Paavali ja rabbiininen puhetaito          Timo Eskola / STI

 

     Paavali oli saanut rabbiinisen koulutuksen. Hän oli siten kunnon kirjanoppinut, joka oli lain tulkinnan ammattimies. Jeesuksen seuraajanakin hän toteutti opetuksessaan rabbiinisen opetuksen tärkeimpiä periaatteita. Osa näistä periaatteista löytyy jo Vanhasta testamentista. Usein on kyse uudesta tulkinnasta, jonka kirjoittaja antaa. 

     Rabbien opetuksessa puhetaidon, retoriikan, periaatteet määriteltiin suoranaisiksi säännöiksi. Jo Paavali näyttää tunteneen näitä, joten monet niistä on kehitetty jo kauan ennen hänen aikaansa. Esimerkiksi rabbi Hillelillä sanottiin olleen seitsemän sääntöä (middoth). Rabbi Ismaelilla niitä oli kolmetoista, ja rabbi Elieserillä myöhemmin jo kolmekymmentäkaksi. Seuraavassa eräitä tärkeimmistä, joita Paavalikin käytti.

     a. Päättely vähäisemmästä merkittävämpään (kal wa-homer). Juutalaisessa ajattelussa arvoasteikot ja hierarkiat olivat melko tärkeitä. Siksi he tekivät johtopäätöksiä vertaillen asioita keskenään. Jos jokin oli totta jo vähäisen asian kohdalla, paljon enemmän sen oli totta merkittävän asian kohdalla. Paavalikin käyttää ”paljon enemmän” –perustetta (polloo mallon) usein. Siinä voidaan nähdä asioiden suhde myönteisenä, tai myös vastakohtana. Vastakohtina ne ovat esimerkiksi Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa, missä Aadamin rikkomus ja Kristuksen sovitustyö asetetaan toisiaan vastaan: ”Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen ansiosta kaikkien osaksi.” (Room. 5:15).

     b. Vastaavien ilmausten vertailu (gezerah shavah). Rabbit vertailivat myös raamatunkohtia keskenään. Yksinkertaisena lähtökohtana oli se, että yksi kohta voi valaista toisen kohdan merkitystä. Esimerkiksi saman sanan esiintyminen kahdessa eri kohdassa oli todiste siitä, että kohdat kuuluivat yhteen ja selittivät toisiaan. Paavali käytti paljon tätä periaatetta, sillä hän yhdisteli Vanhan testamentin lainauksissaan usein montaa eri kohtaa. Myös saman kaltainen asiayhteys, konteksti, oikeutti kahden eri kohdan rinnastamisen.

     c. Päättely yhden jakeen perusteella (binjan av mi-katuv ehad). Tietysti myös jakeessa esiintyvä ajatus sinänsä oikeutti johtopäätösten tekemiseen. Rabbit tunsivat yhden jakeen tai myös kahden jakeen perusteella tehdyn johtopäätöksen oikeutuksen. Hillelin mukaan näitä kohtia voitiin myös ryhmitellä, ja Uudessa testamentissa näkyykin tällaista rinnakkaisina pidettyjen Vanhan testamentin kohtien ryhmittelyä monin paikoin (Paavalilla esim. Room. 10:18-21).

     d. Yleinen ja yksityinen (kelal u-ferat). Vanhassa testamentissa yleisenä annettu laki voitiin luonnollisestikin soveltaa yksittäisiin tapauksiin. Sama piti paikkansa toisin päin. Yksittäisten tapausten perusteella voitiin johtaa yleisiä periaatteita.

     e. Merkitys kontekstin perusteella (davar ha-lamed me-injano). Vanhan testamentin jakson tai lauseen merkitys oli lupa perustella myös laajemman asiayhteyden mukaan. Paavalin käyttämät Vanhan testamentin lainaukset ovat usein sellaisia, että ne eivät koske vain lainattua lausetta. Itse asiassa eräissä kohdissa (ks. esim. Room. 15:9-12) lauseita yhdistävät tekijät löytyvätkin nimenomaan kontekstista, eivät itse lainatuista lauseista.

     Antiikin puhetaidon opettajien mukaan puhuminen oli suostuttelun taitoa. Puhujan tavoitteena oli suostutella kuulija tulkisemaan asiat sillä tavoin kuin puhuja tahtoi. Vaikka juutalaiset eivät ehkä tunteneet antiikin retoriikan opetuksia, itse puhtaito on kuitenkin aina ollut olemassa ennen teorioita. Sama suostuttelun päämäärä näkyy Paavalin kirjeistä. Paavali puhuttelee kuulijaa – ja eri kohdissa vielä rohkeasti erilaisia kuulijoita – hyvin suoraan ja haastavasti. Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä  kaikkein tiukin perustelu kohdistetaan niitä juutalaisia vastaan, jotka eivät usko Kristukseen.

     Vaikka Paavali ensimmäisen Korinttilaiskirjeen alkupuolella toteaa, että hän ei julistanut evankeliumia ”suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin” (1. Kor. 2:1), hän ei kuitenkaan ollut puheessaan ”oppimaton” (vrt. 2. Kor. 11:6). Jopa tuo itsensä tarkoituksellinen väheksyminen oli tehokas keino, jonka avulla Paavali korosti itse pääasiaa, ristin sanomaa. Sellainen vastakkainasettelu hänen opetuksestaan löytyykin. Pelkät korulauseet ja ihmisten toiveiden mukainen hymistely ei ole vielä oikeata sanomaa. Paavalin mukaan Jumalan viisaus on ihmisen pyrkimysten kannalta hulluutta. Siksi vain sellainen ihminen, joka jättäytyy syntiseksi Jumalansa eteen, voi ymmärtää Kristuksen uhrautuvan rakkauden ja lahjaksi saatavan vanhurskauden.

     Suostuttelijana Paavali oli huippuluokkaa. Hänen retoriikkansa oli kohtikäyvää. Esimerkiksi Roomalaiskirjeen toisessa luvussa hän suorastaan leikittelee ”vastustajansa” kanssa. Hän käy läpi vastapuolen perusteita yksi toisensa jälkeen. Kohta kohdalta hän osoittaa keskustelukumppaninsa omia ajatuksia käyttäen, että tämän näkemys on epäjohdonmukainen. Vastapuoli ajetaan vähitellen epätoivoiseen asemaan: heidän näkemyksensä päätyy täydelliseen ristiriitaan, ja Paavalin edustama näkemys jää ainoaksi mielekkääksi vaihtoehdoksi. Tällaista vastustajan asein käytyä taistelua Paavali harrastaa muissakin kirjeissään.