Paavalin kirje Galatalaisille (3 luku)

Timo Eskola

Laki, synti ja usko

Lain teot ja usko ovat Paavalin opetuksessa toistensa vastakohtia. Mitä nämä lain teot ovat? Ovatko ne pakollisia ja epämiellyttäviä Jumalan määräämiä tehtäviä? Ei toki. Lain teoista puhuessamme meidän tulee aina muistaa, mitä laki on. Ensimmäisenä asiana on tärkeintä muistaa, että laki on rakkaus. Lain täyttymys on rakkaus ja lain vaatimus on rakkaus. Laki käsittää Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen. Laki edustaa täten kaikkea kaunista ja hyvää tässä maailmassa.

Jumalan laki on elämän oma laki, joka heijastaa Jumalan luomisjärjestystä ja hänen rakkaudellista tahtoaan. Kaikki vääryys, pahanpuhuminen, petos, varkaus, avionrikkominen, lyöminen, tappaminen ym. rikkoo Jumalan luomaa ihmisyyttä vastaan. Siksi Jumalan lailla on langenneessa maailmassa tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Se paljastaa vääryyden ja ohjaa yhteisöä pitämään vääryyttä kurissa "esivallan", poliisin ja oikeuslaitoksen avulla. Lankeemuksen tähden lailla on toisaalta erityinen hengellinen tehtävä. Se paljastaa rakkaudettomuuden, mikä merkitsee syntiä. Synti on Jumalaa vastaan rikkomista. Syntiä tehdessään ihminen osoittaa elävänsä erossa elämän Luojasta. Paljastaessaan synnin laki tekee ihmisen syylliseksi Jumalan edessä.

Lain teot ovat periaatteessa siis jotain hyvää. Sana tarkoittaa Vanhassa testamentissa lisäksi kaikkia niitä tekoja (juutalaisuudessa jopa Israelin "työtä"), jotka kuuluvat ihmisen Jumala-suhteeseen. Sellainen tekohan oli myös ympärileikkaus, josta Paavali tässä kirjeessä puhuu. Miten ihmeessä Paavali voi nyt sanoa, että lain teot ovat jotain kielteistä?

Lain teot ovat kielteistä silloin, kun ei ymmärretä synnin vakavuutta. Synti on Paavalin mukaan niin vakava asia, että Vanhan testamentin opettama ihanne ei voi olla ihmisen uskon perustus. Hyväkään laki ei riitä Jumala-suhteen korjaamiseen. Synti on kadottanut kaiken. Kaikki kuolevat Aadamissa. Kaikki ihmiset ovat kadotustuomion alla. Siksi edes hyvistä lain teoista ei ole ihmisen pelastajaksi. Ihmisen elämää kuvaa synti ja siihen ihminen on sidottu alusta lähtien. Galatalaiskirjeessä Paavali sanoo sen näin: "Pyhä kirjoitus on kaiken sulkenut synnin vankilaan" (3:22; vertaa Room. 11:32).

Synnin vankila on lohduton paikka. Paavali on nimittäin vakuuttunut, että tuossa vankilassa on vain kuolemaantuomittujen osasto. Inhimillisesti parhainkaan ihminen ei voi itsestään väistää tuomiota. Jumala on määrännyt synnille tuomion (sitä kutsutaan myös predestinaatioksi). Synnin todellisuus on jotain sellaista, mikä ei kestä Jumalan pyhyyden edessä. Siksi vapaus ei voi koskaan merkitä vapautta synnin perustodellisuudesta. Uskoa ei ole mahdollista tulkita ilman käsitystä ihmisen synnistä, Jumalan pyhyydestä ja lopullisesta tuomiosta..

Juuri tuon Paavalin kuvaaman synkän taustan tähden hänen opetuksensa vapaudesta muodostuu niin äärimmäisen radikaaliksi. Kaikki on suljettu synnin vankilaan, mutta ei turhaan, vaan: "sitä varten, että se, mitä on luvattu, annettaisiin niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen" (3:22). Synkkä tausta ohjaa evankeliumin sanomaa yhteen suureen päämäärään: synnin ahdistavan todellisuuden takia Jumala on valmistanut pelastuksen antamalla maailmaan syntien sovittajan, Kristuksen.

Sen jälkeen on hyödytöntä pohtia, onko ihmisillä muita teitä pelastukseen kuin Kristus. On vain kaksi mahdollisuutta: synnin vankila ja Kristuksen tuoma vapaus. Siksi on myös vain kaksi vanhurskautta: Kristuksen tarjoama lahjavanhurskaus tai omavanhurskaus. Niinpä siivoinkin ihminen tai nöyrin ihminen osoittautuvat omavanhurskaiksi, jos heillä ei ole Kristusta. Vaihtoehtoja on vain kaksi.

Tuo vapaus on rajaton ja loputon Kristuksessa. Siksi emme saa alistua uskonnollisuuden orjuuteen. Uskonnolliset teot eivät auta. Askeesista ei ole hyötyä. Edes juutalainen perinne ympärileikkauksineen ei auttanut Paavalin kuulijoita. Armon ja vapauden keskuksessa oli ja on yksin Kristus, meidän Vapahtajamme.

Kristuksen uhri syntiemme edestä

Armon todellisuutta Paavali perustelee kolmannen luvun jakeissa 11-13. Lain kautta on mahdoton tulla vanhurskaaksi. Siksi Jumala on antanut pelastuksen toisella tavalla. Hän lähetti Kristuksen ja teki jotain odottamatonta: Jeesus Kristus tuli kiroukseksi meidän edestämme.

Tässä Paavali selittää pääsiäisen tapahtumien hengellistä merkitystä. Lihallisten ihmisten mielestä pääsiäisenä ei tapahtunut mitään kummallista. Jeesus vain otettiin kiinni ja surmattiin. Mutta uskon silmät näkevät jotain muuta. Jeesuksen kuolema oli virheettömän ja synnittömän Jumalan Pojan kuolema. Hänet kirottiin meidän tähtemme (5. Moos. 21:23). Hänen päällään oli koko ihmiskunnan syntien taakka.

Toisaalla Paavali opettaa pääsiäisen merkitsevän uhrin antamista. Kohdassa 1. Kor. 15:1-7 Paavali sanoo, että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden (j. 3). Tässä ei siis sanota vain, että Kristus on kuollut. Tuolla kuolemalla oli aivan erityinen merkitys. Hän kuoli meidän syntiemme tähden. Hän oli uhri, aivan kuten esikuvalliset uhrit temppelissä. Mutta uhrina Jeesus oli täydellinen: hän uhrasi itsensä kertakaikkisesti koko ihmiskunnan edestä. Siksi hänen kuolemallaan on erityinen merkitys.

Siten Paavali pääsee opetuksensa johtopäätökseen jakeessa 24: laki on saanut uuden merkityksen. Siitä on tullut meille kasvattaja Kristukseen.

Kun Jumalan asettama rakkauden vaatimus tekee meitä elämässämme syylliseksi päivästä toiseen, se ajaa meitä vähitellen toivottomuuteen. Ulkonaisesti hurskas ja rakkautta tavoitteleva kristitty joutuukin kauhun ja pelon valtaan. Tällöin hän joutuu ajattelemaan: Mikäli lain paljastama rakkaudettomuus on totta, minä joudun kadotukseen. "Hyvä koituu meille kuolemaksi", kuten Paavali sanoisi.

Tällöin tuo "kadotettu" ihminen kohtaa evankeliumin. Evankeliumi ei ole kaunis eikä miellyttävä. Evankeliumi puhuu lyödystä ja hylätystä Jumalan Pojasta. Poika riippuu teloituspuussa, häntä syljetään ja pilkataan. Hänessä ei ole mitään arvokasta eikä loisteliasta. Hän on vain rangaistuksen alainen hylkiö, joka tapetaan ja heitetään hautaan. Hän on ihmisten kammoksuma ja Jumalan hylkäämä.

Uskon silmät näkevät kuitenkin lain ahdistuksen siellä, missä langennut ihminen näkee rakkautta. Uskon silmät näkevät evankeliumin ilon siellä, missä langennut ihminen näkee vain ruman epäonnistumisen ja hylkäämisen. Usko näkee nimittäin tuon Kristuksen epämiellyttävän kuoleman Jumalan rangaistuksena koko maailman syntien tähden. Oman syyllisyytensä alla kadotustuomion osakseen saanut ihminen näkeekin uskossa, että lyöty ja häväisty Kristus kantaa hänen syntinsä ja hänen kadotustuomionsa. Todellisesta syyllisyydestä langetetaan todellinen rangaistus. Mutta rangaistuksen kärsii sijaiskuolemaan alistunut Kristus.

Siksi usko rakastaa Jeesusta. Usko tekee tuosta mitättömästä ja pilkatusta juutalaisten kuninkaasta ihmeellisen Vapahtajan. Evankeliumi vapauttaa uskovan kaikesta syyllisyydestä ja rangaistuksen pelosta. Evankeliumi vapauttaa kaikesta lain ahdistuksesta. Tällöin tapahtuu onnellinen vaihtokauppa, jonka yksin usko ymmärtää. Jeesus ottaa minun syntini ja minä saan hänen täydellisyytensä. Jeesus ottaa minun rangaistukseni ja minä saan hänen pyhyytensä.