STI 21.9.1999
Simo Kiviranta

MITÄ ON MISSIOLOGIA?

Perusmääritys:

    Pyhästä Kolmiykseydestä lähtevän ja lihaan tulleen sekä ylösnousseen Jumalan Pojan säätämän ja valtuuttaman apostolisen, koko Kristuksen kirkolle annetun mission (laajassa merkityksessä 'lähetettynä oleminen') sekä varsinaisen lähetystyön (missio suppeammassa ja standardimerkityksessä) tieteellistä tutkimusta käyttäen tutkimusalan kullekin osa-alueelle ja tutkimuskohteeseen soveltuvaa tieteellistä menetelmää.
    Vielä yksinkertaistaen:
    Missiologia ei ole lähetystä eikä lähetystyötä, vaan niiden kummankin tutkimista.
    Sellaisena se on välttämätöntä ja täten liittyy ja palvelee kohdettaan.

1. Missiologian teologinen tehtävä.

    Tämä on keskeisenä ja baasista (ilmoituksesta nousevaa perustaa) rakentavana primaariasemassa. Tällöin tutkitaan perusteita ja olemusta (Mitä missio on?),
    lähtökohtaa (Miten, milloin ja kenen toimesta missio on saanut alkunsa),
    teologista sisältöä (Mitä missiologiassa teologisessa mielessä tapahtuu)
    sekä mission päämäärää (Mikä on mission tavoite ja lopullinen tähtäyspiste).

2. Missiologian historiallinen tehtävä?

    Tutkitaan lähetystyön historiallista syntytapahtumaa ja vaikuttavia tapahtumia sekä lähetystyön vaiheita eri aikoina ja eri kulttuureissa. Tällöin on erityisesti hoksattava, ettei lähetyshistoria ole vain 1700- ja 1800-luvuilla alkanutta suurta lähetystyön nousua, vaan on siinä määrin kuin katkelmalliset lähteet mahdollistavat tutkittava kristinuskon leviämistä sekä lähetystyön edellytyksiä ja muotoja.(Yksinkertaistaen: Mitä missio on menneisyydessä ollut).

3. Missiologian hermeneuttinen tehtävä.

    Kohteena teologianhistoriallinen ja mission ajankohtaisia teologisia malleja koskeva tutkimus. Tällöin analysoidaan aineistoja, jotka osoittavat, miten lähetyshistorian vaiheissa missio on teologisesti määritetty ja perusteltu. Jos tämä tehtävä ymmärretään laajasti, siihen kuuluvat jo VT:n ja UT:n lähetystilanteiden ja tapahtumien kulun tulkinnat (esim. Joona Niinivessä, Pietari Siimon Nahkurin talossa, Paavalin uni ja Filipin tapahtumat, Paavali Ateenan Agoralla ja Areiopagilla jne), keskiajan sääntökunta- ja poliittinen lähetys, reformaation lähetysnäkemykset sekä varsinaisesti 1700-luvulta nykyajan lähetysteologiaan asti ulottuvat lähetysteologiat.

    Tutkimuksen silmässä ovat erityisesti ajankohtainen lähetysteologinen keskustelu eri malleineen (lähekkäiset/vastakkaiset mallit ja paradigman vaihtoyritykset). Tämä onkin luentosarjamme päätavoite: oppia ymmärtämään eri lähetysnäkemykset ja arvioimaan niitä Raamatun ilmoitussanan valossa.

    Jerusalemin ydin- ja keskusseurakunnan hajottua apostolit mitä ilmeisimmin hajaantuivat eripuolille tunnettua maailmaa toteuttamaan apostolista kutsumusta. Vaikka UT ei siitä paljonkaan kerro ja vaikka myöhemmillä kertomuksilla apostolien toiminnasta on legendaarinen luonne, on tutkimuksissa korostettu,, että niillä on tosiasiallinen ydin ja ne antavat aitoperäisiä viitteitä.(esim. A.Atiya, The History of Eastern Christianity). Kertomus siitä, että apostolit jakoivat asutun maailman (oikoumene) kunkin saadessa oman alueensa on peräisin Sextus Julius Aricanukselta (n. 200). Usein unohdamme itäisen läetystyön ja varhain vakiintuneet kansalliset kirkot, kuten Itä-Syyian OsrhoŽne pääkaupunkina Edessa; Armeenia (maailman vanhin valtiokirkko), ns. jakobiittiset kirkot sekä afrikkalaiset Koptilaien kirkko, Etiopian kirkko ja Nuubian kirkko

    On sanottu, ettei ennen 400-lukua ei ollut lainkaan ammattilähetystyöntekijöitä, ei lähetyskouluja eikä suunnitelmallisia lähetysstrategioita (Holl, von Soden, Kretschmar, Molland) ja kuitenkin kirkko levisi vauhdilla kaikkkialle aikansa maailmaan. Saman on sanonut A.v.Harnack: "Kirkko vaikutti leviämisensä ja suoritti lähetystehtävän pelkällä olemassaolollaan." (Silloin sen täytyi olla tosi elävä ja dynaaminen. Nykyajan kirkko ei ainakaan siihen pysty!! SK). Lausumat hieman yliampuvia.. Sortumatta anakronismeihin on sanottava, että ammattilaisten eli apostolien rinnalla oli sekä matkoilla että syntyneissä seurakunnissa avustajia, edustajia ja vastuunkantajia (hoi kopiontes), joissa ainakin puoliammattilaisia (Barnabas. Markus, Akylas ja Priskilla, Luukas, Timoteus, Titus, Soostenes, Epafras jne.). Heillä oli myös varmaan muillakin kuin Paavalilla suunnitellut matkansa- tosin yllätyskäänteineen (kuten evankeliumin tulo Eurooppaan). Samoin heillä epäilemättä oli strategioita (esim. Paavalilla juutalaisten diasporasynagogien kautta tapahtuva "jumalaapelkääväisten" tavoittaminen ja tämän vaiheen kautta kääntyminen pakanain puoleen,, "pakanoista uhri" ja juutalaisten sytyttäminen. Varhaiskristilliset filosofikoulut ks. 5 ß.

4. Missiologian kriittinen tehtävä.

    Tällöin koetellaan teologisin ja muitakin asianmukaisia kriteerejä käyttäen em. lähetysteologioita että lähetystyön strategioita, työntekijävalintaa, koulutusta, praksista, odotuksia ja tuloksia.

5. Missiologian apologeettinen tehtävä.

    Missiotaan toteuttava kirkko on konkreettisissa lähetystilanteissaan myös puolustamaan sitä, että se toi "uuden Jumalan (joka oli sekä yksi että ainoa) ja tämän myötä uuden opin ja elämän tavan vanhojen mytologioiden ja "jumalsortimentin" tilalle (juutalaisille skandaali ja pakanoille liian ehdotonta hulluttelua; "sy maneis", siinä ole hullun kiihkon vallassa, vrt mania, sillä uskontoisuus oli antiikin ihmiselle suhteellista , vaihtelun ja uuden kokeilun alue (verrattavissa nykyajan luontaistuotehullutukseen) Luukkaan mukaan Paavali Ateenassa puolusti oppiaan filosofien kanssa keskustellen ja puhui tuntemattomasta Jumalasta, jota nämä väärin kultein palvelivat, koska eivät tunteneet uskon kohdetta: Ainoata Jumalaa, kaiken Luojaa ja hänen Pojassaan tullutta pelastusta. Apologia ja Kristus- todistus oli kuitenkin intellektuellien ja kulttuurin monitarjontaisuuden takia työlästä ja tulos silloin jäi laihaksi. Vaikka kulttuuri ja uskonto oli pluralistista, Jumalan Pohjan inkarnaatiolle, pelastuskutsulle ja parannuksen tarpeellisuudelle, ylösnousemukselle ja maailmantuomiolle naurettiin. Alkukirkossa apologeettiset kirjailijat ja kristilliset filosofiryhmät, joita syntyi pakanallisten sofisti- ja filosofikoulujen rinnalle, harjoittivat lähetystyötä ja merkittävää uuden tulokkaan apologiaa, jossa uskon sisällön rinnalle nousi myös etiikka. Näissä ryhmissä tapahtui sen ajan lähetyskoulutus. Myös kysymys "kosketuskohdasta" ja dialogin toisesta osapuolesta säilyi apostolisessa uomassa ja synkretismi vältettiin.

    Tällöin syntyi myös pääperiaate, joka ollut voimassa (eräin poikkeuksin ja harha-askelin) tähän päivään eli modernien uskontodialogien paradigman vaihtoon asti: Inhimilliseen ajatteluun kuuluu luomisen pohjalta Jumalan kysyminen sekä oikean ja väärän erottamiskyky ja toteuttamisen voima. Lankeemuksen ja turmeluksen vuoksi tätä luonnollista teologiaa ei voi maksimoida, vaan kyseessä on vain tietty aihio ja ns. luonnollista ihmistä askarruttava aukko.

    Sitä vastoin kosketuskohtaa ei löydetty eikä voida löytää pakanauskonnoista (tietysti juutalaista kasvupohjaa lukuun ottamatta). Pyhä Henki ei ole toiminnassa ei-kristillisissä uskonnoissa, vaan liittyy Kristus-sanomaan ja tulee vain hänen lähettämänään kutsuakseen tätä pelastuksen osallisuuteen. (vrt. F&O Santiago de Compostela 93, ed. Saarinen 103).

6. Esimerkkejä paradigmoista

    a. Lähetyksen trinitaarinen rakenne

    b. Pelastusekonomia ja lähetys Ef 1, 10; Kol 1,25; 1 Tim 1,4.

    c. Lähetys uuden ihmiskunnan alkuna (moniselitteinen. Voidaan ymmärtää klassisen kristinuskon pohjalta (Jeesus "Alkulähetti", vertaukset ja puheet pakanoista, ulkopuolelle meneminen. Samoin Paavali, "Jumalan lasten kirkkauden vapaus", Diognetoksen kirje, Irenaeuksen rekapitulaatio). Mutta muunnettu maailman- ja historian sisäiseksi kehitystavoitteeksi. Sen alkuna viime ja tämän v.sadan alun Jumalan valtakunta-teologia ja sosiaalinen evankeliumi M.Raade, Raussenbusch. Lyjyesti:Koko seurakunta eli länsimäinen kristikunta on valittu. Tehtävä levittää länsimainen kulttuuri kristillistettynä kaikialle.

    d. Lähetys ja sen eteneminen Jumalan salaisuutena (Ef 5,32; Kol 3,3; 1Kor 4,1

    e. Lähetys kirkon istutuksena (transplantaatio ja implantaatio). P. Warneck Lähetys "Jumlan lähetyksenä" suuntautuu koko maailmaan ja kaikkeen sen parantamisen ja jopa kumouksiin, ei kirkkoon eikä kirkon kautta. Tämä paradigma 1960 luvun vallankumousteologia ja sen jälkeen vapautuksen teologia, feminismin teologia (ideologis-poliittisen kykennät). Varhaisempi J. Chr. Hoekendijk, Schaul ym. Varsinainen sekulaariteologia, jossa Kristus maailman prosesseissa ja maailmaa muuttaen. Kristus maailman maallisten tapahtumien keskeltä kutsuu kirkkoa "omasta ghetostaa" maailmaan ja maalliseksi.

    Lähetys dialogina. Spesifisenä paradigmana modernin ekumenian käsitys ei-kristillisistä uskonnoista, joissa Kristus (uinuvana) jo läsnä ja Pyhä Henki johtamassa pelastusta kohti. Vieras malli Raamatulle ja klassiselle kristinuskolle. Vastauksessamme dialogiteologialle oltava kuitenkin huolellisia. Jumala johtaa salatusti lähetystilanteisiin ja valmistaa olosuhteita ennen meitä, joskaan ei toimi pelastavana ei-kristillisissä uskonnoissa. Luonnollinen Jumala-tuntemus ja luonnollinen taju laista. Mutta vääristynyt niin että ko. uskonnot kokonaan lain piirissä. Edelleen tunnustamme, että lähetys on aina ollut dialogia, mutta ei siinä tarkoituksessa, että vain kertoisimme, miten me uskomme ja pyrkisimme saamaan samanlaisen/saman elämyksen kuin ei-kristillinen osapuoli omassa aidossa uskonnossaan. Sen jälkeen vain vain luotamme siihen, että Jumala valmistanut ei-kristillisen uskonnon aidoille tunnustajille jonkin hänen erikseen suunnittelemansa pelastuksen tien "Hengessä". Tällöin hylätään lähetyksen perusprinsiippi: meillä on Jeesuksessa Kristuksessa tie Jumalan luo Pyhässä Hengessä. Tällöin Kristus ainoa ja universaalinen tie pelastukseen ja Pyhä Henki vain tämän pelastussanoman palveluksessa. Dialogiparadigma voidaan asettaa kristinuskon sisäpuolelle vain lain ja evankeliumin oikean suhteen avulla (erottaminen, ei irrottaminen - molemmat mukana pitäen niiden omassa tehtävässä eikä niitä sekoittaen.

7. Missiologian itsekriittinen ja mielekkyyden arviointitehtävä.

    Tällöin on pidettävä silmällä yhtäältä tavoitetta saada oikeata ja tieteellistä tietoa ja toisaalta sitä, että missiologia on tarpeellista ja mielekästä vain, jos sillä on kiinteä suhde itse lähetystyöhön. Sen on tässä suhteessa oltava praktisesti motivoitua, tulostietoista ja teologian sisäpuolella kaikki tämän disipliinit raamattutieteestä käytännölliseen teologiaan risteilevää sekä lisäksi vielä poikkitieteellistä kaikkien missiota koskettavien tieteiden kanssa (esim. kielitieteet, uskontotiede, kaikki ns. ihmis- ja käyttäytymistieteet, kulttuuritieteet, yhteiskuntatieteet jne.). On kysymys yksittäisen ihmisen pelastuksesta yhtä ainoata, Jeesuksen Kristuksen avaamaa tietä kulkien. On kysymys jäsentymisestä ja liittymisestä Kristuksen ruumiiseen kasteen ja uskon kautta. On kysymys oikean kristillisen kirkon istuttamisesta ja kasvamisesta sanan ja sakramenttien avulla. On kysymys koko ihmiskunnasta, joka kamppailee, kärsii, pyrkii hyvään elämää, odottaa ja kysyy totuutta ja kulkee väistämätöntä ja lopullista tuomiota kohti.

8. Missiologian eskatologinen horisontti.

    Apostolien valinta, lähettäminen ja lähetyskäsky sekä valtuutus annettu sekä koko kirkolle että tietyssä mielessä jumalallisesti asetetulle Jumalan sanan palveluviralle. Kirkon aika on rajattu. Lähetyksessä antisipoidaan (ennakoidaan) Jumalan kirkkauden valtakunnan saapumista, joka tulee nykyisen armovaltakunnan (kirkon) täyttymyksen "sieltä tänne" ei valmistamalla "täältä sinne jonnekin"! Jumalan evankeliumilla ja Kristuksen kirkon "armon ja etsikon" aikana suoritettavalla kutsumuksella on kiire. Lähetystyötä leimaa ja ohjelmoi viime kädessä eskhaton:

    "Katso, minä tulen pian."


 ,