Simo Kiviranta, Systemaattinen teologia ja tieteellinen diskurssi STI, seminaari 8.2.’00
  1. Lähtökohtaisesti ’diskurssi’ (lat. ’discurro ’ juosta, kiitää läpi; ’discursus’ juoksemien, puhelu, väittely) tarkoittaa abstr. merk. keskustelua. Tästä juontuu myös sen nyt puheena oleva merkitys: erittelevä, loogisesti etenevä ajattelu, jolla sekä luodaan yksiselitteisiä. koherentteja ja loogisesti "läpinäkyviä" määrityksiä, selvityksiä tms. tai saadaan selville jo olemassa olevien suullisten tai kirjallisten ajattelukokonaisuuksien sisältämiä käsitteitä, näiden keskinäisiä suhteita ja riippuvuuksia sekä mainittujen kokonaisuuksien ajateltuja rakenteita.
  2. Tässä yhteydessä rajoitumme teologisiin teksteihin kohdistuvaan tieteelliseen diskurssiin. Hätiköiden ja tarkemmin pohtimatta voisi luulla, ettei diskurssi merkityksessä ’keskustelu’ tule kysymykseen, sillä verrattuna henkilöiden väliseen "elävään" keskusteluun tai väittelyyn teksti on "mykkä". Näin ei kuitenkaan ole. Päinvastoin voidaan väittää, olennainen ja tärkein teologisen tekstin tutkimisen (diskurssin) edellytys on, että tekstille voidaan tehdä kysymyksiä ja saada myös vastauksia. Vastaavasti sen kanssa voidaan "keskustella" esim. esittämällä hypoteeseja ja väitteitä ja tarkkaamalla, missä määrin ne todentuvat siinä sellaisinaan tai muuntuneina tai sitä vastoin ovat osittaisessa tai täydellisesti ristiriidassa sen kanssa. Edellä oleva on vain yleinen kuvaus. Käytännössä diskurssi on aloitettava yksinkertaisemmista ja perustavimmista tosiseikoista.
  3. Kaikkein ratkaisevin on tutkimusteemaa tarkoittava kysymys eli siis tutkimustehtävä. Vaikka tutkielman aihe eli teema yleisessä mielessä pysyisi voimassa ja työskentelyn kohteena, itse tutkimustehtävä eli se kysymys, joka lähdetekstille esitetään, tuskin koskaan pysyy ensimmäisessä muodossansa. Pikemminkin voidaan pitää sääntönä, että kysymys/aihe muokkautuu, rajautuu, täsmentyy. Tämä juuri on diskurssin eräs parhaita puolia. Tutkimus ei synny siten, että lähdetekstimassaa pureskellaan ja jauhetaan yhä hienommaksi ja "sylkäistään" uudenlaisena massana ulos. Pureskelu tuottaa kyllä useassa tapauksessa mielekkään hypoteesin/hypoteeseja eli auttaa löytämään vähintäänkin alustavan ja mielekkään kysymyksen, jonka pohjalta aletaan "keskustella" tekstin kanssa. Mutta diskurssi kuljettaa kriittistä ja tarkkaa kysyjää toisenlaiseen, täsmällisempään ja tekstistä paremmin nousevaan kysymykseen. Näin tutkimustehtävä ja sen johdannossa esitetty muoto elää, mutta ei kontrolloimattomasti ja mielivaltaisesti sinne tänne poukkoillen, vaan tekstin yhä tarkemman lukemisen ja "läpinäkyväksi" tulemisen ohjaamana. Alkuperäinen aihe on kuitenkin pidettävä mielessä. Se on ensimmäinen "metsään hakattu" ratalinjaus, johon loogisesti eteneväksi tarkoitettu rata on lujien "ratapölkkyjen" so. tekstin itsensä sisältämien tosiseikkojen varaan. Junan on kuljettava lähtöasemalta määräasemalle eli oikeasta tehtävän asettelusta oikeisiin, so. tekstillä dokumentoituihin ja loogisen ajattelun tietä saavutettuihin tuloksiin ja johtopäätöksiin.
  4. Kun alustavat tehtävään kuuluvat eli sen systemaattiseen kokonaisuuteen riittävät "asiat" on löydetty, ne muodostavat työn disposition. Jos kuitenkin – kuten edellä todettiin – tehtävän määritys eli tekstille esitetty oikea kysymys muuttuu ja täsmentyy. Siitä seuraa myös yleensä muutoksia tai täsmennyksiä dispositioon. Jos nyt tehtävä eli kysymys mielessä ajetaan alustavaa ratalinjaa, mutta juna suistuu raiteilta syöksyen metsään, siitä ei pidä pelästyä ja siirtyä masentuneena "vuodelepoon". Kysymyksen kanssa on ajettava linja uudelleen. Onhan olemassa se mahdollisuus, että oikea rata on pakostakin tällä kohtaa menevä eri kohdasta ja metsän kautta. Mutta se on testattava lähdetekstin omilla väittämillä ("puheenvuoroilla", "vastauksilla"). Ilman tätä testausta ei pidä härkäpäisesti mutkitella metsässä. Tutkielma syntyy vain siten, että juna kulkee suoraan johdonmukaisesti ja lähteiden mukaisesti. Mutta kuvattu diskurssi opastaa, mistä radan on tarkkaan ottaen kuljettava.
  5. Alun alkaen on huomattava, että lähdetekstin käsitteet ymmärretään. Silloin ei aina auta sanakirja, vaan on käytettävä teologisia (ja filosofisia) sanakirjoja ja hakuteoksia. Käsite on ymmärrettävä siinä ja sen aikaisessa merkityksessä kuin lähdetekstin kirjoittaja on ymmärtänyt.
  6. Lopuksi puhumme johdannon ja taustaluvun "välttämättömistä" aineksista – jos aikaa jää.