Onko usko vain moraalia?

Timo Eskola/STI 4.11.2003

 

     1. Kant erotti toisistaan historiallisen kirkon ja puhtaan järjen määrittelemän Jumalan valtakunnan. ”Todellinen (näkyvä) kirkko on se, joka tuo moraalisen Jumalan valtakunnan maan päälle siinä määrin, kuin se voidaan ihmisten voimin toteuttaa.” (III 1.4.) Tällaisen kirkon merkit ovat seuraavanlaisia: 1. Universaalisuus (kaikkien löydettävissä ja toteutettavissa), 2. Puhtaus (perustuu vain moraalisiin päämääriin), 3. Vapaus (ihmisten välisissä suhteissa), 4. Modaalisuus (konstituution muuttumattomuus). Kyseessä on siis ”eettinen kansainyhteisö”, jota voidaan kutsua myös kirkoksi.

     Siksi Kantin mukaan on olemassa ainoastaan yksi todellinen uskonto. ”On vain yksi tosi uskonto; mutta uskoja voi olla monenlaisia. Lisäksi voidaan sanoa, että jopa erilaisissa kirkoissa, jotka eroavat toisistaan uskon luonteen erilaisuuden perusteella, voidaan kuitenkin löytää yksi ja sama tosi uskonto. Siksi on sopivampaa (kuin todellisuudessa on tapana) sanoa, että tämä ihminen edustaa tätä tai tuota uskoa (juutalaista, muhamettilaista, kristillistä, katolista, luterilaista) kuin sanoa, että hän edustaa tätä tai tuota uskontoa.”

     Kantilla oli ajatus uskontojen kehittymisestä: ”lopulta uskonto vähitellen vapautetaan kaikista empiirisistä perusteista ja kaikista historiaan pitäytyvistä säädöksistä jotka seurakunnallisen uskon avulla yhdistävät ihmisiä hyvän vaatimuksessa. Näin lopulta puhdas järjen uskonto hallitsee kaikkia, ’jotta Jumala voisi olla kaikki kaikissa’.” Tämä vähittäinen siirtyminen seurakunnallisesta uskosta universaaliin järjen (etiikan) uskontoon merkitsee Kantille Jumalan valtakunnan toteutumista maan päällä. 

 

     2. Teologiaan uuskantilaisen tulkinnan toi erityisesti Adolf von Harnack, joka antoi tunnetulle luentokokoelmalleen aikakauteen sopivan nimen Kristinuskon olemus (luennot Berliinin yliopistolla ”eskatologisena” lukukautena 1899-1900). 

Eettinen uskontulkinta ja sisäinen kokemus: Perinteisessä soteriologiassa oli usko ymmärretty Harnackin mielestä aivan virheellisesti. Siksi hän lähti liikkeelle kokemuksesta ja määritteli kristinuskon todellisen olemuksen moraalisesti arvokkaaksi elämäksi. “Kokemus – vain omaan kokemukseen perustavaa uskontoa on tunnustettava! Kaikki muu tunnustaminen on Jeesuksen mielestä teeskentelyä ja turmiollista. Niinkuin evankeliumissa ei ole mitään laajaa ‘uskonoppia’, niin siinä vielä vähemmin on mitään neuvoa valmiin opin omaksumiseen ja tunnustamiseen. Uskon ja tunnustuksen tulee syntyä ja kasvaa maailmasta poiskääntymisen ja Jumalan puoleen kääntymisen ratkaisevasta käännekohdasta ja tunnustuksen ei tule muuta olla kuin uskon osoittamista teoissa.” (s. 109). 

Sovituksen uudelleentulkinta kantilaisessa hengessä:  Radikaalin lähtökohtansa perusteella Harnack saattoi tulkita opinkohtia kokonaan uudelleen. Esimerkiksi käsitys Kristuksen uhrikuolemasta oli hänen mukaansa ymmärretty historian kuluessa aivan väärin. Kristuksen kuolema oli hänen mukaansa uhri vain siinä mielessä, että se oli uhreista viimeisin. Se lakkautti uhrien toimittamisen ja osoitti siten, että koko uhraamisen ajatus oli väärää uskonnollisuutta (s. 115). Kristuksen kuolema ei ollut Harnackin mukaan myöskään sijaiskärsimys missään pelastusopillisessa mielessä. Hän sanoo, että “historiassa pelastus on vanhurskaan ja puhtaan kärsimyksessä” (s. 116). Kristuksen uhrautuva toiminta ja elämän alttiiksi paneminen olivat Harnackin mielestä esikuvia jokaiselle ihmiselle. Hän katsoi, että kaikkialla, missä vanhurskas kärsii, tapahtuu “nöyryyttävä ja puhdistava sovitus” (s. 117).

   Harnack hyväksyi tulkinnassaan Uuden testamentin sovitusopetuksen vain esikuvaksi uhrautuvasta elämästä. Se oli yksi aspekti moraalisen periaatteen toteuttamisessa. Syntien anteeksiantamisen ja vanhurskauttamisen “objektiivisen vapahduksen” opit olivat Harnackin mukaan “kirkonhistoriassa muodostuneet ankaraksi kiusaukseksi ja läpi kokonaisten sukupolvien himmentäneet uskonnon vakavuuden” (s. 134). Kristinusko oli hänelle vapahduksen uskonto vain siinä mielessä, että se ohjasi ihmistä aidon persoonallisen elämänkokemuksen kautta tapahtuvaan sisäiseen kasvuun.

   Uskonnon “vakavuus” löytyy kokemushermeneutiikassa moraalista. Tässä mielessä tulkinnan kantilaisuus on myös selvää. Apriorisen tiedon, Jumalan “ikuisen” ilmoituksen sisältö on loppujen lopuksi moraali, kuten se oli Kantillakin. Siksi Raamattu ei enää Harnackin mielestä sisältänyt “ikuista totuutta” Kristuksesta Jumalan Poikana ja sovittajana. Niinpä Harnack määritteli kristinuskon todellisen olemuksen moraalisesti arvokkaaksi elämäksi.

Kristologian uudelleentulkinta:    Myös Harnack etsi hermeneutiikassaan Raamatun aitoa uskontoa. Se ei voinut löytyä perinteiseen tapaan kristologiasta eikä pelastusopista.  Harnackin mukaan oikea Raamatun ja uskon tulkinta keskittyi Jeesukseen, hänen persoonaansa ja hänen uskontoonsa. Siksi Jeesus itse ei varsinaisesti kuulu uskonnon kohteeseen. “Ei Poika, vaan Isä yksin kuuluu evankeliumiin, sellaisena kuin Jeesus on evankeliumin julistanut.” (s, 106). 

     Uskontunnustuksen tuleekin Harnackin mukaan olla Isän tunnustamista. “Mitäpä näin ollen tunnustaminen voi muuta merkitä kuin Jumalan tahdon täyttämistä siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on Isä ja tuomari? Mistään muusta tunnustuksesta Jeesus ei ole koskaan puhunut.” (s. 108).