Simo Kiviranta 12.10.1999

 

Luterilainen missiologia – onko sitä?

 

Yleistä: Nykyisen lähetysteologian suuntaukset ja kategoriat

Meidän aikamme lähetysteologiaa kuten tarkasti katsoen aikaisempaakaan ei ole selvästi määrännyt perinteinen tunnuskuntajako. Tosin yksittäisistä lähetysteologisista kokonaishahmotuksista voidaan havaita, ovatko niiden lähtökohdat roomalaiskatolisia, luterilaisia vai reformoituja ja tämän perillisiä, esim. arminiolaisia, ns, evankelikaaleja jne. Mutta tämän lisäksi ainakin protestanttien keskuudessa risteilevät hyvin erilaisia ja jyrkästi toisistaan poikkeavat suuntaukset. Olennaisesti monimuotoisuus liisääntyi, kun Kansainvälinen lähetysneuvosto liittyi Kirkkojen Maailmanneuvostoon. Tästä syystä missiologioita on kategorisoitava niiden sisältöjen mukaan. Niinpä spesifisesti luterilaisen lähetysteologian ulkopuolelta voidaan tavata luterilasuudelle läheistä missiologiaa (esim. Lausanne 1974, Manila 1989 ja Seoul 19959 ), kun taas luterilaisessa kentässä (LML mukaan luettuna, esim.dialogiprojekti, Curitiban kokous) tavataan teologiaa, jonka perusmuoto ei ole luterilainen.

Mahdollisimman yleinen ja monia sisäisiä variaatioita tuottava jakolinja lähetysteologiassa kulkee pelastushistoriallisen (Jumalan trinitaarisen pelastusekonomian eli armotalouden paradigman määrääämän) ja ihmiskunnan ykseyden paradigman määräämän lähetysteologian välillä. Jälkimmäinen johtaa helposti siihen, että kaikki on missiota.

 

 

1.Onko luterilaista missiologiaa ollut?

Kysymykseen on vastattava myönteisesti. Luterilaista lähetystiedettä on harjoitettu, mutta tämän havaitessamme on pidettävä mielessä merkittävä historiallinen tosiseikka: Pitkään eräänlaisena itsestään selvyytenä esitetty väite, että lähetys olisi Lutherin teologiselle ajattelulle vieras, on tutkimuksessa osoitettu virheelliseksi. Viimeistään I.Öbergin opus magnum Luther och världsmissionen (670 s.) on osoittanut, kuinka pielessä Lutherin suhteen on oltu. Tästä on tietenkin ollut valitettavia seuraamuksia varhaisemmalle luterilaiselle missiologialle. Vasta hyvin myöhään on Luther astunut missiologiaan luovana ja hedelmällisenä ajattelijana

 

2. Miksi Lutherin lähetysteologia on ollut kadoksissa?

 

Olisi kiinnostavaa selvittää, mistä moinen teologianhistoriallinen heikkonäköisyys tai näköharha on aiheutunut Keskustelua ongelmasta on käyty. Tässä tyydymme eräisiin keskeisiin havaintoihin. On valitettavaa, että reformatorisen missiologian uranuurtajalla G.Warneckilla oli ko. sokea pilkku suhteessa Lutheriin. Se, mikä johtuu W.:n määritelmästä (lähetys on organisoitua toimintaa kaukaisissa maissa) on ymmärrettävää. Onnetonta sitä vastoin on, että W. selittää pois osan Lutherin teksteistä, joissa korostuu, että evankeliumin saarnan pakanoille tulee jatkua, ja selittää Lutherin olleen kiinni sellaisessa Corpus christianum (kristikunta)-ajattelussa, jonka mukaan sana tuli saarnatuksi koko maailmassa jo apostolien aikana. Kaikkein kohtalokkaimpia olivat kuitenkin W.:n olettamat varsinaiset teologiset syyt: Lutherin oppi valinnasta ja hänen käsityksensä Kristuksen pikaisesta paluusta. Oppi sidotusta ratkaisuvallasta ja valinnasta herätti tietenkin torjuntaa ja pahennusta laajemminkin, mutta lähetystyön hylkäämisen argumenttina se on Lutherin teologian vääristelyä. Vaikka W.:lla ei ollut positiivista suhdetta klassiseen liberaaliteologiaan, jonka mukaan (yleensä) koko kirkko on valittu, W.:n väite on sille hätkähdyttävän analoginen. Länsimainen kristikunta ja kulttuuri ovat valinnan perusteella erityisasemassa. Sen mukaan määräytyi suhde muihin kansoihin. On selvää, ettei Luther ajatellut tähän tapaan. Sitä vastoin 1800-luvun kulttuuriprotestantismille ja maailmansisäiselle Jumalan valtakunta-ajattelulle se kelpasi tietyn kulttuuri- ja muunkin imperialismin perusteluksi.

 

Samaa olettamusta lähetysteeman puuttumisesta Lutherilla elättivät sittemmin huomattavatkin lähetysteologit, kuten J. Richter, H. W. Schomerus, E. Schick ym. Vieläpä K.S. Latouret’in lähetyshistoriassa (A History of the Expansion of Christianity 3,25. 198010 ) on vielä sama negatiivinen arvio Lutherista..

 

Vasta hyvin hitaasti tällä vuosisadalla Luther lähetysteologina "löydettiin". Silmien avaamisen aloitti K. Holl, W. Elert, E Danbolt, W. Maurer, W. Holsten, J. Aagaard, J.A. Scherer, E.W. Bunkowske, V. Stolle ja P. Peters. Suomalasista tähän jalon joukkoon voidaan lisätä J.Forsberg, joka väitöski rjassaan tutki Luherin tulkitaa Abrahamista Genesiskommentaarissa ja joka on julkaissut mm. Artikkelin Abraham als Paradigma der Mission on der Theologie Luthers. (Beiträge zur Missio Dei. LAR 3, 113-120. Erlangen 1982.

 

3. Kirkon istutus ja kasvaminen

 

Yhä näkee kuitenkin positiivisenkin Lutherin arvioinnin yhteydessä "vinoja" huomautuksia. Niinpä lähetysteologi H..-W. Gensichen toteaa artikkelissaan: "Yhtä varmasti kuin Luther yhtäältä ei tunnusta lähetystä kirkon istuttamiseksi (plantatio ecclesiae) eikä toisaalta pidä lähetystä kirkon rinnalla jonakin erityistoimintana, yhtä varmasti kuuluu missionaarinen dimensio hänen uskoonsa. Kysyn, miksi puhua kirkon istuttamisesta vain room.kat. merkityksessä jonakin hierarkisena "armon putkistona", jonka päähana on paavi. Miksi mollata Lutheria aseena käyttäen lähetysjärjestöjä, jotka ovat tosiasiassa tehneet lähetystyön (ainakin Euroopassa). Ne eivät liioin toimi teologisessa mielessä kirkon "vieressä". Järjestölähetystyö on ollut ennen muuta organisatorinen välttämättömyys esim. valtio- ja territoriokirkoissa. Tosiasiassa Lutherin eräs keskeisimpiä ajatuksia, joka lähetystyössä merkitsee kirkon istuttamista , toistuu usein. Esim..

 

"Koko maailma ei tarvitse eikä voi saada valoa mistään muusta kuin yksin Kristukselta. Tämä usko ja tunnustus on oikea perusta, jolle kristillinen kirkko on rakennettu. Tämä on myös kirkon ainoa tuntomerkki ja tunnus, jonka avulla se erottuu kaikesta muusta…"

"Se, joka haluaa löytää Kristuksen, on ensin löydettävä kirkko. Miten olisi mahdollista tietää, missä Kristus ja hänen uskonsa on, ellei olisi tietoa siitä, missä häneen uskovat ovat. Jos joku haluaa saada tietoa Kristuksesta, hän ei saa luottaa itseensä eikä omalla ymmärryksellään rakentaa siltaa taivaaseen, vaan hänen tulee mennä kirkkoon ja käydä siellä kyselemässä. Kirkko ei kuitenkaan ole vain puuta ja kiveä, vaan se on Kristukseen uskovien ihmisten joukko. Heidän seurassaan on pysyttävä ja katsottava, miten he uskovat, elävät ja opettavat. Heillä on varmasti Kristus seurassaan. Kristillisen kirkon ulkopuolella ei ole totuutta, ei Kristusta eikä autuutta…"

Kirkko on se paikka, missä Jumalaa tulee rakastaa ja kuulla. Ei puun ja kiven eikä järjettömien luontokappaleiden, vaan ihmisten on opittava tuntemaan Jumala, rakastamaan ja ylistämään häntä. Jotta voisit varmasti luottaa Jumalaan joka tilanteessa, ristissä ja kärsimyksissä, sinun on tiedettävä, että tosi kirkko on siinä, vain vaikka kaksikin uskovaa ihmistä on koolla. Siksi sanoo Kristus: ’Joka minua rakastaa, se pitää minun sanani; Siinä minä haluan asua, siinä on teillä minun kirkkoni…" <0052>.

 

 

Edellä mainittu reformaation asetelma: yksin "Kristus – koko maailma" sisältää valtavan lähetysnäköalan jonka tähtäyspisteenä on yksi tosi kirkko. Jokaisen on tullakseen osalliseksi Kristuksesta ja hänen työstään löydettävä tämä kirkko, joka on maailmassa kätketty, mutta joka voidaan tuntomerkkien perusteella löytää uskovien ihmisten keskuudesta. Kirkon eli Kristuksen ruumiin jäseniksi tullaan kasteen ja uskon kautta.

 

Yleisesti ja alustavasti sanottuna 1800-luku oli lähetyksen vuosisata, jonka luonteen määräsi kuitenkin edellisen vuosisadan lähetystyö. Niinpä se oli myös lähetystyöjärjestöjen (lähetysseurat ja vastaavat). Tästä on tällä vuosisadalla tulossa entistä enemmän tikku vanhojen valtio ja territoriokirkkojen silmässä. Siitä kielii em. viittaus "kirkkojen rinnalla tapahtuvaan erityistoimintaan", jonka ei katsota sopivan Lutherin lähetys- ja kirkkokäsityksiin. Perusteena esitetään, että lähetys on olennaisesti kirkon funktio. Se kuuluu suorastaan kirkon olemukseen ja on johdetusti suorastaan kirkon tuntomerkki. Vapaakirkoissa, kuten esim. Amerikan luterilaisissakin kirkoissa ei ole eurooppalaista perinneongelmaa, minkä seurauksena lähetystyö on voitu inkorporoida luontevasti kirkkojen organisaatioon. (Silti sielläkin on runsaasti vapaaehtoisjärjestöjä.) Euroopassa lähetystyön irrottaminen lähetysjärjestöistä osaksi vanhojen valtiokirkkojen tai niiden perillisten hallintoa on merkinnyt itse lähetystölle suurempaa tai pienempää katastrofia. Luulen, että tässä ei ole ollut kyse vain organisoinnin epäonnistumisesta eikä liioin keksimiskyvyn puutteesta. Jos kirkot kerran ovat muotoutuneet onnettoman poliittisen periaatteen "Cuius regio, eius religio" (kenen poliittinen valtapiiri, sen uskonto) pohjalta ja ovat sen jälkeenkin kun territoriojärjestelmä ja/tai valtiokirkko on mennyttä, urautuneet suuressa määrin ns. kansalaisuskonnollisuuden (civil religion) uskontohuolto- tai service kirkoiksi, ainoa osa lähetystyöstä laajasti määritettynä, joka on säilynyt, ovat kirkon kansainvälistä apua koskevat järjestelmät. Tästä on syytä iloita, sillä apua nykyinen maailmanyhteisö (World Community) aina jossain päin tarvitsee. Mutta valitettavaa on, että hengellinen julistus- ja opetustehtävä on kulkenut alamäkeä. Siksi meidän on oltava realisteja. Olemme valtio- ja kansalliskirkkojen perillisiä. Siksi lähetystyö on hakenut uomansa järjestöihin. Teologisesti ei ole oikein sanoa, että lähetysjärjestöt eksisteeraavat kirkkojen rinnalla. Jos katsomme esim. edellä lainattuja kohtia, joissa näkyy eräs olennainen puoli Lutherin opetuksesta (kirkko on uskovien ihmisten joukko ( tai CA:n congregatio sanctorum ym.). Lähetysjärjestöt ovat osa kirkkoa ja lähetysystävät kirkon jäseniä (jos he uskovat niin kuin kirkko Raamatun mukaan opettaa). Ilman

hallinnollista kytkyäkin ne toteuttavat kirkon olennaista funktiota.

 

4. Luterilaisen missiologian vähimmäisehdot

  1. Ihmisen luotuisuus. Jumala on luonut kaikki ihmiset muusta luomakunnasta ratkaisevasti poikkeavaan suhteeseen häneen. Tähän kuuluu ihmisen olemus Jumalan kuvana ja kaltaisena sekä koko ihmiskunan synty yksistä esivanhemmista (Apt 17,26 "yhdestä verestä"). Lähetystyö on tietyssä mielessä sen huudon jatke, jolla Jumala peräänkuulutti ja kutsui Adamia: "Ihminen, missä olet?"
  2. Lankeemuksen todellisuus ja koko ihmissuvun totaalisen turmeluksen tila Jumalan edessä..Tämän seurauksena ihmiskunta on Jumalan tuomion alla. Hänellä on luotuisuuden perusteella lain aavistus ja tietynlainen tieto eli kipinä, joka riittää sovituksen tavoittelemiseen. Ei-kristilliset uskonnot ovat Jumalaa kysyvän ja aavistavan ihmisen pyrkimystä sovittaa itsensä jumalaksi olettamansa olennon kanssa ja näin saavuttaa jokin pelastus. Nämä uskonnot ovat perusolemukseltaan lain uskontoja, sillä luonnollinen ihminen ymmärtää jossain määrin lakia, olkoonkin että lain sisältö on milloin mitäkin. Sen avulla ihminen kuitenkinb pyrkii vanhurskauttamaan itsensä.
  3. Lähetystyön perustana on usko Jumalaan, joka on tullut ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Raamattu eli Jumalan sana ilmoittaa kauttaaltaan Kristusta, ja ilmoitussanan jäsentää Jumalan pelastussuunnitelma (oikonomia).
  4. Tämän "pelastustalouden" keskus on Kristuksen työ: Jumala sovitti maailman itsensä kanssa Kristuksessa. Lähetystyössä tavoitellaan sitä, että tämä tulee pelastukseen käymättömän ja kaikkien ihmislähtöisten sovituspyrkimysten tilalle (Rm 8,3).
  5. Kristillinen usko tietää, että kaikkialle maailmaan suuntautuvan lähetyksen varsinainen subjekti on Jumala, Kristus ja sana itse (2Kr 5,20; 2Kr 4,2.4-6).
  6. Missio Dei koko Pyhän Kolmiykseyden lähetyksenä on kaikkien kristittyjen asia, koska he ovat kasteen ja uskon kautta osallisia kaikkien uskovien yhteisestä pappeudesta. Stricte (asiallisesti ja täsmällisesti ottaen) lähetystyötä voivat tehdä vain uskovat. Jumala tekee työn ja ihminen toimii vain välikappaleena, mutta ei ilman personalllista uskon todistusta. "Mutta koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin kirjoitettu on: ’Minä uskon, sen tähden minä puhun’, niin mekin uskomme ja sen tähden me myös puhumme" (2Kr 4,13). (Tiedän, että tämä väite on kiistanalainen.). Tätä tosiasiaa kuvittavat historiallisesti hyvin se, että lähetystyö oli Euroopan uskonpuhdistuskirkoissa herätyksen seurausta ja hedelmää (sekä 1700- luvun pietististen liikkeiden ja herrnhutilaisuuden että varsinkin 1800-luvun herätysten ja uudistuneen luterilaisuuden).Kirkkoja organisaatioina ei estänyt lähetystyöstä niiden kirkkona oleminen, vaan päinvastoin se, että niillä oli sidonnaisuuksia, jotka estivät niiden riittävän kirkkona olemisen.
  7. Lähetystyö merkitsee kirkon viemistä sinne, missä sitä ei vielä ole. Vaikka luterilainen kirkko epäilemättä tunnustaa, että kristittyjä on luterilaisen kirkon ja vakiintuneen Corpus Christianum’in ulkopuolella, he ovat olleet tavalla tai toisella sanan ulottuvilla (ks. Esim.. Luther, Vom Abendmahl Christi, ein Bekenntnis). Kristityksi tullaan kasteen ja Pyhän Hengen vaikuttaman uskon kautta, ja tämä edellyttää opetusta (ks. ed. "kristityksi tulevien on katsottava, miten kristityt uskovat, elävät ja opettavat") Kirkon vieminen taas edellyttää Jumalan sanan palveluvirkaa, joka erityisesti vastaa siitä, että evankeliumi (uskonkohdat) opetetaan oikein ja sakramentit toimitetaan Kristuksen itsensä säätämyksen ja "testamentin" mukaan. Koska evankeliumi on luonnolliselle ihmiselle vieras, lähetystyön keskeisin tehtävä on se, että evankeliumi julistetaan Pyhässä Hengessä. Silloin sana, joka tuo Kristuksen, voidaan löytää ja hänen vanhurskautensa omaksua. Sanassa Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä "Kristuksen uskon", missä ja milloin Jumala tahtoo. Lähetystyössä on luotettava aina siihen, että Jumala avaa oven. Evankeliumin on oltava aina etenemässä ja liikkeellä, vaikkei aina (vaan pikemmin harvoin) syntyisi uskoa. Joskus itämisaika voi olla pitempi kuin todistajan työ- tai elinaika.
  8. Mission ja evankelioimisen ero on siinä, että lähetystyö tähtää kasteeseen (jolloin apostolisesta kirkosta saakka oli myös uskoon tulleiden vanhempien lasten kaste). Evankelioiminen sen sijaan tähtää palaamiseen kasteen armon osallisuuteen.