Mitä löytyy Jumalan selkäpuolelta

– näkökulmia radikalismin jumalakuvaan

Timo Eskola, STI

 

Miten syntyy teologin käsitys Jumalasta? Perinteisesti se on muotoiltu Raamatun antamien lähtökohtien avulla, mutta valistusrationaliteetin puitteissa tilanne on muuttunut. Teologia on redusoitu humanistiseksi ajatteluksi, jossa myös jumalakäsitys pitäisi hahmotella materialistisen maailmankäsityksen avulla. Tämä on synnyttänyt paradoksaalisen tilanteen, jossa perinteisesti syntiopissa käsitellyt ongelmat onkin siirretty jumalakäsityksen alueelle.

     Jumala on Jumala suhteessa ihmiseen ja tähän maailmaan. Länsimaiset ajattelijat ovat pyrkineet määrittelemään Jumalan olemusta sen perusteella, miltä tämä maailma näyttää. Pahan ongelman edessä käsitys Jumalasta ei ole ollut kovinkaan myönteinen.

 

     1.    Filosofi Camus määritteli ongelman toisen maailmansodan kauhujen jälkeen näin: ”Mehän tunnemme vaihtoehdot: joko emme ole vapaita ja kaikkivaltias Jumala on vastuussa pahasta. Tai sitten me olemme vapaita ja vastuussa, mutta Jumala ei ole kaikkivaltias.” (Kapinoiva ihminen, 64).

     Ateismia puolustanut professori V.T. Aaltonen pohti Jumalan asemaa samaan tapaan: ”Jos Jumala on tahtonut, että paha tuli maailmaan, ei hän voi olla hyvä. Jos taas paha tapahtuu vastoin hänen tahtoaan, hän ei ole kaikkivoipa.” (Miksi en ole kristitty, 90). Ongelmasta tuli hänelle keskeinen ateismin peruste: ”Meillä ei ole tämän pulman edessä muuta mahdollisuutta kuin kieltää Jumala tai paha, sillä kaikkihyvä Jumala ei ole voinut luoda pahaa. Mutta pahaa emme voi kieltää. Ellei tämä ole ’älyllistä hölynpölyä’ niin mikä sitten on sellaista?” (emt., 90).

     Myös pastori Kylliäinen pitää ongelmaa Jumala-kuvan muuttamisen lähtökohtana: ”Maailmassa, jossa on kärsimystä, näkemys kaikkivaltiaasta ja rakastavasta Jumalasta ei ole tosi. Säilyttääkseen uskottavuutensa kristinuskon on lakattava puhumasta Jumalasta, joka on sekä kaikkivaltias että rakastava.” (Kaikki pääsevät taivaaseen, 44). Professori Heikki Räisänen oli tosin jo aiemmin kirjoittanut samasta asiasta. Maailman pahuuden edessä hän kehotti ”valitsemaan kaikkivaltiaan ja kärsivän Jumalan välillä” (Uuteen uskoon, 136-137).

     Näkemyksiä yhdistävät samat premissit. Ihmistä pidetään evoluution tuotteena ja hän on aina ollut sellainen kuin hän on nyt. Darwinin jälkeen ei pidetä mahdollisena puhua paratiisista tai lankeemuksesta. Jos Jumalan oletetaan olevan tämän maailman takana, kaikki olemassaoleva on hänen aikaansaamaansa. Onko Jumala siis luonut pahan ihmisen?

     Filosofisesti perusteltu Jumala-käsitys muodostuu tuon lähtökohdan mukaisesti. Maailmassa oleva paha on Jumalan ongelma, ei ihmisen ongelma. Jos Jumala ei poista pahaa maailmasta, hänen persoonassaan täytyy olla jonkinlainen pimeä puoli. Jos hän taas ei kykene poistamaan pahuutta omasta maailmastaan, hän ei voi olla kaikkivaltias.

     Tätä filosofista kantaa edustavat myös monet teologit. Esimerkiksi Reijo Liimatainen katsoo kaiken tulevan yhdeltä ja samalta Luojalta. Tämän maailman Jumala ei ole ainoastaan hyvä, vaan hänen maailmassaan myös kaikki paha tulee ylhäältä. Ihminen pystyy arvioimaan jumalakuvan ongelmaa helposti: ”Jos olemme sopineet, että kiduttaminen on pahaa, tappaminen on pahaa, järjetön riutuminen on pahaa, ne ovat pahaa myös silloin, kun tulkitsemme ne Jumalan työksi. Hengellisiin kysymyksiin ei käytetä erilaista logiikkaa kuin ’maallisiin’.” (Pimeys, varjo, saatana, 108).

     Liimataisen ajattelussa on toinenkin selkeä lähtökohta. Sen lisäksi, että kaikki maailmassa oleva – myös paha – tulee tämän maailman Luojalta, tuo Luoja on hiljainen Jumala. Raamattu ei sisällä Jumalan ilmoitusta siitä, miten meidän tulisi ymmärtää Jumalaa tai pahuutta. Ihmisen ainoa mahdollisuus on itse luoda itselleen jumalakuvia oman päättelynsä avulla.

     Liimatainen soveltaa jumalakuvan tulkintaan jungilaista psykologiaa. Pahuutta tuottava Jumala, esimerkiksi Jobin Jumala Vanhassa testamentissa, on epäjohdonmukainen ja epäoikeudenmukainen. Hän on persoonana syyntakeeton. ”Tiedottomasti riehuva Jumala on valtavan pelottava. Jumala ei noudata asettamiaan moraalisääntöjä.” (emt., 110). Jumala on siten sekä kyvytön että hävytön.

    2. Teologit alkoivat siis puhua Jumalan pimeästä puolesta. Mutta millaisen jumalakuvan tämä käsitys tarjoaa? Pahuuden esimerkkejä ei tarvitse keksiä teennäisesti. Maailmassa on kyllä riittävästi riistoa ja väkivaltaa – siitä kaikki kirjoittajat ovat samaa mieltä. Monet teologit viittaavat Auschwitziin ja Ruandaan, joukkomurhiin ja tuhoamisleireihin. Esimerkkejä ei tässä elämässä tarvitse hakea kaukaa. Toisen maailmansodan jälkeen on sodissa kuollut jo enemmän ihmisiä kuin sen aikana, vaikka sodan jälkeen pyhästi vannottiin yhteisen rauhantahdon nimeen. Mikä selittää ihmiskunnan julmuuden? Onko meidät alun perin luotu tällaisiksi? Darwinin selitysten jälkeen vastaus näyttää monien mielestä varmalta.

    Siksi radikalisoitunut teologia jääkin jo ensimmäisen lähtökohtansa perusteella täydelliseen loukkuun. Jos maailmassa oleva julmuus ja pahuus eivät johdu lankeemuksesta ja ihmisen itsekkyydestä sekä ahneudesta, niiden täytyy tulla Jumalalta. Tulee muistaa, että darwinistien itsensä mukaan luontoa ei enää voinut pitää Jumalan hyvyyden ja viisauden tuloksena. Se sijaan se on kylmä ja ankara paikka, jossa lakeina ovat luonnonvalinta ja vahvemman oikeus. Darwin itse sanoi: “luojaa pitää rajoitettu ymmärryksemme kaikkivaltiaana ja kaikkitietävänä. Siksi meitä järkyttää ajatus, että hänen hyvyytensä ei ole rajaton.” Verisessä olemassaolon taistelussa ei ole helppoa erottaa merkkejää älykkäästä ja hyvästä Luojasta.

    Darwinistinen teologia ei voi enää vedota luonnon täydelliseen järjestykseen eikä harmoniseen maailmankuvaan. Darwinin maailman Jumala tai persoonaton jumaluus ei ole rakkaus eikä olemassaolon turvallinen perusta. Hän on sen vastakohta.    Jotkut teologiset suuntaukset ovatkin – esimerkiksi gnostilaisuudessa – jakaneet jumalakäsityksen hindulaisuuden tapaan kahtia, hyvään ja pahaan jumaluuteen. Sillä tavoin pahuuden ongelma voitaisiin ulkoistaa ihmisen elämänpiirin ulkopuolelle. Luterilaisessa teologiassa tätä ei ole kuitenkaan tehty.

    Siksi radikalisoituneella luterilaisuudella on vain yksi johdonmukainen johtopäätös edessään. Jos tällä pahalla maailmalla on ylipäätään Jumala, hänen täytyy todellisuudessa olla Perkele. Jumala ei voi olla yhtä aikaa hyvä ja kaikkivaltias. 

    Selkeimmin tämän johtopäätöksen on suomalaisessa keskustelussa todennut pastori Liimatainen. ”Kun Jumala kääntää kasvonsa pois ja kääntyy selin, hän näyttää Saatanalta.” (Pimeys, varjo, saatana, 115). Maailmassa olevalle pahuudelle on Liimataisen mukaan olemassa vain yksi selitys. Kaikki tulee Jumalalta. Ihmisten pyrkimys selittää pahuutta jakamalla hyvä ja paha kahtia on vain järkeisuskoa. Todellisuudessa Saatana on Liimataisen mukaan ihmisen ”sisäinen mielikuva” (emt., 107). Siksi elämän hyvä ja paha tulevat yhdeltä ja samalta Jumalalta.

    Jumalakäsityksen tuottama varjoteesi ei ole uuden uskonnollisuuden ohjelmaa ajatellen kovin kaunis. Harva uskaltaa viedä johtopäätökset tässä kohden loppuun saakka. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että niin joukkomurhat kuin pedofiliakin tulevat Jumalalta. Jumala saa aikaan pieksemiset ja raiskaukset. Ihminen on tässä kaaviossa vain pelinappula.

    Kristillisen teologian näkökulmasta ongelma on dramaattinen. Eikö kristillinen kirkko tiedä, onko sen Herrana Jumala vai Perkele? Ovatko nämä ainoat vaihtoehdot luterilaisen papin työlle?

 

3. Toisena ratkaisuna on “spongilainen” persoonallisen Jumalan kieltäminen. Teologi voi paradoksiensa edessä todeta, että tätä maailmaa ei ole edes tarkoitettu ymmärrettäväksi Jumalan näkökulmasta. Teologiaa olisi tehtävä ihmisyyden ehdoilla. Ei ole luomista eikä lankeemusta. On vain ihmisen tiedostava vastuu tässä ja nyt.

    Tämä vaihtoehto kuulostaa entistäkin hurjemmalta. Jos kaikki on vain ihmisen varassa, kaikki maailman pahuus “ Auschwitzista Ruandaan” jää alusta loppuun ihmisen harteille. Sen ulkopuolella on vain kosminen kylmyys, joka ei vastaa huutajalle. Millainen uskonnon sisältö tähän pitäisi keksiä? Pyrkimys korkeaan moraaliin? Yhteinen maailmaneetos? Tulisiko ihminen käskemällä paremmaksi? Eikö meitä ole käsketty vielä tarpeeksi paljon tai tarpeeksi hyvin?

    Valistusteologian ateismi on kirjoitettu sisään näkemyksen lähtökohtiin. Jos Jumalan oma ilmoitus ei ole teologian perusteena, lopputuloksena on järkyttävä jumalakuva. Se ei suinkaan johda siistiin humanismiin eikä terveeseen ja tasapainoiseen elämään. Sen sijaan se jättää ihmiset pakonomaisen moralismin eteen ilman toiveita paremmasta tulevaisuudesta.