Dos. Timo Eskola                    

Kant uutena Lutherina kristillisen etiikan määrittelyssä

 

Onko olemassa kristillistä etiikkaa?

 

”Moraalia ei tarvitse todistella, se on meissä.” Näin aloittaa Jorma Laulaja kirjansa Elämän oikea ja väärä. Laulaja hahmottelee ”luterilaisen etiikan” siten, että sen lähtökohtana on etiikan yleisinhimillinen perusta. ”Myös kristillisessä kirkossa oikeaa ja väärää pohditaan kaikille ihmisille yhteiseltä moraaliperustalta.” (s. 12). Luontainen tai yhteinen moraalitaju sisältää Laulajan mukaan ”saman asian, minkä Jeesus opetti vuorisaarnassa” (s. 18). Vaikka luonnollinen moraalitaju Laulajan mukaan ”heikkenee ja käpertyy” ilman julistusta, tämäkin vain ”vahvistaa ihmisessä luonnostaan olevaa moraalista tajua” (s. 42). Keskeisimpänä periaatteena hän pitää ns. kultaista sääntöä, joka löytyy monista uskonnoista ja monien filosofien teoksista (44-46).

     Riekkisen ja Kuulan etiikan tulkinnassa (Paavalin jalanjäljissä) esiintyy vielä voimakkaampi vastakkainasettelu. Raamatun ilmoitusluonne koskee vain hengellistä sanomaa. ”Eettiset ja elämäntapaan liittyvät lausumat puolestaan saavat velvoittavuutensa siitä, että järki ja yleisinhimillinen taju oikeasta yhtyy niihin.” (s. 77). Tästä seuraa tulkinnan periaate: ”Tämän periaatteeen avulla voimme tunnistaa, mitkä Raamatun elämäntapaan liittyvistä ohjeista ovat kulttuurisidonnaisia ja vanhentuneita, ja mitkä voimassa kaikkina aikoina.”

     Lutherin opetuksessa etiikka sentään perustui vielä Raamatun sanaan ja kymmeneen käskyyn ja ihmisen tahdon katsottiin yleensä toimivan niitä vastaan.

”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan. Kaikkien heidän kuitenkin pitäisi olla kristittyjä, kastettuja ja pyhän ehtoollisen sakramentin nauttijoita, vaikka eivät osaa Isä meidän -rukousta, uskontunnustusta eivätkä kymmentä käskyä. He antavat elämänsä kulua niin kuin tyhmän karjan ja järjettömien sikojen elämä kuluu. Evankeliumin tultua nyt julki he ovat silti oppineet todella mestarillisesti väärinkäyttämään kaikkea vapautta.” (Vähä kateksimuksen esipuhe).

     Mistä muutos siis johtuu? Mikä turmeli luterilaisen etiikan?

 

Kant ja järjen hallitsema maailma

 

     Luterilaisen etiikan ja myös teologian saattoi murrokseen huomenna (12.2.2004) juhlittava saksalainen filosofi Immanuel Kant (1724-1804). Kantin pääteokset ovat Puhtaan järjen kritiikki (1781) ja Käytännöllisen järjen kritiikki (1788). Uskontoa hän käsitteli teoksessa Uskonto puhtaan järjen rajoissa esitettynä (1793). Kaikissa teoksissaan Kant pohti myös Jumala-kysymystä.

     Puhtaan järjen kritiikki käsitteli tietoteoriaa. Kantia ennen esimerkiksi Locke oli esittänyt, että ihmisen mieli on kuin tyhjä taulu, johon ulkomaailma piirtää hahmonsa. Kant käänsi tämän kuvion aivan toisin päin. Hänen mukaansa tieto jäsentyy vain mielessä olevien kategorioiden mukaan. Ihminen piirtää taulunsa itse. Näin rationalismi, järjen korostus, huipentui äärimmilleen. Jopa syyn ja seurauksen käsitys johtuu siitä, että tulkitsemme jonkin asian toisen syyksi. Olennaista on ”puhdas järki”, joka määrää tiedon lopullisen luonteen. Ding an Sich on arvoitus, ja sitä vain lähestytään.

     Kant jakoi tiedon kahtia. Apriorinen tieto ei vaadi havaintoja, vaan sen ihminen tietää itsestään. Empiirinen tieto taas on aposteriorista, aistihavainnon tuottamaa. Puhtaat kategoriat ovat apriorisia.

     Kant käytti myös kymmeniä sivuja osoittaakseen, että klassiset jumala-todistukset (ontologinen, kosmologinen ja fysiologinen) eivät päde. Puhtaan järjen alueella ne eivät anna tietoa Jumalasta.

 

Puhtaan järjen ohjaama etiikka

 

     Käytännöllisen [”Käytöllisen”] järjen kritiikki on Kantin etiikka. Ensinnäkin Kant ajattelee, että eettinen tietoisuus on universaalia. Jokainen voi tietää itsestään eettisen ihanteen. Perusteena on ennen kaikkea se, että moraalia koskeva tieto on hänen mukaansa apriorista tietoa. Sitä ei tarvitse todentaa aistihavaintoihin perustuvalla tiedolla.  Tapojen metafysiikan kirjassaan Kant halusi tutkia ”mahdollisen puhtaan tahdon aatetta ja alkuperusteita” (s. 73). Teoksessaan hän totesi, että pelkkään järkeen liittyvät eettiset tekijät ovat apriorisia: ”Sillä jos yksin järki määrää käyttäytymisen... sen täytyy tehdä se välttämättömästi a priori.”  (Siveysopilliset pääteokset, 118).

     Käytöllisen järjen kritiikissä Kant sitten pohti tahdon merkitystä. ”Edellyttäen, että tahto on vapaa: on löydettävä se laki, joka yksin kykenee välttämättömästi määräämään sitä.” (s. 198). Tästä seurasi johtopäätös, joka luonnollisesti on sama kuin metafysiikan kirjassa: ”Puhdas järki on yksin itsessään käytöllinen ja antaa (ihmiselle) yleisen lain, jota sanomme siveyslaiksi.” (Siveysopilliset pääteokset, 202).

     Toiseksi Kant ajatteli, että tästä tietoisuudesta seuraa vaatimus elää oikein: kategorinen imperatiivi. Koska ihminen tietää, mikä on oikein, hänen tulee pyrkiä elämään oikein. Tämän ”peruslain” Kant määrittelee teoksissaan monta kertaa ja monella tapaa, esimerkiksi näin: ”Toimi niin, että tahtosi maksiimi aina samalla voi päteä yleisen lainsäädännön periaatteena.”  (Siveysopilliset pääteokset, 200; vrt. 86). Kultaisen säännön tapaan Kant totesi myös, että ihmistä ei sovi koskaan käyttää välineenä, vaan hän on aina ”tarkoitusperä sinänsä” (324).

     Kolmanneksi Kant johti uskonnon mielekkyyden ja Jumalan olemassaolon korkeimman hyvän käsitteen kautta (ks. Ruokanen, Hermeneutica moderna, 42-43). Apriorinen moraalikäsitys on siten ainoa tapa arvioida Jumala-käsitystä puhtaan järjen avulla. Tätä ajatusta tukee edelleen Kantin tulkinta rakkauden kaksoiskäskystä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

”Sillä se käskynä vaatii kuitenkin kunnioitusta lakia kohtaan, joka käskee rakastamaan eikä jätä mielivaltaisen valitsemisen varaan sen periaatteeksi ottamista. Mutta rakkaus Jumalaan haluna (patologinen rakkaus) on mahdoton; sillä Jumala ei ole aistien esine. Rakkaus ihmisiin on tosin mahdollinen, mutta se ei ole käskettävissä; sillä ei ole kenenkään ihmisen vallassa rakastaa toista pelkästä käskystä. Niin muodoin tuolla keskeisimmällä lailla ymmärretään yksistään käytöllistä rakkautta. Jumalaa rakastaminen on tässä merkityksessä hänen käskyjensä mielihyvällä noudattamista; lähimmäistä rakastaminen on kaikkien velvollisuuksien häntä kohtaan mielihyvällä täyttämistä.” (Siveysopilliset pääteokset, 264; kursivointi minun).

     Kantin etiikka herättää siten jo käsityksen siitä, että uskonto redusoituu eettiseen pyrkimykseen. vielä tarkemmin tämä näkemys tulee kuitenkin esille Kantin teologiassa.

 

Puhtaan järjen uskonto: kristinuskon eettinen perusrakenne

 

     Teologia nousee ratkaisevalla tavalla esille Kantin kirjassa Uskonto puhtaan järjen rajoissa esitettynä (Die Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft). Sen käsitys uskonnosta ja tulkinta luterilaisesta uskosta perustuu kahteen edellä esiteltyyn teokseen. Uskonnollinen tieto on apriorista ja siksi luonteeltaan eettistä. Todellinen uskonto on siten Kantin mukaan pyrkimystä eettisesti arvokkaaseen elämään. Näin ihminen pääsee vapautumaan sidonnaisuuksiensa kahleista. Ilmoitustietoahan hänen mukaansa ei varsinaisesti ole olemassa – eikä siten ilmoitusteologiaa.

     Kantin perusteesi näkyy jo kolmannen osion otsikosta: ”Filosofinen selonteko hyvyyden periaatteen voitosta perustettaessa Jumalan valtakuntaa maan päälle”. Kant piti puhtaan järjen avulla määriteltyä kirkkoa Jumalan valtakuntana. Hänen hermeneutiikkansa tavoitteena oli sovittaa tuo käsitys yhteen Raaman sisällön kanssa. ”Vain puhdas uskonnollinen usko voi toimia universaalin kirkon perustuksena; sillä vain sellaisen rationaalisen uskon voivat kaikki uskoa ja omaksua, kun taas historiallinen usko – joka perustuu vain faktoihin – voi ulottaa vaikutuksensa vain niin pitkälle kuin se sattuu ulottumaan.” (III 1.5.).

     Teologinen hermeneutiikka jäsentyy ensimmäisen periaatteen mukaan. Uskon perusta löytyy moraalista. ”Koska käsky tehdä velvollisuutensa on ehdoton, on välttämätöntä, että ihminen tekee siitä – maksiimina – uskonsa perustan. Se tarkoittaa, että hän aloittaa elämänsä parantamisen ylimmäisenä ehtona, jonka piirissä pelastava usko voi esiintyä.” (III 1.6.)

     Tämä käsitys joutuu luonnollisesti jännitteeseen klassisen pelastusopin kanssa. Niinpä Kant esittää sen uudelleentulkintaa. Järki sanoo hänen mukaansa, että ihmisen ulkopuolella tehty sovitus ei missään nimessä voi riittää armahduksen perusteeksi ja Jumalan valtakunnan tieksi. Sitä tulee siksi pitää ehdollisena. Ihmisen täytyykin ajatella, että hänen tulee ensin parantaa elämäänsä siinä määrin, kuin se on hänelle mahdollista: ”Asia on näin, koska historiallinen tieto sovituksesta kuuluu seurakunnan uskoon, kun taas parannettu elämäntapa kuuluu ehtona puhtaaseen moraaliseen uskoon. Siksi jälkimmäistä tulee pitää tärkeämpänä kuin edellistä.” (III 1.6.).

     Koska universaali uskonto perustuu puhtaaseen järkeen, edes perinteisiä uskontojen välisiä eroja ei enää voi pitää olennaisina. Kantin mukaan on olemassa ainoastaan yksi todellinen uskonto. ”On vain yksi tosi uskonto; mutta uskoja voi olla monenlaisia. Lisäksi voidaan sanoa, että jopa erilaisissa kirkoissa, jotka eroavat toisistaan uskon luonteen erilaisuuden perusteella, voidaan kuitenkin löytää yksi ja sama tosi uskonto. Siksi on sopivampaa (kuin todellisuudessa on tapana) sanoa, että tämä ihminen edustaa tätä tai tuota uskoa (juutalaista, muhamettilaista, kristillistä, katolista, luterilaista) kuin sanoa, että hän edustaa tätä tai tuota uskontoa.”  (III 1.4.)

     Kristikunnan varsinainen sanoma on siis sama kuin puhtaan järjen uskonnon: moraalisen Jumalan valtakunnan toteutuminen maan päällä. Kantilla on ajatus uskontojen kehittymisestä: ”lopulta uskonto vähitellen vapautetaan kaikista empiirisistä perusteista ja kaikista historiaan pitäytyvistä säädöksistä jotka seurakunnallisen uskon avulla yhdistävät ihmisiä hyvän vaatimuksessa. Näin lopulta puhdas järjen uskonto hallitsee kaikkia, ’jotta Jumala voisi olla kaikki kaikissa’.” Tämä vähittäinen siirtyminen seurakunnallisesta uskosta universaaliin järjen uskontoon merkitsee Kantille Jumalan valtakunnan toteutumista maan päällä. Tuloksena on eettinen yhteisö, joka toteuttaa hyvän periaatetta elämässä.

 

Mitä tästä opimme?

 

     Perehtyminen Kantin ajatteluun muistuttaa, että käsitys kaikille yhteisestä, täydellisestä moraalilaista on filosofinen rakennelma. Se perustuu rationalismin periaatteisiin, joilla ei ole juuri mitään tekemistä Raamatun teologian kanssa. Ensinnäkin Kant on hylännyt ilmoitusteologian. Sen hän on korvannut tietoteoreettisella mallilla apriorisesta tiedosta. Puhdasta järkeä vastaa lisäksi puhdas tahto. Kant väittää ihmisten tietävän oikean ja väärän apriorisesti. Siksi etiikkaa ei tarvitse opettaa kenellekään. (Pieni erikoisuus teoriaan tietysti jää: miksi vapaat ja valistuneet ihmiset eivät toimi tämän erinomaisen tietonsa mukaisesti?)

     Ensimmäinen huomio analyysistä on selvä. Nykyisessä keskustelussa esitetty käsitys siitä, että ”eettiset ja elämäntapaan liittyvät lausumat saavat velvoittavuutensa järjestä”, ei perustu luterilaiseen teologiaan. Se perustuu Kantin moraaliteoriaan. Se on luterilaista vain historian ironian johdosta. Jos Kant ei olisi ollut tehokas preussilainen ja uuskantilaisuus ei olisi mullistanut lähes täydellisesti luterilaista teologiaa 1800-luvun lopulla, usko järjen kaikkivoipaisuuteen olisi ehkä hävinnyt teologiasta.

     Toinen huomio koskee eettistä yksimielisyyttä. Todellisuudessa ”yhteinen moraaliperusta” tai ”yleisinhimillinen taju oikeasta” on hyvin rajallinen. Vaikka ihmisillä epäilemättä on oman persoonansa kautta tiettty kultaisen säännön mukainen henkilön loukkaamattomuuden taju, yksityiskohdissa hajonta on uskomattoman suuri. Moraalikäsitykset riippuvat maailmankuvasta ja ihmiskäsityksestä.

     Esimerkiksi sosiaalidarwinisteille on käsittämätöntä, miksi evoluutiota pitäisi estää auttamalla heikkoja. He vastustavat ylikansoittuneen kolmannen maailman ruokkimista ja hoivaamista, koska luonto on parhaillaan jo hoitamassa ongelmaa pois päiväjärjestyksestä. Fasistit puolestaan hyväksyivät kyselemättä alempiarvoisten rotujen sortamisen ja jopa surmaamisen. Ja esimerkiksi hurskaille hinduille kastien välisestä tasa-arvosta puhuminen olisi räikeä loukkaus. Nämä rajut esimerkit avannevat silmät sille, miksi nykyään ei yhteisen järjen perusteella päästä yksimielisyyteen vapaasta abortista, eutanasiasta, homoseksuaalisesta aktista ja muista aikamme moraalikysymyksistä.

     Moraalia todellakin ”tarvitsee todistella”. Kirkolla on Raamatun opetuksen perusteella aivan erityinen käsitys Jumalan luomasta ja lunastamasta ihmisestä. Sen johdosta käsitys yksilön arvosta, ihmiselle luontaisesta toiminnasta, ihmisten välisistä suhteista, naisen ja miehen välisistä suhteista, elämän alkamisesta ja päättymisestä ja monista muista asioista on ainutlaatuinen.

     Kristillisellä kirkolla on tietysti se vakaumus, että Raamatussa esiintyvä näkemys on järjen mukainen. Raamatun oman todistuksen mukaan se suojelee elämää ja edistää rakkautta. Siksi jokaiselle ihmiselle on periaatteessa mahdollista hyväksyä Raamatun eettinen opetus. Käytännössä raamatullisen etiikan hyväksyminen ei kuitenkaan ole mahdollista ilman Jumalan olemassaolon ja luomistyön hyväksymistä. Vielä vaikeampaa on ateistin tai naturalistin tai sosiaalidarwinistin hyväksyä Uuden testamentin opettamaa uhrautuvan rakkauden etiikkaa. Itsekieltäymys, eduistaan luopuminen ja anteeksianto eivät kuulu puhtaan järjen tavoitteleman tasapuolisuuden etiikan piiriin.

     Analyysi osoittaa, että Kant on muuttanut kristillisen etiikan perinteen lähes täydellisesti – siksi usein viittaus ”yhteiseen moraaliperustaan” esiintyy teologisessa keskustelussamme. Kantista on tullut uusi Luther Lutherin paikalle. Kantin työn täydensi uusprotestanttinen teologia, joka jalosti uuskantilaisuuden kaudella oppi-isän ajatukset luterilaiseksi teologiaksi ja teologiseksi etiikaksi. Tosin tämän nimikkeen käyttäminen tässä yhteydessä on outoa, koska iskulauseen mukaan erityistä kristillistä etiikkaa ei ole olemassa.

     Itse asiassa uuskantilaisuuden vaikutus luterilaisuudessa on luonteeltaan erikoinen. Ensimmäinen teesi väittää, että kristinuskon perusluonne on eettinen. Toisen peruslauseen mukaan kristillistä etiikkaa ei ole olemassa. Ei ihme, että vanha Kant totesi uskonnon kehittymisen johtavan lopulta siihen, että kristinusko katoaa kentältä ja järkeen perustuva yleisuskonnollisuus jää yksin jäljelle. Näillä eväillä Kantin kaksisataa vuotta vanha perintö on perin onneton.