Paavalin kirje Galatalaisille (2 luku)

Timo Eskola

Paavali ja Pietari

Kristuksen evankeliumin puolustaminen johti Paavalin taistelemaan "valheveljiä" vastaan (2:4). Toisen luvun alussa hän muistuttaa ensin, että hänen evankeliuminsa on sama kuin toisten apostolien. Hän sai valtuutuksen lähetystyöhön Jerusalemin "suurilta" apostoleilta. Jerusalemin johtajan Jaakobin (Herran veljen) vaikutus oli kuitenkin saanut jopa Pietarin epävarmaksi kristityn vapaudesta. Hän oli alkanut Antiokiassa noudattaa vanhoja juutalaisia säädöksiä eikä edes syönyt yhdessä pakanakristittyjen kanssa (2:12). Tähän ongelmaan vastatessaan Paavali käytti kuuluisaa "tappioksi lukemisen" periaatetta (vrt. Fil. 3:7).

Tappioksi lukemisen periaate (2:15-16)

Paavalin käsitys Jumalan tuomiosta ja Jumalan pelastavasta teosta muutti käsitystä Israelista valittuna kansana. Juutalaisten ja pakanakansojen välillä ei enää ollut erilaista asemaa suhteessa Jumalan valmistamaan pelastukseen. Galatalaiskirjeessä Paavali erottaa pelastuksen Jumalan liittolupauksista tai menneisyydessä tapahtuneesta Jumalan valinnasta hyvin selkeästi. Israel on kyllä saanut Jumalan lupaukset, mutta ne eivät riitä eskatologisen toivon antajiksi. Pelastus on sidoksissa vanhurskauteen. Oikea vanhurskaus puolestaan on Kristukselta tulevaa vanhurskautta ja Paavali tavoittelee sitä pelastuksekseen (Gal. 2:15-16). "Me olemme syntyperältämme juutalaisia, emme syntisiä pakanoita. Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä, mitä laki vaatii."

Vanhan testamentin Israel oli Jumalan valittu kansa ennen kaikkia muita kansoja. Pakanakansat puolestaan ovat syntisiä eivätkä tunne oikeata Jumalaa. Tätä ajatusta heijastelee jae 15: "Me olemme syntyperältämme juutalaisia, emme syntisiä pakanoita". Muut kansat palvoivat epäjumalia. Niiden jäsenet voivat päästä pelastukseen ainoastaan liittymällä juutalaisuuteen. Tämän Kristus kuitenkin muutti. Vaikka Paavali oli syntyperältään juutalainen, hän ei enää voinut tarttua pelkkiin liittolupauksiin. Jumalan pelastushistoriallinen suunnitelma ei saanut täyttymystään vielä vanhan liiton juutalaisuudessa. Jumalan valitsema tie ihmisen pelastumiseen oli toinen. Juutalaisen Paavalin oli täytynyt erikseen uskoa Kristukseen, jotta hänet vanhurskautettaisiin. Sen osoittaa finaalinen lause "jotta tulisimme vanhurskaiksi" (j. 16).

Finaalinen jotta-lause paljastaa "tappioksi lukemisen" periaatteen Paavalin ajattelussa. Vaikka termi on lainattu toisaalta, se on hänen opetukselleen tunnusomainen. Predestinaation ja Jumalan asettaman tuomion perusteella Paavali tietää, että ihminen ei löydä vanhurskautta lain tekojen avulla (j. 16). Kääntyminen lain noudattamiseen ja kiivailu lain puolesta, perinteiset juutalaiset ja jopa farisealaiset hyveet, eivät vielä saata ihmistä osalliseksi vanhurskaudesta. Ne eivät toteuta Jumalan lupauksia pelastuksesta. Jumalan lupaukset toteutuvat Kristuksessa, ja siksi Kristuksen antama vanhurskaus on kaikille kansoille, myös juutalaisille, ainoa tie pelastukseen. (Tappioksi lukemisen periaatteesta ks. myös Fil. 3:4-10).

Paavalin ihmiskäsitys tulee esille sanasta "liha", jota hän tässäkin käyttää ilmauksena syntiinlangenneen ihmisen elämän todellisuudesta. Paavali hyödyntää termin kaksimerkityksisyyttä ja kertoo kuulijalle, että "koko maailma" / "kaikki liha" on synnin alla: "ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista" (j. 16). Synnin vallassa oleva ihminen ei voi löytää pelastusta lain tekojen avulla.

Jakson teologia on siten periaatteessa sama kuin myöhemmin Roomalaiskirjeessä. Juutalaisten ja kreikkalaisten välillä ei ole enää soteriologisessa mielessä eroa (Room. 3:9, 22). Vastakkainasettelu on pääsiäisen jälkeen toinen. Se ei kulje juutalaisten ja pakanoiden välillä, vaan uskovien ja epäuskoisten välillä. Siksi juutalaisten on "syntisten pakanakansojen" tavoin uskottava Kristukseen, jotta he löytäisivät Jumalan tarjoaman pelastuksen. Tämä on ainoa keino Jumalan lahjoittaman vanhurskauden saavuttamiseksi.

Kuoleminen pois laista

Paavali kirjoittaa usein lain lopusta. Lailla ei ole enää syyttävää valtaa uskovaan. Syynä on Kristus, joka on lain loppu. Hän lahjoittaa syylliselle ja tuomion alaiselle täyden puhtauden ilmaiseksi (Room 10). Siksi lain säädöksillä palataan aina pelkästään alkutilanteeseen. Lain uudelleen rakentaja jää lain alle ja osoittautuu taas lain rikkojaksi.

Uskova on kuollut lain kautta (dia) pois laista (dat. "laille"). Lain vaikutuksesta kuollaan vapaaksi laista. Kuolema riittää, sillä synnin palkka on kuolema. Yhteys Kristukseen ja hänen kuolemaansa kasteessa (Room. 6:1-4) merkitsee sitä, että meidätkin ristiinnaulitaan Kristuksen kanssa. Siksi meidän elämämme on kätketty Kristukseen. Minä en itse enää elä, vaan Kristus elää minussa.

Paavalin viimeinen argumentti on ajaton. Kristus ei voinut kuolla turhaan. Jumalan Pojan kuolemalla täytyi olla suunnaton merkitys. Siksi vanhurskautta ei voi koskaan täydellisesti saavuttaa lain kautta. Hurskainkin pyrkimys hyvään elämään tapahtuu "oikeasti" eli Jumalan näkökulmasta "ikäänkuin teoista" (Room. 9:32). Vaikka motiivit olisivat hyvät, synti on jo turmellut elämän kokonaisuuden. On myöhäistä yrittää löytää muita teitä Jumalan luokse.

Siksi Kristus on Paavalille kaikki kaikessa. Jumalan Poika on rakastanut meitä ja antanut henkensä puolestamme. Tällä perusteella meidän uusi elämämme on uskoa tähän Jumalan Poikaan.