Evankeliumit – kristinuskon suuri petos?

Timo Eskola 21.10.2003

 

Saksalainen Gerd Lüdemann kirjoitti taannoin pamfletin ”Suuri petos”. Göttingenin yliopistossa Uuden testamentin professorina toimiva Lüdemann kokosi tuloksensa historiallis-kriittisestä raamatuntutkimuksesta ja julkaisi ne kansanomaisessa kirjasessa (Gerd Lüdemann: Der grosse Betrug. Und was Jesus wirklich sagte und tat. zu Klampen 1998. 126 s.). Tieteellinen raamatuntutkimus on osoittanut, että kristinusko on huijausta. Jeesus ei ollut oikeasti sellainen kuin Raamattu väittää. Hän ei ollut Jumalan Poika, ei sovittanut ketään eikä noussut edes haudasta. Lüdemannin Jeesus ei olisi tunnistanut eikä ilmeisesti edes halunnut myöhempää kristinuskoa.

     Mitä tuo kohuttu kirja sitten sisältää? Lüdemann yksinkertaisesti toistaa vanhat ja vanhentuneet, vuosisadan alkupuoliskolla muodissa olleet ns. historiallis-kriittiset aatteet. Keskeisimmällä sijalla ovat Jeesuksen puheiden historiallisuutta arvioivat kriteerit. Ja tärkein peruste menee vielä tätäkin kauemmas: valistukseen. Lüdemann ihailee valistuksen järkeisuskoa yli kaiken. ”Sillä järjen varaan perustettu Valistus sekä sen kritiikki kaikenlaisia ilmoitusväitteitä vastaan on nykyaikaisen maailman pysyvä aineosa.” (s. 18). Vain järki kykenee antamaan pätevän arvion sellaisista raamatunlauseista, jotka näyttävät ulkonaisesti olevan Jumalan sanomaa ihmisille.

     Tämän lähtökohdan jälkeen Lüdemann takertuu historiallisen kritiikin teeseihin. Hän esittelee perusteita, joiden avulla totuus historiassa eläneestä Jeesuksesta löydetään. Ennen varsinaisten analyysissä käytettävien kriteereiden mainitsemista hän toteaa kaksi suurta periaatetta. Ensinnäkin kaikki ”minä olen” –lauseet ovat väistämättä epähistoriallisia (nehän viittaavat Jeesuksen jumaluuteen). Toiseksi kertomukset yliluonnollisista ihmeistä ovat väistämättä vain hurskaan mielikuvituksen tuotetta, eivät historiaa.

     Periaatteiden jälkeen Lüdemann ottaa esille konkreettiset kriteerit, joiden avulla hän arvioi Jeesuksen sanojen aitoutta. Epäaitoja ovat hänen mukaansa esimerkiksi lauseet, joiden sanotaan olevan ylösnousseen Jeesuksen puhumia. Niin ikään huonosti käy lauseille, joilla on merkitystä pääsiäisen jälkeiselle seurakunnalle. Niitä hän pitää seurakunnan keksiminä. Luonnonihmeiden esiintyminen tietysti turhentaa myös aidon historiallisuuden – koska sellaista ei ole koskaan voinut tapahtua.

     Aitoja puolestaan ovat Lüdemannin mukaan lauseet, jotka ovat jotenkin juutalaiseen yhteisöön ja myöhempään kristinuskoon sopimattomia, yllättäviä ja suorastaan loukkaavia. Sellaisia ovat esimerkiksi kertomukset, joiden sankari on moraalisesti arveluttava (kuten helmeä ahnehtiva mies tai väärä huoneenhaltija). Aitoja ovat edelleen ajan kulttuuria/uskontoa ajatellen harvinaiset lauseet sekä ne, jotka eroavat täysin sekä sen ajan juutalaisuudesta että myöhemmästä alkukirkosta (s. 24-25).

     Kriteerien uudelleenarviointi on tosin johtanut useimmat Jeesus-tutkijat jo 80-luvulla hylkäämään kyseiset lähtökohdat. Näin ei tee kuitenkaan Lüdemann. Hän on Valistuksen todellinen apostoli, joka taistelee aidon rationalismin puolesta kaikkia nykyaikaisen tieteen kotkotuksia vastaan.

     Arvioitaessa Lüdemannin käsitystä näyttää ilmeiseltä, että tuollaisten Jeesuksen puheiden aitouden kriteerien käyttö perustuu jo ennalta valmiiseen Jeesus-kuvaan. Lüdemann tietää jo ennalta, mikä Jeesuksen kohdalla on sopivaa ja mikä sopimatonta. Hän tietää jo edeltä, mikä sanoma kuuluu pääsiäisen jälkeiseen kirkkoon ja mikä taas ei. Tämän periaatteen mukaan hän sitten luokittelee evankeliumikertomukset. Sanomattakin on selvää, että hän tietää, ettei Jeesus ollut todellinen Jumalan Poika, joka olisi voinut tehdä jotain ihmeellistä maan päällä. Liekö siis niin suuri yllätys, että johtopäätöksenä syntyy samanlainen kuva Jeesuksesta?

     Minkälainen sitten on Lüdemannin ”aito” Jeesus? Jälleen kerran kirjan vastaus on yllätyksetön. Jeesuksen sanotaan olevan tavallinen juutalainen mies, hurskas uskovainen julistaja, joka odottaa lopun aikoja ja Jumalan valtakunnan toteutumista. Mitäpä muuta Jeesus voisi ollakaan, kun hänen jumaluutensa riisutaan kertomuksista pois.

 

Kriteerien perusluonteesta

 

     Evankeliumitutkimuksen perinteisiä metodeja ovat lähdekritiikki (eli kirjallisuuskritiikki), muotokritiikki ja redaktiokritiikki (joka liittyy ns. traditiokritiikkiin). Nämä kaikki koskevan evankeliumien kokoonpanoa ja pyrkivät selittämään käytettyjä lähteitä ja tradition mahdollista muuntelua.

   Varsinainen historian Jeesuksen opetuksia koskeva metodiikka koskee Jeesuksen sanojen aitouden kriteerejä. Suomalaisen metodiopin Riekkinen-Veijola ensimmäisessä painoksessa kriteerejä esiteltiin sivun verran. Toisessa laitoksessa oli jäljellä enää ylimalkainen esittely ja kehoitus varovaisuuteen soveltamisessa. Uusimmassa Jeesus-tutkimuksessa ”Nasaretilaisen historia” puolestaan Syreeni herättää kriteerin jälleen eloon. Niitä käyttää myös Amerikan ns. Jeesus-seminaari (R. Funk).

   Kriteerien käyttö edellyttää tutkijalta jo ennalta näkemystä sekä Jeesuksen opetuksen luonteesta että varhaisen teologian sisällöstä. Kysymys on nimittäin teologian eri piirteiden erottamisesta toisistaan. Kriteereiden avulla on pyritty erottamaan Jeesukselle ominainen opetus toisaalta tuon ajan juutalaisesta teologiasta ja toisaalta varhaisen, pääsiäisen jälkeisen seurakunnan opetuksesta.

   Yleisimpiä tutkimuksen käyttämiä kriteerejä ovat ns. erilaisuuden kriteeri (dissimilariteettikriteeri) ja yhdenmukaisuuden (koherenssin) kriteeri. Erilaisuus on tarkoittanut yksinkertaisesti sitä, että Jeesuksen aito sana ei saa muistuttaa juutalaista teologiaa. Sen täytyy olla omaleimainen, koska muuten tutkija pitää sitä jonkun muun juutalaisen opetuksena, joka on sijoitettu Jeesuksen suuhun. Toisaalta näiden ankarien kriteerien käyttäjät ovat yrittäneet erottaa Jeesuksen opetuksen pääsiäisen jälkeisestä opetuksesta. Aito sana ei saa muistuttaa sellaista opetusta, jota seurakunnassa opetettiin pääsiäisen jälkeen.

     Jälkimmäinen kriteeri puolestaan liittyy “aidoiksi” havaittujen Jeesuksen sanojen sisällölliseen yhdenmukaisuuteen. Löydetyn Jeesuksen sanojen kokoelman tulee tutkijoiden mielestä olla riittävän yhdenmukainen, jotta sitä voisi pitää saman julistajan sanomana. Tämän kriteerin avulla on lisäksi voitu pitää joitain joukkoon sopivia, mutta muuten epävarmoja sanoja aitoina. 

     Jo lyhyt tutustuminen näihin arviointiperusteisiin herättää monia kysymyksiä. Tutkimukseen perehtymätönkin huomaa heti, että kriteeri katkaisee yhteyden Jeesuksen ja muun juutalaisuuden väliltä. Jos sitä käyttää tarkasti, pitäisi olettaa, että Jeesus ei ollutkaan juutalainen eikä lukenut Vanhaa testamenttia! Yhtä ongelmalliselta vaikuttaa kriteeri, jonka mukaan Jeesuksen ja varhaiskristillisen seurakunnan välillä ei saisi olla suoraa yhteyttä. Kovin helppoa ei luulisi tällaisenkaan kriteerin käytön olevan, jos alkuseurakunnan perusti 12 Jeesuksen opetuslasta. Tätä arviointiperustetta on usein käytetty erottamaan Jeesuksen puheista kaikki sellaiset lauseet, joissa puhutaan Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. Niistä puhuminen ei monien tutkijoiden mielestä voinut olla etukäteen mahdollista. Eikö Jeesus siis tiennyt kohtaloaan?

     Edellä mainittu Lüdemann ei ota lainkaan huomioon tämän päivän metodikeskustelua. Nythän on avoimesti todettu, että tuollaiset kriteerit täyttävä Jeesus olisi täysi ufomies, aito alien. Hänellähän ei ajatella olevan mitään yhteyttä ympäristöönsä, juutalaiseen kulttuuriin, uskontoon tai Vanhaan testamenttiin. Hänen sanomansa on lisäksi kuulijoille sopimaton ja loukkaava, sekä sellainen, että kukaan alkukirkossa ei viitsinyt enää muistella sitä saati sitten yhtyä sen teologiaan. Näiden kriteerien Jeesuksella ei ole mitään yhteyttä pääsiäisen jälkeiseen seurakuntaan. Hän ei siten ole – kuten toivottiin – historian Jeesus, vaan päinvastoin epähistoriallinen Jeesus erossa kaikesta ympäristöstään.

     Toinen suuri ongelma kriteerien kohdalla koskee teoriaa. Käyttäessään kriteeriä tutkija joutuu jo ennakolta päättämään, millaista on varhaiskristillisen seurakunnan teologia ja millaista “historiallisen” Jeesuksen opetus. Eihän hän muuten voi sanoa, missä nämä kaksi eroavat toisistaan. Mutta jos hän on jo etukäteen joutunut päättämään, mihin ero perustuu, niin mihin hän enää tarvitsee tutkimusta? Hänhän jo tietää, millaiseen tulokseen hänen pitää päätyä.

 

Perinteiset kriteerit suhteen ilmaisijoina

 

     Tekstin arviointi (eli siitä lausuttavien arvostelmien esit­tämi­nen) edellyttää tekstin vertaamista johonkin. Tekstin arvioimisessa on siten kysymys kahden asian välisestä suhteesta. Vertailuahan ei voi tehdä ilman suhdetta. On syytä huomata, että useimmat ns. historiallisen kritiikin kriteereistä ilmaisevat jo sanoinakin suhdetta. Tällaisia ovat esi­merkiksi edellä mainitut dissimilariteetti ja koherenssi.

     Vuosisadan alkupuolen tieteelliselle tutkimukselle oli tyypil­listä, että pelkät edellä mainitut, suhdetta kuvaavat termit esitettiin kriteereinä. Erilaisuus, dissimilariteetti, ei ollutkaan vertailua, vaan valmis kriteeri, jonka uskottiin auttavan historian Jeesuksen etsinnässä – tosin ehkä käytännössä useammin hänen kadottamisessaan. Tämä oli nykytieteen näkökulmasta katsoen tietysti ylilyönti ja virhearvio, mutta vielä 60-luvun jälkeenkin sitä on käytetty tutkimuksessa. 

   Tuollainen käsitys kriteeristä ei kuiten­kaan ole johdonmukainen. Itse suhde ei voi olla toisen jäsenensä kriteeri. Suhteessa toimii toisen jäsenen vertailukohtana aina toinen jäsen. Siksi kriteerinä ei voi toimia esimerkiksi pelkkä samankaltaisuus, “analo­gia”, tai erilaisuus, “dissimi­lariteetti”. Mikään asia ei voi olla vain “erilainen”.

   Kriteerinä onkin tosiasiassa aina se näkemys, johon Jeesuksen opetusta verrataan. Juuri sen kans­sa tekstistä tehdyn huomion pitäisi olla analoginen, yhdenmukai­nen, tai dissimi­laari, erilainen. Olemme päätyneet jälleen kerran takaisin alkuun. Jos tutkija jo ennalta päättää, millainen Jeesuksen aito sana ei voi olla, hän varmaankin luokittelee evankeliumit myös sen mukaan. Jos siis evankeliumeista löytyy Jeesuksen kuuluisa lause: “Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin”, se ei ole automaattisesti “samanlainen” kuin seurakunnan opetus. Toisin sanoen, se ei ole väistämättä seurakunnan keksimä lause, joka olisi myöhemmin vain laitettu Jeesuksen suuhun – vaikka useimmat radikaalin kauden tutkijat selittivät sen juuri siten. Historiallisen kritiikin vanhat kriteerit toimivat siten kehäpäätelmässä. Siksi niiden tieteellinen arvo on mitätön.