Suomen teologinen instituutti 13.2.2002
Dos. Timo Eskola

Löytyykö Qumranista vanhurskauttamista?

Qumranin yhteisön opettajat tekivät tarkan eron syntisten ja hurskaiden välille. Qumranin varhaisissa teksteissä, kuten Hymnien kirjassa, kaksijakoinen soteriologia esiintyy mustavalkoisena ja kärkevänä. Yhteisön jäsenet olivat pelastuksen kansaa, mutta ulkopuolella olevat juutalaiset - niin ympärileikattuja kuin olivatkin ja osallisia temppelijumalanpalveluksesta - olivat jumalattomia kadotuksen lapsia. Yhteisön syntyhistoria käy hyvin selitykseksi sille, miksi esitetyt näkemykset ovat niinkin voimakkaita. Jako syntisten ja hurskaiden välillä koettiin eksistenttisellä tasolla. Syntisten uskottiin pitävän valtaa Jerusalemissa ja jopa temppelissä. Hurskaat puolestaan olivat paenneet Qumraniin ja pitivät sieltä yhteyttä essealaisten liikkeeseen muualla Israelissa.

Qumranin teksteissä esiintyy ajatus jumalallisesta ennaltamääräämisestä. Predestinaation ajatuksella on Hymneissäkin luomisteologinen peruste. Viisausteologian tapaan Hymnien kirjoittaja ajattelee koko maailman olevan Kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Jumala on luonut niin hurskaan kuin jumalattomankin tien. "Sinulta tulevan ymmärryksen valossa tiedän, että vanhurskaus ei ole ihmisen kädessä, ihminen ei ole teidensä herra, eivätkä kuolevaiset itse ohjaa askeliansa... Sinä yksin loit vanhurskaan ja asetit jo kohdussa hänen osakseen suosiosi ajan, jotta hän pitäisi liittosi ja vaeltaisi teitäsi... Mutta syntiset sinä loit vihasi aikaa varten, jo kohdussa Sinä annoit heidät Tuomion Päivälle, sillä he kulkevat tietä, joka ei ole hyvä." (1QH XV, 12-21)

Yhteisön opetus Jumalan ennaltamääräämisestä ei kuitenkaan ole kovin yksiselitteinen ja tutkijat ovat tulkinneet sitä monin eri tavoin. Dogmaattisen "kaksinkertaisen" predestinaation mukaan Jumala olisi ennalta valinnut toiset pelastukseen ja määrännyt toiset kadotukseen. Yhteisön ajattelussa on kuitenkin piirteitä, jotka eivät sovi kaavamaiseen kaksinkertaisen predestinaation malliin. Samalla kun ihmisille on määrätty tietty "osa" hengistä, he ovat kuitenkin molempien henkien vaikutuksen alaisia.

Kysymys vapaasta tahdosta ja synergismistä

Qumranin yhteisön predestinaatiokäsitykseen sisältyvä ambivalenssi käy ilmeiseksi verrattaessa yhteisön soteriologista opetusta yhteisön toimintaan käytännössä. Yhdyskuntasäännön mukaan Israelin synnin ja luopumuksen ongelma on varsin yksinkertainen. Opetuksessa ei ole jälkeäkään determinismistä: ihmiset ovat omasta pahasta tahdostaan luopuneet Jumalasta. Siksi lähes jokaiselle israelilaiselle avautuu mahdollisuus antautua uudelleen lain noudattamiseen ja liittyä yhteisöön. Kääntymyksen vaatimukseen liittyy piirteitä, joilla on yhä selviä yhteyksiä viisausteologiaan.

Qumranin teksteissä vapaan tahdon ajatus ja synergistinen nomismi esiintyvät erityisesti siinä tilanteessa, jossa puhutaan yhteisöön tulemisesta. Eksytyksen todellisuuden tähden yhteisöön ei voinut päästä sisään ilman kääntymystä. Kääntymys merkitsi pitäytymistä Jumalan lakiin ja alistumista yhteisöä johtavien pappien auktoriteettiin. Kääntymyksen vaatimus on keskeisellä sijalla Yhdyskuntasäännön määräyksissä. Yhteisöön pyrkijät alistettin ankariin valoihin (vrt. Jos.Bell. II, viii, 7) ennen jäsenyyden myöntämistä.

"Sitoutukoon hän velvoittavalla valalla kääntymään Mooseksen lakiin - kaiken sen mukaan, mitä Hän on käskenyt - kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan. Seuratkoon hän kaikkea sitä, mitä siitä on paljastettu Sadokin pojille, papeille, jotka ylläpitävät liiton ja kysyvät Hänen tahtoaan, sekä heidän liitonsa miehille jotka yhdessä ovat vapaaehtoisia noudattamaan Hänen totuuttaan ja vaeltamaan hänen tahtonsa mukaan." (1QS V, 8-10). Qumranin yhteisön kääntymyksen vaatimus ei periaatteessa eroa vaikkapa Siirakin esittämästä vaatimuksesta.

Näkemys ei ole yksioikoisen legalistinen, koska Qumranin yhteisö katsoi olevansa pelastava yhteisö. Sillä oli välineet Jumalan armon välittämiseen. Eskatologisen pelastuksen uskottiin olevan Jumalan varassa. Näkemys edustaa kuitenkin synergististä nomismia, koska pelastuksen yhteisöön ei voinut päästä ilman valaehtoista sitoutumista nomistiseen hurskauteen

Vanhurskas on elävä uskollisuudestaan

Vanhurskauttamiskäsitystä koskevaan tarkasteluun liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta, joka rinnastaa Qumranin tekstit merkittävällä tavalla Paavalin opetuksen kanssa. Paavalin teemalause uskonvanhurkaudesta (Room. 1:16-17) sisältää Habakukin kirjan lainauksen (Hab. 2:4). Sama jae esiintyy Qumranin teksteissä Habakukin kirjaa kommentoivassa pesherissä.

Habakukin kirja itsessään on tunnetusti nimenomaan teodikean ongelmaa käsittelevä teos. Profeetta huutaa epätoivoaan siitä, että Jumala ei tunnu auttavan jumalattomien vihollisten ahdistaessa. Qumranista löytyneessä Habakukin pesherissä (1QpHab) puolestaan pyritään selittämään sitä kriisiä, joka oli synnyttänyt koko yhteisön. Habakukin kirjan tulkinnassa käytetty menetelmä vastasi sitä tapaa, jolla monet ryhmät selittivät vanhojen tekstien aktualisoitumista ryhmän oman elämän tapahtumissa.

Habakukin kirjan kommentaarissa edellä mainitut "jumalattomat" samastetaan Jerusalemin temppelin papeiksi. Juuri nämä ovat vainonneet Qumranin vanhurskaita. Jumalattomien joukon johtaja, ylimmäinen pappi, oli "Paha pappi", joka viime kädessä oli vainojen takana (1QpHab II, 2; V, 11; VIII, 7-13, 16; IX, 9; XI, 4-5; XII, 8-9). Habakukin kirjan profetiat sovellettiin kaikissa yksityiskohdissaan yhteisön jäsenten elämään. Kirjoittajien mukaan vanhurskaat olivat jälleen kerran joutuneet painostuksen kohteeksi. Vain Jumala voi auttaa heitä, koska tosiasiassa Jumala hallitsee näidenkin tapahtumien yläpuolella.

Teodikean - eli Jumalan oikeudenmukaisuuden - ongelma ratkaistaan Habakukin kirjan kommentaarissa samaan tapaan kuin itse profeettakin oli sen ratkaissut. Habakukin kuuluisan lauseen mukaan "vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena" (Hab. 2:4). Qumranista löytyneen kommentaarin mukaan tämä merkitsee heidän aikanaan yhteisön jäsenten kuuliaisuutta Vanhurskauden opettajalle. "Kohdan tulkinta koskee kaikkia niitä, jotka noudattavat Lakia Juudan huoneessa, ja jotka Jumala myös vapauttaa rangaistuksesta heidän tekojensa perusteella ja siksi, että he ovat olleet kuuliaisia Vanhurskauden opettajalle." (1QpHab VIII, 1-3).

Qumranin yhteisön jäsenet olivat niitä vanhurskaita, jotka olivat ryhtyneet noudattamaan lakia täydellisesti elämässään. Synergismin periaatteisiin kuuluu, että juuri he olivat saavuttaneet Jumalan armon. Siksi he olivat myös osallisia pelastuksesta, jonka Jumala lahjoittaa. Näin ollen kuuliaisuuden näkökulma on erityisen korostunut Habakukin kommentaarin opetuksessa.

Samalla huomataan, että Paavalin tulkinta uskonvanhurskaudesta on pesherille täysin vieras. Paavali uudelleentulkitsi kaksimerkityksisen sanan "uskollisuus/usko". Soveltaessaan Habakukin profetian Kristukseen hän totesi myös tuon vanhan profeetan todistavan uskosta Vapahtajaan. Messiaan tultua vanhurskas saa elämän häneltä uskon kautta. Siksi vanhurskas "on elävä uskosta" - ei uskollisuudesta. Ero Qumranin ja Paavalin välillä on siten jyrkkä.

Synergismi ja sovituksen hankkiminen

Yhteisön jäsenet uskoivat muodostavansa autiomaahan uuden temppelin Jerusalemin saastuneen temppelin tilalle. Tuon temppelin uhreja olivat rukous ja täydellinen kuuliaisuus. Yhteisön hurskaat kuvasivat yhteisöä johtanutta neuvostoa "kaikkeinpyhimmäksi", paikaksi, jossa Jumala asuu (1QS IX, 5-6).

Kuuliaisuudessa elänyt yhteisö oli vakuuttunut siitä, että se oli Israelin valittu "jäännös", jonka erityisenä tehtävänä oli johtaa maa uuteen eskatologiseen kunniaan. Qumranin teologeilla oli siten ollut rohkeutta tulkita uudelleen juutalaisuuden pyhin keskus: temppelin ensisijaisuus. Kautta historian juuri se oli ollut papillisen juutalaisuuden sydän. Jopa sovituksen hankkiminen siirrettiin temppeliltä yhteisölle.

Qumranin yhteisössä ajatus uskonvanhurskaudesta ei suinkaan merkinnyt jumalattoman vanhurskauttamista samassa mielessä kuin Paavalin teologiassa. Yksityiskohtien lisäksi kysymystä on arvioitava kokonaiskäsityksen kannalta. Silloin huomataan, että Qumranin yhteisön käsitys vanhurskaudestaja vanhurskauttamisesta on jo perusluonteeltaan perin toisenlainen kuin Paavalin näkemys.

Qumranissa lain vanhurskautta ei pidetty ongelmana. Lain noudattaminen oli Jumalan määräämä toimi, johon jokaisen juutalaisen tuli alistaa elämänsä. Itse asiassa Paavalikin tarkoittaa lain vanhurskaudella juuri tällaista hurskausihannetta. Tässä mielessä nämä osapuolet ovat lain vanhurskauden sisällöstä yhtä mieltä. Käsitys lain vanhurskauden merkityksestä erottaakin sitten heidät.

Juutalainen nomismi ei jäänyt pelkkään legalismiin, kuten uudemmassa tutkimuksessa on oikein korostettu. Tutkijat eivät kuitenkaan ole yleensä kiinnittäneet tarpeeksi huomiota siihen, että asetelma oli luonteeltaan synergistinen. Synergismin periaatteisiin kuului vahva usko siihen, että nimenomaan Jumala tuo pelastuksen ihmisille. Periaatteessa juutalaiset olivat vakuuttuneita siitä, että jokainen ihminen on syntinen. Koska vanhurskaatkin lankeavat, he tarvitsevat Jumalan armoa.

Tuo synergistinen asetelma ei kaikesta huolimatta merkitse sitä, että juutalaiset teologit olisivat opettaneet todellista "jumalattoman" vanhurskauttamista. Vaikka monet juutalaiset kirjoittajat käyttävät terminologiaa, joka muistuttaa oppia forenssisesta vanhurskauttamisesta, pelastuksen ei ajateltu ulottuvan niihin, jotka oli tuomittu jumalattomiksi. Nimenomaan vanhurskaat, vaikkakin jossain kohden langenneet vanhurskaat, julistetaan vanhurskaiksi Jumalan armon perusteella. Tällainen opetus esiintyy esimerkiksi Salomon Psalmeissa.

Vastaava käsitys löytyy myös Qumranista, jossa Jumalan armoa ylistetään usein aivan erityisellä tavalla. "Mitä minuun tulee - jos kompuroin, Jumalan armo on minun pelastukseni aina; jos lihan synnin tähden lankean, on Jumalan ikuisessa oikeudessa/vanhurskaudessa minun [vapauttava?] tuomioni (1QS XI,12). Tällaisen uskomuksen taustalla on epäilemättä liittoteologinen ideologia, mutta se poikkeaa perinteisestä liittokäsityksestä. Qumranissa opetettiin eksklusiivista, apokalyptistä liittoteologiaa. Sen mukaan useimmat tuon ajan juutalaisista tuomittiin kadotukseen, koska he olivat Valheen hengen alaisia.

Entä sitten Jumalalta tuleva vanhurskaus? Qumranissa pitäydyttiin juutalaisen viisausteologian autonomiseen ihmiskäsitykseen. Ihminen oli lankeemuksistaan huolimatta vapaa ja hänen oletettiin voivan aina tahtonsa avulla noudattaa Jumalan käskyjä. Niinpä Jumalalta tulevaa vanhurskautta ei voinut missään nimessä antaa lahjaksi jumalattomille. Väite, että Jumala vanhurskauttaisi myös yhteisön ulkopuolella olevat jumalattomat pelkästään uskon kautta, olisi ollut suoranaista jumalanpilkkaa.