Suomen teologinen instituutti 27.2.2002
Dos. Timo Eskola

Onko luterilaisuus ymmärtänyt Paavalin väärin?

Luterilaisuus on perinteisesti tunnettu siitä, että sen piirissä uskonoppia on muotoiltu Paavalin kirjeiden avulla. Luther teki suuret löytönsä niin Roomalaiskirjeen kuin Galatalaiskirjeenkin äärellä. Eräät aikamme eksegeetit ovat kuitenkin lähteneet ristiretkelle luterilaista tulkintaa vastaan. Heidän mielestään luterilainen käsitys turmelee sekä juutalaisuudesta että Paavalista annetun kuvan. Lähes kaikki se, mitä luterilaiset ovat Paavalista opettaneet, pitäisi näiden kirjoittajien mielestä hylätä.

Kun tutkija Kari Kuula väitöskirjansa "Laki, liitto ja Jumalan suunnitelma" johdantosanoissa väitti luterilaista Paavali-tulkintaa vääräksi, hän avasi Suomessa keskustelun, joka muualla jo tunnettiin (The Law, the Covenant and God's Plan, 1999). Kuulan teesi ei ollut vaatimaton: "olen sitä mieltä, että Luther ja myöhempi luterilainen perinne ovat perusteellisesti tulkinneet väärin sellaiset perustavat Paavalin aiheet kuten laki, teot ja armo. Jos luterilainen perinne haluaa yhä perustua apostolisille ja profeetallisille kirjoituksille, Paavalin pelastusoppi tarjoaa suunnattoman haasteen."

Tällainen väite vaikuttaa raamatuntutkimuksen historiaa tuntemattoman lukijan korvissa mitä ilmeisimmin käsittämättömältä. Miten Paavalia lukenut Luther ja hänen seuraajansa olisivat voineet ymmärtää kaiken väärin? Vastaus ei löydy Paavalin kirjeiden eikä Lutherin teosten ääreltä. Se löytyy eksegetiikan historiasta ja Paavali-tutkimuksen piirissä vaikuttaneista tulkinnoista.

Ennen siirtymistä raamatuntutkimuksen pariin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota dogmatiikan asiantuntijoihin. Kuulan avaus herätti nimittäin jo tuoreeltaan vastareaktion. Hänen väitöstilaisuudessaan Luther-tutkija, tohtori Sammeli Juntunen käytti ylimääräisen opponentin puheenvuoron. Juntunen kritisoi ankarasti Kuulan tapaa käyttää Paavalin tekstejä. Puheenvuoronsa lopussa hän totesi, että väitöskirjassa ei ole pitävästi osoitettu mitään, mikä oikeuttaisi kirjan alun hätkähdyttäviin väitteisiin. Juntusen mielestä olisi ikävää, jos kirjaa sen avausteesin perusteella markkinoitaisiin julkisuudessa "tieteellisenä" näkemyksenä Paavalin ja pelastusopin suhteesta. Puheenvuoro on pääosiltaan julkaistu myöhemmin Teologisessa Aikakauskirjassa (TA 3/2000, 222-227).

Uusi perspektiivi

Mistä tällainen keskustelu nousee? Lähtökohtana on ns. uusi Paavali-tutkimus, "new perspective on Paul", kuten sitä kirjallisuudessa kutsutaan. Jo vuonna 1977 E. P. Sanders julkaisi tutkimuksen Paul and Palestinian Judaism, jossa hän määritteli Paavalin ja juutalaisuuden välisen suhteen uudelleen. Sanders kritisoi perinteistä, lähinnä luterilaista juutalaisuuden tutkimusta, jonka mukaan juutalaisuus oli ankara lakiuskonto. Tässä mallissa Paavalista tuli ensimmäinen armouskon julistaja.

Sandersin mukaan jo vanha liitto oli armoliitto. Siksi hän määritteli vanhan liiton lakikäsityksen "liittonomismiksi". Sen mukaan lain noudattaminen oli pelkästään vastaus Jumalan tarjoamaan armoon. Kristuksen seuraajien ja juutalaisuuden välinen ongelma ei siten voinut varsinaisesti koskea lakia. Sandersin suuren teesin mukaan Paavalin mielestä juutalaisuudessa oli lopulta vain yksi ongelma: se ei ollut kristinuskoa! Kuka sitten on väittänyt, että vanhassa liitossa ei ollut armoa? Luther tuskin teki niin. Luterilainen perinnekin on jatkuvasti vedonnut Vanhan testamentin armolupauksiin puhuessaan pelastuksesta. Tietty vastakkainasettelu löytyy kuitenkin, kun tullaan ajassa lähemmäs "valistunutta" Eurooppaa.

Eurooppalainen teologia oli 1800-luvulta lähtien omaksunut monia juutalaisvastaisia asenteita, jotka olivat tyypillisiä kulttuurin kaikilla aloilla. Näin syntyi virheellinen käsitys juutalaisuuden luonteesta. Erityisesti saksalaisessa tutkimuksessa juutalaisuus ja Vanha testamentti samastuivat lakiin ja Uusi testamentti evankeliumiin. Juutalaisuutta pidettiin lakihenkisenä ja ahdasmielisenä uskontona. Tutkijoiden asenteet olivat siten samat kuin muun kulttuurin juutalaisvihamielisissä käsityksissä.

Tässä mielessä Sandersin kritiikki juutalaisuuden tutkimuksesta oli epäilemättä tarpeellista. Vanhan testamentin uskoa ja Paavalin ajan juutalaisuutta on tarkasteltava asiallisesti ja niiden omilla ehdoilla. Sandersin ajatus oli hyvä, mutta hänen tutkimusasetelmansa hieman puutteellinen. Sanders nimittäin oli tehnyt löytönsä tutkimalla Raamatun jälkeistä, rabbiinista juutalaisuutta. Kaikkia sen käsityksiä ei voi soveltaa Paavalin ajan juutalaisuuteen. Juutalaisuuden tutkimus onkin Sandersin jälkeen edennyt aivan uudelle tasolle. Uuden testamentin ajan juutalaisuuden monissa ryhmissä lain ja armoliiton välinen suhde ei ollut sellainen kuin Sanders antoi ymmärtää.

Sandersin kirjalla oli kuitenkin yksi perin näkyvä seuraus. Hän nimittäin esitti, että Paavali oli oikeasti kiinnostunut vain Kristuksen kohtaamisesta. Kaiken muun, kuten lakiteologian ja opetuksen vanhurskauttamisesta hän ikäänkuin päätteli taaksepäin. Ratkaisu eli Kristus oli siis ensin, ja ongelma piti päätellä. Vaikka Sanders itse sovelsi löytöään varsin maltillisesti Paavalin kirjeisiin, hän tuli nikkaroineeksi melkoisen Pandoran lippaan eksegetiikan hyllyyn. Hänen jälkeensä erityisesti Durhamin professori James Dunn ja Helsingin yliopiston Uuden testamentin professori Heikki Räisänen ovat jatkaneet keskustelua Paavalin tulkinnasta uutta näkökulmaa hyväksikäyttäen.

Luterilaisuus maalitauluna

Kirjoittaessaan Roomalaiskirjeen kommentaariaan brittiläinen eksegeetti James Dunn tarttui hanakasti Sandersin esittämään teesiin. Jos luterilaiset tutkijat lähinnä Saksassa olivat antaneet juutalaisuudesta väärän kuvan, ja jos Paavalin käsitykset laista ja vanhurskauttamisesta olivat todellisuudessa toissijaisia ajatuksia Kristuksen kohtaamisen rinnalla, kaikki tulkinta tuli uudistaa.

Mistä virheellinen Paavali-kuva sai alkunsa? Dunnin mukaan kyse ei ole pelkästään siitä vääristyneestä kuvasta, jonka länsimainen raamatuntutkimus on antanut juutalaisuudesta. Ongelman lähtökohtana on Luther, jonka jälkeen Paavalia on tulkittu uskonpuhdistuksen näkökulmasta.

"Uskonvanhurskauden vastakohta - josta Paavali puhuu tekojen vanhurskautena - ymmärrettiin järjestelmänä jossa pelastus ansaittiin hyvien tekojen ansiosta. Tämä perustui... osin siihen, että uskonpuhdistuksessa hylättiin järjestelmä, jossa aneita voitiin ostaa ja ansioita kerättiin... ja virheellinen tulkita johtui siitä, että tämä vastakkainasettelu heijastettiin takaisin Uuden testamentin aikaan. Silloin oletettiin, että Paavali vastusti farisealaista juutalaisuutta täsmälleen samasta syystä kuin Luther vastusti uskonpuhdistusta edeltänyttä kirkkoa..." (Dunn, Romans, lxv).

Dunn on siten määritellyt kaikkein selkeimmin uuden Paavali-tutkimuksen tulkinnalliset, hermeneuttiset, periaatteet. Hänen mukaansa Paavalin vanhurskauttamisopin tulkinta saatiin uskonpuhdistuksesta. Anekauppa antoi juutalaisuudelle roolin, ja Lutherista tuli "oikean", reformatorisen Paavalin malli. Paavalia oli Dunnin mukaan luettu luterilaisten silmälasien avulla.

Dunn itse ei tosin väittänyt, että kaikki Paavalin teologia pitäisi määritellä pelkäksi keksinnöksi. Hän ei vielä ajatellut, että Paavalin lakiteologia tai vanhurskauttamisoppi olisivat vain tuulesta temmattua fiktiota. Dunnin mukaan Paavali itsekin oli liittonomisti. Hän katsoo Paavalin jatkaneen aikansa juutalaisuuden linjalla lisäten siihen vain messiaanisen piirteen, Kristuksen tuoman sovituksen.

Näin itse asiassa juuri Dunn on nostanut tunnustuskunnat tulkintaa koskevan keskustelun piiriin. Sandersin selitystä kyllä käytettiin tässä prosessissa apuna, mutta hän itse ei vielä laajentanut keskustelua kirkkojen tunnustuksiin sitoutuneen raamatuntulkinnan alueelle.

Keskustelu laajenee

Dunnin nostattama kritiikki johti 1990-luvulla virkeään vuorovaikutukseen Sandersin seuraajien ja saksalaisten luterilaisten välillä. Saksalaiset tutkijat eivät niin vain hyväksyneet heidän tulkintaperinnettään vastaan suunnattua kritiikkiä. He katsoivat, että tutkimuskohde on monipuolisempi kuin mitä Sanders ja Dunn olivat antaneet ymmärtää. Keskustelua käytiin erityisissä symposiumeissa, joissa puitiin Paavali-tulkintojapuolin ja toisin. Osa tällaisista keskusteluista on dokumentoitu Dunnin toimittamassa kokoomateoksessa Paul and the Mosaic Law (The Third Durham-Tübingen Research Symposium on Earliest Christianity and Judaism, Durham, 1994. Mohr, Siebeck, Tübingen, 1996).

Kokoelman lähtökohtana on jännite ns. uuden tutkimussuunnan ja luterilaisen Paavali-tulkinnan välillä. Kuten Dunn toteaa, saksalaiset tutkijat eivät ole olleet ihastuneita saamastaan leimasta virheellisen tutkimuksen edistäjinä. Tämä asetelma ei ole kuitenkaan synnyttänyt täyttä välirikkoa, vaan päinvastoin johtanut esillä olevan symposiumin kaltaiseen vuorovaikutukseen. Kokoelmaa voidaankin pitää pyrkimyksenä uusien vastausten löytämiseen. Vaikka Dunn joutuu toteamaan, että osanottajat eivät varsinaisesti "muuttaneet mieltään" kokouksen johdosta, on vuoropuhelu kaikesta huolimatta edennyt. Dunn katsoo, että avainteemana kaikessa on se, miten toisen temppelin ajan juutalaisuus ymmärretään. Tässä hän on varmasti oikeassa. Jokainen Paavali-tulkinta on olennaisesti sidoksissa siihen, millaisena sen ajan juutalainen teologia nähdään.

Suomalaisia reaktioita

Miten sitten pitäisi arvioida Sandersin merkitystä suomalaiselle tutkimukselle? Jo edellä on viitattu siihen, että professori Räisänen oli yksi keskeisiä Sandersin ajatusten eteenpäin kehittäjiä. Hän on tuonut uutta Paavali-tulkintaa Suomessa esille sekä kansanomaisissa kirjoituksissaan että tieteellisissä tutkimuksissa.Kirjassaan Uuteen uskoon Räisänen esittelee Sandersin pääajatuksia lukijoilleen. Hän muistuttaa esimerkiksi: "Koska Kristus on pelastuksen ainoa perusta - Paavalin lähtökohta, joka viime kädessä perustuu hänen Kristus-kokemukseensa - muuta perustusta ei voi olla... Paavalin päättely kulkee Sandersin sanontaa käyttääkseni 'takaperin', ratkaisusta pulmaan. Juutalaisuuden varsinainen vika on Paavalin kannalta todellakin siinä, ettei se ole 'kristinuskoa'." (Uuteen usk., 73-74).

Tätä taaksepäin päättelyn mallia Räisänen oli jo aiemmin soveltanut tieteellisessä tutkimuksessaan Paul and the Law. Siinä hän - toisin kuin Dunn - esitti, että Paavali oli tarkoituksella antanut juutalaisuudesta vääristellyn kuvan. Räisäsen mukaan Paavalin opetus laista oli kaikkineen taaksepäin pääteltyä. Hänen mukaansa Paavali ei ollut tässä edes mitenkään johdonmukainen. Eri kohdissa Paavali selitteli lakia eri tavoin, koska hänellä ei ollut mitään selkeää käsitystä lain ongelmista - ongelmathan olivat keksittyjä, eivät todellisia.

Räisäsen mukaan Paavali toteutti tiettyä psykologista lainalaisuutta kirjoittaessaan laista. Hän yritti jälkikäteen järkeillä (secondary rationalization) lain kielteistä merkitystä, vaikka sellaista ei juutalaisuuden näkökulmasta katsoen ollut olemassa (Paul and the Law, 201). Räisäsen mukaan kyse oli pelkästään Paavalin pyrkimyksestä löytää jonkinlainen hätäinen selitys sille, miksi kristinusko on erilaista kuin perinteinen juutalaisuus.

Sama taaksepäin päättelyn malli näkyy suorastaan puhtaaksi viljeltynä Räisäsen oppilaan, Kari Kuulan Paavali-kirjassa (Paavali. Kristinuskon ensimmäinen teologi. Edita, Helsinki, 2001). Hän selittää esimerkiksi Paavalin opetukset synnistä, laista ja vanhurskauttamisesta sen avulla. Paavalilla ei siis ollut oikeastaan selvää käsitystä synnistä ja lain merkityksestä. Hän oli löytänyt vain pelastuksen Kristuksessa jonkinlaisena sisäisenä kokemuksena. Sen jälkeen koko hänen teologiansa oli päättelyä taaksepäin. Vastaus oli valmiina, kysymys piti keksiä.

Tämän käsityksen Kuula soveltaa Paavalin teksteihin äärimmäisellä tavalla. Hän katsoo Paavalin päätelleen jopa näkemyksensä synnistä saman mallin avulla. "Paavalin syntikäsityksessä tulee hyvin esiin se, että hänen kristologiset vakaumuksensa ohjasivat hänen ajatteluaan. Hän päätteli synnin luonteen ja olemuksen pitkälti sen perusteella, mitä hän uskoi pelastuksesta, jonka Jumala oli valmistanut Kristuksessa. Hän ikäänkuin päätteli lääkkeen luonteesta taudin olemuksen." (Paavali, s. 126).

Jotta Kuulan ajatus olisi mielekäs, pitäisi olettaa, että juutalaisuudessa ei puhuttu synnistä juuri lainkaan, tai ainakaansitä ei käsitelty samalla vakavuudella kuin Paavalin teksteissä. Tuskinpa kukaan Vanhan testamentin profeettojen kirjoja lukenut voi hyväksyä tällaista väitettä. Virhettä ei lievennä se Kuulan varaus, että Paavalin ei tarvinnut keksiä syntiä tyhjästä. Hänen näkemyksensä kannalta on olennaista vain se, että Paavali päätteli kaikki näkemyksensä taaksepäin.

Vastaavalla tavalla Kuula selittää Paavalin käsitystä vanhurskauttamisesta: "Hän kehitti opin vanhurskauttamisesta puolustaakseen pakanoiden asemaa Kristus-uskossa, muuta itsenäistä merkitystä vanhurskauttamisella ei ole." (s. 261). Kuulan mukaan Paavalin käsitys vanhurskauttamisesta on pieni sivuteema, jonka tämä päätteli taaksepäin tarvitessaan perusteen pakanoiden pelastumiselle.

Jos tämä on Kuulan keskeisin peruste sille, että Lutherin löydöt Paavalin kirjeiden äärellä olivat virheellisiä, ei väitteellä juuri ole kantavuutta. Tekijän olisi kannattanut tutustua hieman tarkemmin Paavalin ajan juutalaisuuteen. Vanhurskaus oli kestoteema juutalaisessa teologiassa sekä lain pohdinnan yhteydessä että pelastusta käsiteltäessä. Sekä juutalaisen viisausteologian kirjoitukset että Qumranin kirjaston teokset ovat täynnä tällaista pohdiskelua. Paavalin oman pohdinnan motiivit eivät tulleet pakanoiden aseman oikeuttamisesta, vaan juutalaisesta pelastusopista.

Paavalin opetuksessa ainutlaatuista oli se, että hän liitti vanhurskauttamisen Jeesuksen kuolemaan. Jeesus hankki lunastuksen suorittamalla ylimmäisen papin tehtävän Jumalan kasvojen edessä. Hänet "Jumala on asettanut armoistuimeksi" (Room. 3:25; 1938 käännös). Hänen verestään on tullut sovituksen veri, joka sovittaa kaikkien Aadamin jälkeläisten synnit Jumalan edessä. Sen jälkeen vanhurskaus annetaan lahjaksi, koska lunastushinta on maksettu. Antamalla vanhurskauden lahjaksi Jumala osoittaa omaa vanhurskauttaan, koska hän vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen (Room. 3:26). Esitetyt esimerkit osoittavat, että Sandersin esittämän perusteesin sokea soveltaminen Paavalin teksteihin johtaa itse tekstien vääristelyyn ja monien merkittävien aiheiden sivuuttamiseen. Paavalin ja Lutherin välisen suhteen arvioimiselle tällaisilla pyrkimyksillä ei ole juuri mitään annettavaa.

Paavali ja Luther

Osuuko "uuden näkökulman" Paavali-kritiikki luterilaisuuteen? Onko juutalaisuutta tulkittu pelkästään anekaupan lävitse? Onko Paavalista tehty toinen Luther, jolla oli oma uskonpuhdistuksensa? Räväkkään uudelleentulkintaan pyrkineet tutkijat ovat tehneet useita virheitä selityksessään.

  1. Ensinnäkin on pantava merkille, että Paavalille ns. kristinusko oli nimenomaan juutalaisuutta. Hän itse ei edes käytä kirjeissään tuota myöhäsyntyistä termiä "kristinusko". Eksegeettisessä mielessä on siis perin outoa väittää juutalaisuuden vian olleen siinä, että se ei ollut kristinuskoa. Paavali katsoi itse edustavansa parasta Abrahamin uskoa, jossa vanhan liiton lupaukset täyttyvät. Paavali ei kirjeissään perustele uuden uskonnon syntyä. Hän perustelee uskoa juutalaisten Messiaaseen. Sanders teki lähtökohdissaan siten huomattavan virheen, jota muut saman linjan tutkijat eivät näytä koskaan korjanneen.

  2. Toiseksi "uuden suunnan" tulkitsijat ovat antaneet Paavalin ajan juutalaisuudesta liian kapean kuvan. Tämäkin virhe perustuu Sandersin puutteelliseen tutkimukseen. Hän loi teoriansa melko yhtenäisen, rabbiinisen juutalaisuuden perusteella, ja sovelsi näkemyksensä sen jälkeen kaikkiin muihin teksteihin. Muut tutkijat ovat myöhemmin osoittaneet hänen käsitystensä vajavuuden.
    Juutalaisuudessa oli monia ryhmiä ja monenlaista teologiaa. Yhden ryhmän käsitykset edustivat aika tarkasti "liittonomismia". Sen ryhmän muodostivat saddukeukset. Heidän uskonsa ja uskontonsa suhtautui lakiin vain arkielämää koskevana hyvänä säädöksenä. Tämä tosin johtui siitä, että he eivät uskoneet Jumalan tuomioon ja kuoleman jälkeiseen elämään. Niissä ryhmissä, joissa tuomion tuntu oli läheinen, myös lain noudattamista pidettiin yleensä pelastuksen ehtona - ei sen seurauksena.
    Paavali oli korkeasti oppinut fariseus, joka tunsi hyvin aikansa käsitykset. Hän rakensi omaa Kristus-keskeistä teologiaansa käyttäen aivan samaa terminologiaa kuin hänen Kristusta tuntemattomat ystävänsäkin. Paavalin ei tarvinnut keksiä käsitteitä laki, armo, synti, tuomio, lunastus ja vanhurskauttaminen. Lähes kaikki tuntemamme juutalaiset teologit Paavalin aikaan - ns. toisen temppelin aikakaudella - pohtivat näihin termeihin liittyvää teologiaa.

  3. Sitä kukaan ei liene koskaan kiistänyt, että Paavali selitti juutalaisen teologian ongelmia Kristuksen uhrikuoleman, sovitustyön ja ylösnousemuksen näkökulmasta. Jos Sanders seuraajineen haluaa korostaa tätä ajatusta, se ei raamatunselityksen piirissä ole kovinkaan uusi. Kuitenkin sellainen väite, että Paavali olisi keksinyt teologiset ongelmat omasta päästään, perustuu puutteelliselle juutalaisuuden tuntemiselle. Itse asiassa Paavali vastasi oman aikansa kaikkiin suuriin teologisiin kysymyksiin: kysymyksiin lain merkityksestä, synnin kauhistuttavuudesta, tahdon vapaudesta, kuuliaisuudesta ja pelastuksesta, valitun kansan asemasta, Jumalan tuomiosta, kärsimyksen ongelmasta ja Jumalan uskollisuudesta, Daavidin suvun Messiaan odotuksesta, hurskaan sovittavasta kärsimyksestä ja uuden elämän toivosta ylösnousemuksen kautta. Teologisina ongelmina nämä aiheet olivat olemassa jo kauan ennen Paavalia. Niistä oli kirjoitettu useita kirjoja, jotka ovat säilyneet meidän

    luettaviksemme. Paavali vastasi tällaisiin pohdintoihin julistamalla juutalaisten Messiasta, sovituksen ja pelastuksen tuojaa.
  4. Mitä tällaisten näkökulmien edessä pitäisi ajatella luterilaista tulkintaa vastaan esitetyistä väitteistä? Konkreettiset esimerkit valaisevat asiaa parhaiten. Lutherille tärkeä ristin teologia oli epäilemättä myös Paavalille tärkeä. Se merkitsi toisaalta syntien sovittamisen ja anteeksiantamisen perustaa, ja toistaalta antoi perusteen tulkita temppelikultti uudelleen (Room. 3:23-26).
    Ajatukset kaikkien ihmisten syntisyydestä ja heidän suoranaisesta sitomisestaan synnin ja tuomion alle (Room. 3:9; 11:32) puolestaan johtavat suoraan Lutherin tärkeään pohdintaan "sidotusta ratkaisuvallasta" eli ihmisen sidonnaisuudesta pelastuksen suhteen. Nämä käsitykset puolestaan päätyvät molemmilla tahoilla Roomalaiskirjeen neljännen luvun suureen teemaan Abrahamin uskosta: Jumalan vanhurskauttaa jumalattoman.
    Olisi varsin asiantuntemantonta väittää, että käsitys syntisen vanhurskauttamisesta johtuisi pelkästä keskiajan anekaupan soveltamisesta Paavalin aikaan. Ajatus on Paavalin keskeisintä pelastusopetusta ja omalta osaltaan vastaa siihen teologiseen pohdintaan, jota monet juutalaiset harjoittivat. Niin viisausteologiassa kuin Qumranissa keskusteltiin lähes loputtomasti pelastumisesta. Paavalin vastaus korosti Jumalan omaa armotyötä Kristuksessa, omassa Pojassaan.
    Yhtäläisyydet Paavalin ja Lutherin välillä eivät lopu. Molemmille ajatus lain mahdottomuudesta pelastuksen tuottajana ja evankeliumin luonteesta armon lahjoittajana on luovuttamaton. Molemmat pitäytyvät tarkasti käsitykseen Jumalan tuomion todellisuudesta. Lisäksi molemmat julistavat ylösnousemuksen toivoa. Paavalin ja Lutherin välille on suorastaan mahdotonta luoda todellista välirikkoa.

  5. Uusi näkökulma Paavaliin on siten rikastuttanut tutkimusta vain rajatusti. Sen heikkoudet saattavat itse asiassa viedä pohjaa pois jopa sen myönteisiltä ansioilta. Sanderin 1970-luvun tutkimuksen epäilemättömiin ansioihin kuuluu huomion kiinnittäminen juutalaisuuden tutkimukseen. Moni virheellinen asenne on muuttunut tutkijayhteisössä sen jälkeen. Vaikka Sandersin analyysejä on jouduttu korjaamaan merkittävästikin, kysymyksenasettelun herättämistä on jo itsessään syytä arvostaa.
    Sandersin seuraajien ylilyönnit ovat ehkä olleet eräänlaisia tutkimuksen ja keskustelun kentälle heitettyjä koepalloja. Sellaisina ne ovat hetken aikaa kiinnostavia, mutta pysyvämpää arvoa niillä ei näytä olevan. Paavali-tutkimuksen kaventaminen tunnustuskuntakysymykseksi on ollut melko hyödytöntä. Paavali-tulkinnan väittäminen pelkäksi anekaupan uudelleentulkinnaksi osoittautuu pian pinnallisuudeksi, joka ei tiedosta Paavalin teologian ja luterilaisen tulkinnan syvempiä yhteyksiä.
    Kaikkein ongelmallisimmaksi teesiksi on osoittautunut ns. taaksepäin päättelyn ajatus. Paavalin teologiaa on historiallisen tutkimuksen piirissä mahdotonta runnoa yhteen kaavaan, jossa todelliset teologiset ongelma-alueet kiistetään. Tutkimus on päinvastoin vuosi vuodelta osoittanut yhä tarkemmin, että Paavalin teologia vastasi oman aikansa juutalaiseen pohdintaan. Teologisia kysymyksiä ja niissä käytettyjä termejä ei tarvinnut keksiä. Uutta ja yllättävää olivat vain Paavalin antamat vastaukset. Niitä hänen juutalaiset ystävänsä eivät voineet hyväksyä - ainakaan joutumatta itsekin Israelin Messiaan puhuteltaviksi.