani määrittelee hänelle kristinuskon paikan ja sisällönkin.

Esimerkiksi:
Kun haastattelin noin vuosikymmen sitten Mannheimin suurimman moskeijan turkkilaista imaamia YLE:n tv-ohjelmaa varten, kysyin suomalaisen toimittajan toimeksiannosta imaamin näkemystä kristinuskosta, sain vastaukseksi odotusteni mukaan mitä positiivisimpia lausuntoja: ”Kristinusko on taivaallinen uskonto ja siksi se on totuus. Jeesus toi sen kristityille. Jokaisen muslimin on uskottava kristinuskoon…” jne. Lopuksi imaami totesi: ”Valitettavasti kristinuskoa ei ole enää olemassa.”

Koraanin antama peruskaava:

Koraanin mukaan Jeesus kuuluu Jumalan lähettiläiden pitkään sarjaan. Vaikka hänelle selvästikin annetaan aivan erityinen arvo, jota alleviivaavat Jeesuksen neitseestä syntyminen ja hänen suorittamansa ihmeet, hänet kuitenkin johdonmukaisesti asetetaan ihmisten joukkoon. Jeesuksen tehtävä oli tuoda Jumalan ilmoitus omalle kansalleen, kuten Jeesus itsekin vastasyntyneenä vahvistaa puolustaen äitiänsä Mariaa sukulaisten epäluuloja vastaan (Koraani, 19:30):

Lapsi puhkesi puhumaan: ’Minä olen Jumalan palvelija, ja Hän on antanut minulle Kirjan [ja] tehnyt minusta profeetan…’

Jeesukseen liitetyt ihmeet ja epiteetit pysyvät kaikki tietoisesti ihmisyyden puitteissa. (4:172). Hänen jumalallisuutensa, puhumattakaan jumaluudesta kielletään kategorisesti. Jeesus oli Muhammedin edeltäjä lähettiläänä ja samalla Muhammedin airut.

Jeesus saarnasi samaa perususkontoa, jota kaikki muutkin lähettiläät Koraanin käsityksen mukaan olivat saarnanneet ja jota Muhammedkin saarnasi. Jeesuksen seuraajien tulisi siis uskoa Jeesuksen uskontoon, mikä taas väistämättä johtaa islamiin. Tässä Jeesuksen roolissa ei ole paikkaa Raamatusta tutuille Jeesuksen opetuksille, ristiinnaulitsemiselle, sovitukselle eikä tietenkään ylösnousemukselle.

Muhammed oli ilmeisesti aluksi vakuuttunut siitä, että hänen saarnaamansa uskonto on sama kuin juutalaisten ja kristittyjenkin. Tämä ilmenee joistakin Koraanin kristinuskoa ja kristittyjä koskevista sanoista. (Sanoma: 3:48-51, kristityt: 5:82). Myöhemmin Muhammedille selvisi, että kristityt antavat Jeesukselle kuitenkin aivan toisenlaisen aseman, kuin Muhammedin ku-vaan uskonnosta sopi. Hän saattoi ymmärtää tämän vain oikeasta kristinuskosta luopumisena. Joissakin Koraanin sanoissa voi kuulla opettavaisen sävyn, jolla Muhammed yrittää palauttaa kristittyjä oikeaan uskoon. Hän on ymmällä heidän puheistaan, joita hän pitää tietenkin väärinä, mutta myös turhina (4:171):

Te, joilla on Kirja, älkää menkö liian pitkälle väitteissänne älkääkä puhuko Ju-malasta muuta kuin on totta.

Toisissa Koraanin kohdissa (ilmeisestikin myöhemmissä) hän puhuu jo ankarasti (5:73):

Ne, jotka sanovat: ’Messias, Marian poika, on Jumala’, eivät ole uskovia. … Elleivät he herkeä puhumasta tällaisia, tuskallinen rangaistus kohtaa heitä.

Kun Muhammed päättä, että kristityt opettavat Jumalasta ja Jeesuksesta väärin, hän ei kuitenkaan katso, että vika olisi Jeesuksessa eikä hänen tuomassaan kirjassa, evankeliumissa; nämä olivat Jumalan aitoa ilmoitusta. Vika on kristityissä itsessään. He ovat joko ymmärtämättömyyttään tai jopa tahallaan kääntyneet totuudesta pois ja antaneet Jeesukselle aseman, joka ei kenellekään ihmiselle kuulu. Siis: alkuperäinen kristinusko on Jeesuksen uskontona oikea, mutta kristittyjen käsitys uskonnostaan on väärä.

Turkkilaisten muslimien näkemys kristinuskosta pitäytyy tähän peruskaavaan. Siitä ei juuri poiketa. Kun Süleyman Ateş esitti noin 10 vuotta sitten teesinään, että kristityn ei pelastuakseen tarvitse välttämättä kääntyä muslimiksi, koskapa Koraani ei väitä, että evankeliumi olisi tullut väärennetyksi, hän sai vastaansa hurjan myrskyn. Muuan Ateşia (ateş merkitsee tulta) vastaan kirjoitettu kirja olikin nimeltään: ”Süleyman Ateş ateşle oynıyor” (SA leikkii tulella). Ateş piti muodollisesti kannastaan kiinni, mutta lisäsi siihen niin paljon määritteitä, että hän käytännössä palasi ruotuun.

Turkkilaisten muslimien kristinuskosta antama kuva ei ole pelkkää Koraanin toistoa, mutta missään vaiheessa ei pyritä eikä voidakaan pyrkiä Koraanin antamista kehyksistä irti. Muslimin edessä on merkillinen arvoitus: kristityt kääntyvät väärään uskoon, valheeseen, vaikka he olivat saaneet Jumalalta oikean uskonnon, joka oli kaiken lisäksi tullut edellisten uskontojen vääristymien korjauksena ja vaikka heille julistettiin myös ilmoituksen lopullinen muoto Muhammedin ja Koraanin kautta. Tämä arvoitus vaatii tarkastelemaan toisaalta kristinuskon synty- ja väärennyshistoriaa ja toisaalta kristittyjen historiaa islamin vihollisina tai ainakin vastustajina. Koska juuri on mätä, voi hedelmäkin olla vain mätä. Kristikunnan historia vah-vistaa jokaisen muslimin mielestä tämän vääjäämättömän totuuden.

Kaiken ytimessä on teslis – Kolminaisuusoppi

Kristittyjen pääerehdys on Koraanin antaman käsityksen mukaan Jeesuksen korottaminen ta-valla tai toisella Jumalan rinnalle. Vaikka emme tiedä, oliko Muhammedilla kiinnostusta tai edes mahdollisuutta kuulla, mitä kolminaisuususko on, hän joka tapauksessa tiesi, että kristityt puhuivat jotakin kolminaisuudesta (5:73):

Ne, jotka sanovat: ’Jumala on yksi kolmesta” eivät ole uskovia.

Kolminaisuus, teslis (arabian tathlith) esitetäänkin turkkilaisessa kirjallisuudessa kristinuskon kaikkien muiden kieroutumien emona, kuten Istanbulin yliopiston professori Nuri Yılmaz Öztürk sanoo:

”Kristittyjen silmiinpistävin erhe on, että he nimittävät Jeesusta Jumalan Pojaksi, korottavat Kolminaisuuden osaksi uskontoa ja siten särkevät monoteismin”.

Tässä asiassa kaikki lähteeni ovat yhtä mieltä. Kolminaisuusoppi on niiden mukaan kristinuskon syntiinlankeemus. Tarkastelen tässä, 1. miten teslis ymmärretään sisällöllisesti, 2. miten sen katsotaan tulleen kristinuskoon ja 3. miten kristittyjen uskotaan väärentäneen evankeliumin (kirjan), koskapa katsovat voivansa puolustaa teslisiä kirjansa avulla.

  1. Mitä kolminaisuus on turkkilaisten muslimien mukaan

Keskityn Süleyman Ateşin näkemyksiin, jotka hän on esittänyt Koraanin kommentaarisarjassaan Koraanin kohtia 4: 171-175 und 19: 16-38 selittäessään.

”Kristityt ymmärtävät Jumalan yhtenä substanssina (cevher) kolmessa hypostaasissa (uknum): isä (baba, pienellä kirjoitettu, NS), poika (oĝul) ja Pyhä Henki (Kutsal Ruh). Isä on pensoona (zat), poika on tieto (tai: tietäminen, ilim) ja Henki on elämä (hayat). Poika on syntynyt isästä ja Hengestä.”

Määritelmä ei ole tosin aivan oikea, mutta ei myöskään karkeasti väärä eikä poleeminen. Mutta jatkossa asia muuttuu täysin. Ateşin näkemyksen mukaan teslis on käsittämätön esimerkki kristittyjen harhasta, se on ”sekopäisyyden ja ajattelemattomuuden synnyttämä rakennelma”, jota Ateş kuvailee seuraavasti:

”Kristittyjen opin mukaan Jeesus on ihmishahmossa ilmestynyt Pyhä Henki, joka puolestaan on Jumalan kanssa identtinen. Jumala ja Pyhä Henki ovat elementtejä, jotka ovat yhden ja saman totuuden ilmentymiä. Nämä elementit ovat yhtä. Pyhä Henki tahtoi saattaa ihmiskunnan jälleen oikeille raiteille ja vapauttaa se aina iankaikkisuudesta (ezelî) saakka vaivaavasta synnistä. Siksi Pyhä Henki syntyi naisesta, eli ihmisten lailla ihmishahmossa ja antoi ihmisten pahoinpidellä itseään. Hän uhrautui ja antoi ristiinnaulita itsensä. Tämän jälkeen hän palasi Pyhän Hengen luo (sic), joka on kaikkien henkien olemus (asıl) ja yhdistyi tähän. Pyhä Henki on kaikkien Henkien isä, siksi sanonnalla ”pyhä Isä” tarkoitetaan Jeesusta.”

”Kristityt kuvaavat kolminaisuutta niin, että isä esitetään synkkäkasvoisena vanhuksena, poika nuorukaisena ja pyhä henki kyyhkysenä, joka laskeutuu mo-lempien ylle.”

Voidaanko sitten kristinuskoa pitää monoteisminä. Ateş ei anna selvää vastausta. Suat Yıldırım katsoo, että kristityt luopuivat Vanhan testamentin puhtaasta monoteismistä pakanallisen ympäristön vaikutuksesta. Batmanin suuren moskeijan pääimaami Aydın pitää kristinuskoa suorastaan polyteisminä: ”Todellisuudessa on Maria ottanut Pyhän Hengen paikan.” Aydın on kirjoittanut ainoan teslisiä käsittelevän monografian turkiksi. Hän päätyy arvioimaan kolminaisuutta näin: ”Se että Kristus on muka poika eikä kuitenkaan syntymän kautta luotu, on niin ristiriitaista, että se saa jo saatanankin nauramaan.”

Evren Ören sanoo, että kristittyjen ensimmäinen velvollisuus on uskoa kolmeen juma-laan . Şamil İslam Ansiklopedisi pitää kolminaisuusoppia kristittyjen epätoivoisena yrityksenä kaunistella uskoansa kolmeen jumalaan yhdistämällä se monimutkaisin ja mahdottomin ajatusrakennelmin monoteismiin.

2. Miten sitten Kolminaisuusoppiin päädyttiin?

Süleyman Ateş löytää kolminaisuusopin alkuperän milloin Kiinasta ja Intiasta, milloin Egyptistä ja Mesopotamiasta, milloin Euroopasta ja Skandinaviasta. Myös ajan suh-teen Ateşin selitykset liikkuvat laajalla, on puhe useista eri vuosisadoista ennen ja jälkeen Kristuksen. Länsimaisen lukijan on mahdoton ymmärtää, miten tämä kaikki voisi kuulua yhteen.

Ateşin monista selityksistä (joita kaikkia hän näyttää pitävän oikeina) muutama esimerkiksi:

– Kun Jerusalem tuhottiin, piti juutalaisten paeta Egyptiin, Penrsiaan ja Intiaan. Palatessaan maahansa he toivat mukanaan uusia oppeja, mm. kolminaisuusopin. Tähän aikaan kristityt (sic) olivat riitautuneet keskenään. Konstantinus Suuri, joka ei tuntenut juutalaisuutta, pakotti heidät poliittisista syistä heidät hyväksymään kolminaisuusopin.

– Filosofit muodostelivat monimutkaisia ajatuksia Jumalasta, mutta kansa pystyi ku-vittelemaan monien eri käsitteiden taakse vain henkilöitä. Silloin monet ajattelivat Buddhaa toiset taas Jeesusta.

– Intialaiset brahmaanit toivat kolminaisuusopin Egyptiin. Platon oli perustanut aleksandrialaisen teologian muutamaa vuotta ennen Jeesusta. Hän opetti, että toinen jumala, Logos on Jumalan neitseellinen poika. Muuan toinen egyptiläinen, Uusi Platon (sic) täydensi tämän ajatuksen kolminaisuusopiksi, josta sitten pappien ja bysanttilaisten polyteistien vehkeilyjen kautta tuli osa kristittyjen oppia.

– Edelleen Ateşin mukaan eurooppalaiset tutkijat ovat todistaneet, että kolminaisuusoppi on peräisin Euroopan pakanuudesta. Monet Euroopan kansoista uskoivat kolminaisuuteen, mm. ruotsalaiset ja suomalaiset. (A. mainitsee suomalaisten kolmipäisen patsaan ja Upsalassa olevan, kolmesta elementistä koostuvan patsaan). Kun nämä primitiiviset kansat kuulivat Kristuksen monoteistisen opin, heillä oli kaksi mahdollisuutta: joko luopua entisestä uskonnostaan tai tehdä Kristuksesta yksi vanhoista jumalistaan. He valitsivat jälkimmäisen.

Pääsyyllisenä kolminaisuusopin kristinuskoon liittämiseen pidetään yleisesti apostoli Paavalia. Hän sopii tähän rooliin hyvin jo siksi, että hän oli juutalainen. Juutalaiset ovat turkkilaisten muslimien kirjoituksissa yleisesti erityisen synkkiä, kieroja ja epä-luotettavia hahmoja (Koraani 5:82).

Suat Yıldırım näkee Paavalissa innokkaan pragmaatikon, joka käsitti, että kansalle on opetettava jotakin muuta kuin pelkkää juutalaista monoteismiä. Hänen mukaansa Paa-valin toimintaperiaate oli: ”Jos en pyri miellyttämään ihmisiä, en ole enää Kristuksen palvelija.” : Kolminaisuusoppi näytti Paavalista kansalle sopivalta kompromissilta.

Kaikki eivät näe Paavalia näin harmittomana väärentäjänä. Imaami- ja saarnaajakoulu-jen oppikirjaksi tarkoitetussa, opetusministeriön hyväksymässä uskonto-opin kirjassaan Ahmet Kahraman kertoo: Paavali

”vaihtoi monoteismin kolminaisuusoppiin…, sepitti yleisen sovitusopin, poisti Jeesuksen saarnaamat periaatteet, kuten ympärileikkauksen ja kiellon syödä sianlihaa. Miksi kaikki tämä? Mitä Paavali halusi kristinuskosta? Ei pidä unohtaa, että Paavali oli juutalainen vakoilija ja fanaatikko. Kun hän tajusi, että kristinuskon leviämistä ei voida estää voimakeinoin, hän vaihtoi asetta ja tekeytyi kristityksi tarkoituksenaan pilata tämä uusi uskonto ja tuhota se sisältä päin. Siksi hän liitti siihen joukon harhoja ja saavutti siten päämääränsä… Jeesuksen uskonto tuhoutui ja sen raunioille rakennettiin Paavalin kristinusko.”

3. Pyhien kirjojen väärentäminen

Joidenkin kirjoittajien mielestä kolminaisuusopille ei ole perusteita juutalaisten ja kristittyjen kirjoissa edes niiden nykyisessä, väärennetyssä muodossa. Yleensä kuitenkin nähdään juuri teslis kirjojen väärennyksen syynä tai myös seurauksena.

Yleisesti uskotaan juutalaisten toimineen tooraa (tevrat) väärentäessään tietoisesti ja muslimien harhautus mielessään, vaikka osa virheistä voidaankin lukea primitiivisten olosuhteitten tiliin. Kristityt taas ovat päätyneet evankeliumin (incil) eri versioihin huolimattomuuden, onnettomien olosuhteitten ja naiiviuden tähden, vaikka osittain myös tietoiset väärentäjät ovat olleet asialla. Evankeliumeita käsittelevässä monogra-fiassaan Şaban Kuzgun kirjoittaa:

”Vainojen paine pakotti kristityt ankaraan salassapitoon. Keskusjohtoa ja orga-nisaatioita ei ollut. Evankeliumit kirjoitettiin pimeissä tiloissa, kuin sumussa, kuten niiden äärimmäisen mystisestä luonteesta helposti voikin havaita. Jokainen saattoi kirjoittaa niihin, mitä piti oikeana, koskapa kaikki tapahtui tiukasti julkisuuden ulkopuolella. Kukaan ei voinut tietää, ei edes saada selville, mitä muut olivat kirjoittaneet.”

Kristityt ovat jatkaneet tätä mielivaltaista tyyliä kautta historian. Raamatun teksti vaihdetaan tarpeen mukaan. Niinpä Süleyman Ateş kertoo nähneensä saksalaisen pro-fessoriystävänsä kotona Lutherin käännöksiä, joihin myöhemmät polvet ovat lisänneet joitakin kirjoja ja vähentäneet toisia. Saksalainen ystävä oli vain sanonut, että tämmöinen tapa kristityillä on.

Ankaralainen yliopistomies Mehmet Paçacı on koonnut kristittyjen eri erheet ilmoitettujen kirjojen suhteen seuraavasti:’

– He muutntelivat Jumalan sanaa saatuaan sen Jumalalta.

– He uskoivat osan ilmoituksesta ja hylkäsivät loput.

– He salasivat totuuden, jonka he löysivät kirjoistaan.

– He sekoittivat totuuden harhojen kanssa.

– He olivat Jumalan sanan suhteen kevytmielisiä ja myivät siitä osia saadakseen etuisuuksia.

– He syyttivät profeettoja valheista ja tappoivat heitä

Yleinen on myös väite, että kristityillä oli lukematon määrä (Karaçam: 60 kpl) evankeliumeita, joista vasta Nikean kirkolliskokous valitsi neljä. Muut poltettiin tai julistettiin apokryfeiksi, joiden lukeminen on kielletty.

Ei ihme, että Şâmil İslam Ansiklopedisi sanookin:

”Niin kuin uskova on velvollinen uskomaan, että tevrat, zebur (Vanha testamentti) ja incil (Evankeliumi, Uusi testamentti) ovat alkuperäisissä muodoissaan Jumalan Sanaa, on hän myös velvollinen uskomaan, että niiden nykyinen muoto on väärennetty.”

Kristinuskon alamittaisuus

Kristityt ovat uskoneet alusta asti valeita, väärennöksiä ja mielettömiä fantasioita. Erityisesti kolminaisuusoppi on, ei ainoastaan faktisesti väärä, vaan järjenvastainen ja siksi myös moraaliton. Mutta koska kaikille pitäisi islamin selvän ja ylivertaisen opin totuus olla ilmeinen, sen kieltäminen voi johtua lopulta vain kiittämättömyydestä, itsekkyydestä ja kateudesta. Tästä johtuu kristinuskon ja kristittyjen moraalinen ja intellektuaalinen ala-arvoisuus.

Kristillistä oppia on pidettävä saastaisena. Niinpä kristityt eivät häpeä kertoa profeettojen ja apostolien synneistä. Heidän kirjansa on täynnä kehotuksia murhata ja tappaa, paitsi vuorisaarnassa, jota papit eivät kuitenkaan pidä missään arvossa. Kristittyjen avioliitto- ja seksuaalimoraali on lievästi sanottuna arveluttavaa. Taloudellinen riisto on saanut perustuksensa Jeesuksen sanoista: ”Se, jolla on, sille annetaan ja siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.” Kaiken lisäksi, kun Islam on pystynyt säilyttämään yhtenäisyytensä, ovat kristityt jatkuvissa riidoissa keskenään, kuten Pohjois-Irlanti osoittaa.

Kristittyjen moraalinen alamittaisuus tuleekin monin tavoin esiin:

…. luettelo on loppumaton.

Ali Aydın lainaakin eversti Muammar Kaddaffin sanoja, jotka tämä lausui 1977 Tripolissa pidetyssä kristittyjen ja muslimien dialogia-päivillä molempia delegaatioita tervehtiessään – näin eversti Kaddaffi:

”Ajatellen yhtäältä korkeaa islamilaista moraalia, joka näkyy taistelussamme väkivaltaa vastaan ja tavassamme turvata kaikenlainen vapaus ja veljellisyys, ja toisaalta katsoessamme kristillistä ja länsimaista sortoa, riistoa ja lähetystyötä, voimme vain toivoa, että kristilliset kansakunnat omaksuisivat oikeudenmukai-suuden korkean ihanteen.

Kun kristityt etsivät jatkuvasti vain omaa parastaan, ovat islamilaiset kansat valmiita palvelemaan maailman edistystä ja kantamaan tästä palvelusta koituvat henkiset ja aineelliset kuormat.”

Turkkilaisten muslimien antama kuva kristinuskosta ei ole ainutlaatuinen. Muissakin islamilaisissa maissa tilanne on samantapainen. Kristinuskoa ei juuri esitellä sellaisenaan, vaan Ko-raanin sallimissa puitteissa. kysymyksessä on yleensä kristinuskon torjuminen ja kritiikki, jonka taso saa länsimaisen lukijan kummastelemaan. Tosin siellä täällä tuntuu olevan tahtoa todelliseenkin dialogiin, kuten saksalaiset Adel Theodor Khoury ja Ludwig Hagemann toteavat kuvattuaan ensin pitkälti melko ankeata tilannetta pääasiassa arabialaisten oppineiden kir-joituksissa.

Hollantilainen uskontotieteilijä Jacques Waardenburg huomauttaa mm.:

Arviointia

Miksi turkkilaisen uskonnollisen – ja maallisenkin – kirjallisuuden antama kuva kristinuskosta on näin negatiivinen ja täysin epäasiallinen? Lyhyesti muutama tekijä:

– Islam itse osoittaa ajatuksille tietyn suunnan ja asettaa niille myös rajat, joita kukaan muslimi ei voi ylittää. Mahdollisesti juuri tästä syystä lähteissäni ilmenee suorastaan räikeä haluttomuus tai kyvyttömyys yrittää ymmärtää ja esittää asiat sellaisina, kuin toisinuskovat ne näkevät. Kristitty lukija ei tunnista omaa uskoaan turkkilaisten muslimien antamasta kristinuskonkuvasta.

– Islamilaisessa yhteiskunnassa ei ole intressiryhmiä, jotka kritisoisivat mitään, mitä muista uskonnoista kirjoitetaan, paitsi jos niistä kirjoitetaan liian positiivisesti. En ole vielä löytänyt yhtäkään turkkilaista kirjallista tuotetta, jossa arvosteltaisiin toisten antamaa kristinuskon kuvaa, paitsi ym. Ateşin tapaus, jossa oli kysymys Ateşin antamasta liian positiivisesta arviosta.

– Turkin tasavallan syntyvaiheiden (1. maailmasodan jälkeinen aika) tapahtumat vaikuttavat voimakkaasti vieläkin. Silloin oli uhkana, että Turkin alueet jaetaan kokonaan eurooppalaisten valtojen, siis kristittyjen, kesken. Siksi kristityt ovat turkkilaisessa ajattelussa epäilyttävä tekijä; he juonittelevat jatkuvasti Turkkia vastaan hajottaakseen sen. Turkissa asuvat kristilliset vähemmistöt ovat tässä ajattelussa ulkopuolisten voimien viides kolonna.

– Turkissa ei ole kristillisiä teologisia oppilaitoksia käytännöllisesti katsoen lainkaan. Silloinkin kun niitä on ollut, ne eivät olleet tasapäisiä oikeuksissaan käyttää puheenvuoroja. Vähemmistöjen asema on aina ollut sellainen, etteivät he voi julki-sesti puolustautua eivätkä arvostella vallitsevaa ajattelua.

Viime vuosikymmeninä on varsinkin kristillisissä kirkoissa pyritty löytämään mahdollisimman rakentavaa kosketusta islamiin, ja länsimaissa islam-tutkimusta on harjoitettu myös korkealla akateemisella tasolla jo monen sukupolven ajan. Tiedotuksessa ja koulujen uskonnonopetuksessa on pyritty entistä objektiivisempaan ja usein jopa myönteisempään islam-kuvaan. Oma huomioni on ollut, että samalla on oletettu islamin maailmassa olevan saman-suuntaisia pyrkimyksiä. Tutustuttuani tässä esittämääni materiaaliin – ja muista islamilaisista maista saatava materiaali tuntuu olevan vastaavanlaista – olen sitä mieltä, että niin tiedeyhtei-sön, median kuin kirkonkin on nähtävä ja esitettävä tilanne sellaisena kuin se todellisuudessa on. Jos länsimaissa on syytä valittaa islamin tuntemuksen vähäisyyttä ja yksipuolisuutta, voi islamin maissa annettua kuvaa kristinuskosta ja länsimaista parhaimmillaankin pitää vain ka-rikatyyrinä. Toivon, että Turkin voimakkaasti Eurooppaan päin yhteyttä ottava ja avautuva talous- ja tiedemaailma saisivat aikaan asiallista mielenkiintoa Turkin eurooppalaisten kump-panien kulttuuria ja niiden kulttuurien alla olevaa kristinuskoa kohtaan. Merkitseehän kristinuskon totuuden mukainen tuntemus myös Turkin oman, rikkaan ja monitahoisen historian parempaa tuntemista.


Geschichte des Christentums Bd 11, s. 821. Tänään kristittyjä arvioidaan olevan vajaa tuhannesosa Turkin vä-estöstä, eli noin 60 – 70 000

Suat Yıldırım, Kiliseyi İslâm ile diyalog istemeğe sevk eden sebepler, s. 2

Koraani 5:44-48

Jean-Marie Gaudeul kiinnittää tähän seikkaan huomion tutkimuksessaan Encounters & Clashes (Rome, 1990), I, s. 3 s.:

As we look into the history of Christian-Muslim dialogue, we must take great care to understand the way in which the first encounter between Islam and Christianity took place, knowing that such an encounter has been the object of revelation in which God himself is seen as guiding the Muslims in their approach of Christianity.

Any later development will be judged according to the criterion laid down by the Qur‘ân during that first period. Many of the subsequent arguments and attitudes of Muslims toward Christianity are defined and contained in the first years of Islam.

Meaningful, relevant for all time, normative, these early elements of dialogue are considered as well by many as revelations concerning the hidden reality lurking behind present events: some do not trust Chris-tians when they define their doctrines, or state their intentions in dialogue: the Qur‘ân being true for ever remains the key that opens the way to the truth behind appearances: beyond what Christians say or think about themselves there is what God reveals them to be, and which He has stated in the Qur‘ân. This should never be forgotten.

Koraani 4: 170 – 174, 4:157 - 159

Ateş: Cennet tekelcisimi, İslam Mecm. 10/1990

Kuranın Temel Kavramları, s. 398

Tefsîr 2/420

Mevcut, s. 123